*Liite Kommunalistiseen projektiin.
Murray Bookchin
suom. Mikko Miettinen
Anarkismi ja valta Espanjan vallankumouksessa
Nykyään, kun anarkismista on tullut “le mot du jour” radikaaleissa ympyröissä, anarkismiin perustuvan yhteiskunnan ja yhteiskuntaekologian periaatteisiin perustuvan yhteiskunnan välillä olevien eroavaisuuksien pitäisi olla selvästi erotetut. Autenttinen anarkismi etsii ennen kaikkea yksilön henkilökohtaista vapautumista kaikista eettisistä, poliittisista ja yhteiskunnallisista rajoitteista. Niin tehdessään se kuitenkin epäonnistuu ottamaan kantaa yhä tärkeämpään ja erittäin konkreettiseen kysymykseen “vallasta”, mikä kohtaa kaikkia vallankumouksellisia yhteiskunnallisen myllerryksen aikana. Sen sijaan, että he ottaisivat kantaa siihen, kuinka ihmiset, jotka ovat yhdistyneet kansankokouksiin, voivat kaapata vallan ja luoda täydelleen kehittyneen vapaudenhenkisen yhteiskunnan, anarkistit mieltävät vallan pohjimmiltaan läpeensä pahana, joka täytyy tuhota. Esimerkiksi Proudhon totesi kerran, että hän hajauttaisi ja jakaisi vallan kunnes se loppujen lopuksi lakkaisi olemasta. Proudhon on saattanut hyvinkin tarkoittaa, että hallinto pitäisi vähentää minimiolioksi, joka voisi käyttää valtaa yksilöön, mutta hänen väitteensä säilyttää illuusion, että valta voi itse asiassa lakata olemasta, tämä on käsitys, joka on yhtä absurdi kuin idea, että painovoima voidaan poistaa.
Traagiset seuraukset tästä illuusiosta, joka on vaivannut anarkismia sen alusta asti, voi parhaiten ymmärtää tarkastelemalla elintärkeää tapahtumaa Espanjan Vallankumouksessa, 1936. Heinäkuun 21:nä päivänä Katalonian ja erityisesti sen pääkaupungin, Barcelonan, työläiset kukistivat kenraali Francisco Francon voimat ja hankkivat näin täyden kontrollin Espanjan yhden suurimman ja teollistuneimman provinssin ylle, sisältäen monia tärkeitä kaupunkeja Välimeren rannikolla ja huomattavan maaseutualueen. Osittain kotoperäisen vapaudenhenkisen perinteen ja osaksi Espanjan suuren vallankumouksellis–syndikalistisen työväenliiton CNT–FAI:n vaikutuksen tuloksena, katalonialainen proletariaatti eteni organisoimaan valtavaa puolustuksen, naapurustojen, välineiden ja transportaatiokomiteoiden ja kokouksien verkostoa, kun taas radikaaleimmat talonpojat (jotka muodostivat merkittävän osan maaseutuväestöstä) ottivat valtaansa ja kollektivisoivat maan. Katalonia ja sen väestö oli suojeltu mahdolliselta vastahyökkäykseltä vallankumouksellisen armeijan avulla, joka, huolimatta sen monesti vanhanaikaisista aseista, oli riittävän hyvin aseistautunut kukistamaan hyvin koulutetun ja hyvin varustellun puna-armeijan ja poliisivoimat. Katalonian työläiset ja talonpojat olivat lopulta “repineet rikki” porvarillisen valtiokoneiston ja luoneet radikaalisti uuden hallituksen tai hallintomuodon, jossa he itse harjoittivat suoraa kontrollia julkisten ja taloudellisten asioiden ylle heidän itse tekemien instituutioiden kautta. Suoraan sanottuna: he olivat “ottaneet vallan” — eivät yksinkertaisesti vaihtamalla olemassaolevien alistavien instituutioiden nimiä, vaan kirjaimellisesti tuhoamalla nuo vanhat instituutiot ja luomalla radikaalisti uudet, joiden muoto ja substanssi antoi massoille oikeuden selvästi määrätä talouden operaatiot ja alueensa hallinnon.1
Melkein kuin automaattisesti, CNT:n militantit jäsenet antoivat liitolleen määräysvallan organisoida vallankumouksellista hallitusta ja tarjota sille poliittisen suunnan. Huolimatta heidän maineestaan kurittomuuteen, enemmistö CNT:n jäsenistä, tai “cenetistas”:sta, olivat enemmän vapaudenhenkisiä syndikalisteja kuin anarkisteja; he olivat vahvasti sitoutuneita hyvin rakennettuun, demokraattiseen, kurinalaiseen ja koordinoituun organisaatioon. Heinäkuussa 1936 he eivät ainoastaan toimineet ideologiansa mukaan, vaan usein oman aloitekykynsä mukaan, luodakseen omat vapaudenhenkiset muodot, kuten naapurustoneuvostot ja -kokoukset, tehdaskokoukset ja laajan kirjon äärimmäisen löyhiä komiteoita, tunkeutumalla läpi jokaisen ennaltamääritetyn muotin, joka oli langetettu vallankumoukselliselle liikkeelle dogmaattisten ideologioiden taholta.
Heinäkuun 23:na, kaksi päivää sen jälkeen, kun työläiset olivat kukistaneet paikallisen francolaisen kapinan, CNT:n katalonialainen alueellinen kansankokous kokoontui päättämään, mitä tehdä hallinnolle, jonka työläiset olivat asettaneet liiton käsiin. Muutama delegaatti militantilta Bajo de Llobregatin alueelta (kaupungin laitamilla) innokkaasti vaati, että kansankokous julistaisi vapaudenhengistä kommunismia ja vanhan poliittisen ja yhteiskunnalisen järjestyksen loppua: ts., työläiset, joita CNT oli johtavinaan, ehdotti “antaa” kansankokouksille vallan, jonka “he” olivat anastaneet ja yhteiskunnan, jota heidän militanttinsa olivat alkaneet muokata.
Hyväksymällä vallan, jota oltiin sille tarjoamassa, kansankokouksen olisi pitänyt muuttaa koko yhteiskuntajärjestys erittäin huomattavalla ja strategisella Espanjan alueella, joka oli nyt CNT:n de facto kontrollin alaisena. Vaikkei se olisikaan ollut pysyvämpi kuin “Pariisin kommuuni”, sellainen askel olisi tuottanut “Barcelonan kommuunin” jopa muistettavimmilla ulottuvuuksilla. Mutta monien liiton militanttien hämmästykseksi, kansankokouksen jäsenet olivat haluttomia ottamaan tätä askelta. Bajo de Llobregatin delegaatit ja CNT:n militantti Juan García Olivier yrittivät viimeiseen saakka saada kansankokousta vaatimaan valtaa, jonka se “jo omisti”, mutta kahden CNT-johtajan Federica Montsenyn puhetaito ja Diego Abad de Santillánin argumentit suostuttelivat kansankokousta hylkäämään tämän liikkeen, tuomitsemalla sen “bolsevistiseksi vallankaappaukseksi”.
Tämän virheen monumentaalista luonnetta tulisi täysin arvostaa, koska se paljastaa kaiken, joka on sisäisesti ristiriitaista anarkistiselle ideologialle. Epäonnistuessaan erottaa hallinto ja valtio, CNT-johtajat (opastettuina, enimmäkseen, anarkistisen Abad de Santillánin ja Montsenyn toimesta) erehtyivät luulemaan työläisten hallitusta kapitalistiseksi valtioksi, siten vastustamalla poliittista valtaa Kataloniassa aikana, joilloin se oli “itse asiassa heidän käsissään”. Vastustamalla toteuttaa valtaa, jonka he olivat jo hankkineet, kansankokous ei eliminoinut valtaa sinänsä: se pelkästään siirsi se käsistään sen petollisimmille “liittolaisilleen”. On tarpeetonta korostaa, että vanhat hallitsevat luokat juhlivat tätä kohtalokasta päätöstä ja hitaasti, syksyn 1936 loppuun mennessä jatkoivat työläisten hallinnon muokkaamista “porvarillisdemokraattiseksi” valtioksi ja, olosuhteet huomioon ottaen, avasivat oven yhä autoritaarisemmalle stalinistiselle valtiomuodolle.
Pitää korostaa että historiallinen CNT:n kansankokous ei vain yksinkertaisesti vastustanut valtaa, jonka liiton omat jäsenet olivat voittaneet huomattavalla elämien menetyksellä. Kääntäessään selkänsä mitä kypsymättömimmällä tavalla yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän elintärkeälle piirteelle, se yritti korvata todellisuuden päiväunelmalla, ei ainoastaan vastustamalla valtaa, jonka työläiset olivat “jo” asettaneet CNT:n käsiin, vaan vastustamalla vallan legitimaatiota ja tuomitsemalla vallan “sinänsä” — jopa vapaudenhenkisessä, demokraattisessa muodossa — lakkaamattomana pahana, joka piti pyyhkiä pois. Missään tilanteessa kansankokous — tai CNT:N johtajisto — ei antanut pienintäkään todistetta, että se tiesi mitä tehdä “vallankumouksen jälkeen”, käyttääkseni Abad de Santillánin esseen utopistista nimeä tekijänsä omaa käytöstä kansankokouksissa vastaan. CNT oli loppujen lopuksi synnyttänyt vallankumouksia ja teatraalisia kapinoita vuosien ajan; 1930-luvun alkupuolella se oli aseistautunut yhä uudelleen ja uudelleen ilman pienintäkään mahdollisuutta muuttaa espanjalaista yhteiskuntaa — mutta, kun sillä viimein olisi ollut merkittävä vaikutus yhteiskuntaan, se seisoi hämmentyneen näköisenä, melkein työväenluokan jäsenten menestyksen hylkäämänä sen retoriikkaan sisältyvien päämäärien saavuttamisessa. Tämä ei ollut hermojen pettämistä; se oli CNT-FAI:n teoreettisen näkemyksen epäonnistuminen niihin keinoihin joita sen “olisi pitänyt” käyttää “pitääkseen” sen vallan jonka se oli saavuttanut — jota se itseasiassa pelkäsi pitää (ja jota, “anarkismin loogisen rakenteen sisällä”, sen “ei ikinä” olisi tullut ottaa), koska se pyrki vallan “poistamiseen”, eikä pelkästään sen saavuttamiseen proletariaatin ja maaseutuväestön käsiin.
Jos opimme jotain tästä CNT:n johtajiston kohtalokkaasta virheestä, opimme sen, ettei valtaa voida koskaan poistaa — se on ominaisuus yhteiskunnallisessa ja poliittisessa elämässä. Vallan, joka ei ole massojen käsissä, täytyy väistämättömästi olla heidän alistajiensa käsissä. Ei ole olemassa kaappia, jonne se voidaan sysätä, ei noituvaa rituaalia, joka voi muuttaa sen höyryksi, ei yliluonnollista paikkaa, jonne sen voi lähettää — eikä yksinkertaista ideologiaa, joka pystyy kadottamaan sen moraalisilla ja mystisillä noitumisilla. Omalaatuiset radikaalit voivat yrittää olla huomioimatta sitä, kuten CNT:n johtajat tekivät heinäkuussa 1936, mutta se säilyy yhä piilossa joka tapaamisessa, lepää kätkettynä julkisissa aktiviteeteissa, ja ilmestyy uudelleen ja uudelleen jokaisessa mielenosoituksessa.
Toiston uhalla, sallikaa minun korostaa, että erittäin asiaankuuluva kysymys, joka anarkismia kohtaa, ei ole onko valtaa olemassa, vaan tuleeko se lepäämään eliittien vai kansan käsissä — ja tuleeko se olemaan muodossa, joka vastaa kaikkein edistyneimpiä vapaudenhenkisiä ihanteita vai onko se asetettuna taantumuksen palveluun. Mieluummin kuin vastustaa valtaa, joka sillä tarjottiin omien jäsenten toimesta, CNT:n kansankokouksen olisi pitänyt hyväksyä se ja legitimoida ja tunnustaa uudet instituutiot, jotka he olivat jo luoneet, jotta espanjalainen proletariaatti ja talonpojat pystyivät pitämään valtansa taloudellisesti ja poliittisesti.
Sen sijaan, jännite metaforisten vaatimusten ja kivuliaan todellisuuden välillä viimein tuli sietämättömäksi, ja toukokuussa 1937 määrätietoiset CNT:n työläiset Barcelonassa vedettiin avoimeen taisteluun porvarillisen valtion kanssa lyhyessä, mutta verisessä sodassa keskellä sisällissotaa. 2 Viimein porvarillinen valtio tukahdutti viimeisen suuren syndikalistiliikkeen, teurastamalla satoja ellei tuhansia CNT:n militantteja. Sitä kuinka monta tapettiin, ei tulla koskaan tietämään, mutta me tiedämme, että sisäisesti ristiriitainen ideologia nimeltään “anarkosyndikalismi” menetti suuren osan seuraajistaan, jotka sillä oli kesällä 1936.
Yhteiskunnallisten vallankumouksellisten, sen sijaan että he poistaisivat vallan ongelman näkyvistään, täytyy ottaa kantaa ongelmaan siitä, kuinka antaa vallalle konkreettinen “institutionaalinen vapauttava muoto”. Tästä kysymyksestä hiljaa oleminen ja vanhentuneiden ideologioiden taakse kätkeytyminen, jotka ovat irrelevantteja nykyiselle ylikuumentuneelle kapitalistiselle kehitykselle, on pelkästään leikkimistä vallankumouksella, jopa herjaten muistoa lukemattomista militanteista, jotka antoivat kaikkensa saavuttaakseen sen.
1 Nämä vallankumoukselliset syndikalistit mielsivät keinot, joilla he olivat toteuttaneet muutokset, suorana toimintana. Toisin kuin mellakat, kivien heittely ja väkivalta, joita monet anarkistit nykyään ylistävät “suorana toimintana”, he tarkoittivat termillä hyvin organisoituja ja rakentavia aktiviteetteja, jotka vaikuttivat suoraan julkisten asioiden hoitamiseen. Suora toiminta, heidän näkökulmastaan, tarkoitti hallinnon luomista, kansan instituutioiden muodostamista ja lakien, säännösten ynnä muiden muotoilua ja säätämistä — jota autenttiset anarkistit pitivät yksilön “tahdon” tai “autonomian” vähentämisenä.
2 Olemassaolonsa aikana, CNT:n johtajat olivat saaneet selville, että heidän vastustuksensa Katalonian proletariaatin ja talonpoikien valtaan ei sisältänyt vastustusta heidän omaan valtaansa yksilöinä. Useat CNT-FAI:n johtajat itse asiassa hyväksyivät osanoton porvarilliseen valtioon ministereinä ja he olivat virassa heidän jäsentensä vaimentamisensa aikana Barcelonan taistelussa toukokuussa 1937.
