Kommunalistien liitto

Elämän ilo: Yhteiskunnallisen halun luonnollinen kehitys

Halun yhteiskunnallisen luonteen tutkimisella on syvällinen merkitys luonnon halun ymmärtämisen kannalta. Kun ymmärrämme halun potentiaalisesti relationaalisena eikä essentialistisena, ja yhteiskunnallisena eikä yksilöllisenä, kykenemme ajattelemaan uudelleen yhteiskunnassa vallitsevia suhteita sekä myös yhteiskunnan suhdetta luontoon. Ymmärrämme, että aivan kuten meillä on potentiaali haluta yhteiskunnallista yhteistoimintaa, on meillä myös potentiaali haluta olla keskinäisriippuvaisessa suhteessa muun luonnon maailman kanssa.

Yhteiskunnallisessa luontohalussa luonto ymmärretään luonnon evoluution prosessina, jossa ihmiskunnalla voi mahdollisesti olla vapauttavan toiminnan roolinsa, ja se on kaukana romanttisesta halusta suojella ’luontoa’, puhdasta toista, todellisuutta joka edeltäisi inhimillistä toimintaa ja olisi jotenkin olemassa sen ulkopuolella. Kun irtaannumme sellaisesta luonnon halusta, jossa inhimillinen sekaantuminen luontoon nähdään vääjäämättä tuhoavana ja ’epäluonnollisena’, voimme alkaa ajatella oman yhteiskunnallisen halumme ’luonnollisuutta’ osallistua luovasti ekologisiin prosesseihin. Voimme alkaa ymmärtää, että luonnon evoluution kuluessa organismeille on ominaista taipumus täydellistyä luonnon maailmassa keskinäisen toiminnan, luovan itsensä erillistymisen ja kehityksen myötä. Yhteiskunnallisen luontohalun laajempi luonnon historia muodostuu näistä evolutionaarisista taipumuksista.

Yhteiskunnallinen halu ei ilmaannu äkisti kuin salama kirkkaalta taivaalta tai kuin jumalan sormien napsautuksesta, vaan se syntyy orgaanisesti luonnon evoluution myötä. Kuten olemme nähneet, ei sosioeroottinen ole mikään energia, henki tai olemus, joka aktivoisi muutoin passiivisen ihmiskunnan, vaan pikemminkin sosioeroottinen on suhteellisten potentiaalien joukko. Ja toisin kuin hengen tai energian ajatukset, joita ei voida selittää orgaanisen evoluution käsitteillä, voimme todellakin jäljittää sosioeroottisen luonnon historiaan.

Näin ollen meillä on edessämme kaksi tehtävää: ajatella luontaiset yhteiskunnallisen halun alkuperät uudelleen sekä jalostaa uutta yhteiskunnallista luontohalua. Tähän voisimme lisätä vielä yhden tehtävän: kehittää tapa tehdä ero sosiaalisen ja epäsosiaalisen halun välillä sekä rationaalin ja irrationaalin halun välillä. Käsittelymme yhteiskunnallisen halun suhteen jäisi vaille merkitystä, jos ymmärryksemme siitä, mikä rakentaa eettisen yhteiskunnallisen halun, olisi vain henkilökohtainen mielipidekysymys. Niinpä meidän on löydettävä objektiivinen ja historiallinen kriteeri erotella sosiaalinen halu epäsosiaalisesta eikä jättää sitä henkilökohtaiseksi ja suhteelliseksi. Tässä tehtävässä voisimme tarkastella yhteiskunnallisen halun luonnonhistoriaa ja tutkia, kuinka luonnon evoluution suuntaukset kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä voivat rakentaa sellaisia ekologisia periaatteita, joista yhteiskunnallisen halun objektiivinen ymmärrys voi saada teoreettisen perustansa.

Olennaista on tutkia halun luontaisia alkuperiä ja eettisiä seuraamuksia sekä yhteiskunnassa olevassa sosiaalisessa yhteistoiminnassa että yhteiskunnan ja luonnon maailman välillä. Tarkastellessamme luonnossa itsessään olevia halun alkuperiä voimme tutkia sitä, mitä yhteiskuntaekologialla on tarjottavana keskusteluun objektiivisista kriteereistä sosiaalisen ja epäsosiaalisen halun erottamiseksi sekä tutkia seuraamuksia luontohalun kannalta. Lopuksi voimme tarkastella yhteiskunnallista luontohalua ja siirtyä kohti uutta vallankumouksellista tapaa ilmaista kaipaustamme arkielämän mielekkääseen ja ekologiseen laatuun.

Ekoeroottisuus: mutualismin, erillistymisen ja kehityksen periaatteet luonnossa

Jotta ymmärtäisimme yhteiskunnallisen halun alkuperät, voisimme tarkastella luonnon evoluutiota löytääksemme luonnossa vallitsevia suuntauksia kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä – suuntauksia, jotka ovat homologisia sosioeroottisuuden ulottuvuuksien suhteen. Voimme kutsua näitä luonnon evoluution suuntauksia nimellä ’ekoeroottisuus’ ilmaisten siten kolme ekologista periaatetta, jotka antavat luonnon evoluutiolle suuntautumisen ja vakauden eri asteita.

Käsittelyni luonnon evoluutiosta pohjautuu ymmärrykseen siitä merkittävästä laadullisesta erosta, joka on tarkastelemieni ekologisten periaatteiden ja yhteiskunnallisen halun ulottuvuuksien välillä. Kun ensiksi mainitut ilmenevät ennen ihmisen historiaa, ovat jälkimmäiset taas täysin erottamattomia niistä historiallisista ja sosiaalisista konteksteista, jotka muovaavat ja rajoittavat inhimillisen sosiaalisuuden ilmauksia kaikissa muodoissaan. Tämä on se syy, miksi en tarkastele aistillisia tai vastarinnan hetkiä luonnon maailmassa. Aistillisuuden käsitykset pohjautuvat yhteiskunnalliseen ja historialliseen käsitykseen esteettisistä, seksuaalisista ja suhteellisista käytännöistä, jotka ovat erityisiä inhimillisille kulttuurisille käytännöille. Vastaavasti vastarinnan ajatus on vastaus yhteiskunnallisesti luotuihin sosiaalisiin ja poliittisiin instituutioihin. Kyse ei ole siitä, ettenkö uskoisi muiden lajien olevan aistillisia tai etteivätkö ne koskaan vastustaisi tielleen asettuvia esteitä. Kyse on siitä, että aiemmin kuvailemissani viidessä halun ulottuvuudessa nämä kaksi viittaavat subjektiivisuuden ja tietoisuuden suurempiin asteisiin kuin kolme muuta. Tällaisten ominaisuuksien antaminen yleisesti kaikille luonnon maailman lajeille merkitsisi antropomorfistamisen riskin lisäämistä.

Olen päättänyt keskittyä mutualismin, erillistymisen ja kehityksen kolmeen ekologiseen periaatteeseen, koska ne riittävän yleisinä ja merkityksellisinä havainnollistavat jatkuvuuden liikettä luonnon maailman ja eroottisuudeksi kutsumieni yhteiskunnallisten ilmausten välillä. Pyrin tässä perustamaan mutualismin, erillistymisen ja kehityksen ekologiset periaatteet halun yhteiskunnallisten ilmausten prototyypeiksi. Yritän osoittaa, että vaikkei yhteiskunnallinen halu olekaan vähennettävissä luonnon prosesseja muovaaviin periaatteisiin, on sosio- ja ekoeroottisuuden välillä itse asiassa kehityksellinen jatkumo. Käsittelyni johtaa toivon mukaan suurempaan yhteiskunnallisen halun ’luonnollisuuden’ ymmärrykseen, koska tulemme huomaamaan, että sillä on juurensa laajemmassa luonnon historiassa.

Mutualismin ekoeroottinen periaate

Mutualismi on ekoeroottisuuden ensimmäinen periaate. Yhteiskunta-anarkistit alkoivat 1800-luvun lopulla nähdä mutualistisia suuntauksia luonnon maailmassa, ja voimme käsitellä näitä suuntauksia ’eroottisuuteen’ liittyvien käsitteiden avulla. Jo niinkin varhain kuin vuonna 1891 yhteiskunta-anarkisti Errico Malatesta haastoi sosiaalidarwinistiset ja malthusilaiset teoriat, joissa luonto kuvattiin vääjäämättömänä kamppailuna kilpailtaessa rajallisista luonnonvaroista, ja esitti sen sijaan, että ”yhteistyöllä on ollut, ja on jatkuvasti, mitä merkittävin osa luonnonmaailman kehityksess䔹. Samoin Pjotr Kropotkin kirjoitti keskinäisavusta vuonna 1890. Kirjassaan Mutual Aid: A Factor of Evolution Kropotkin kritisoi porvarillisia teoreetikoita siitä, että nämä vähättelivät sitä, että Darwin painotti evoluution yhteistoiminnallista luonnetta siinä missä kilpailevaakin². Kropotkin kyseenalaisti sellaiset tulkinnat esittämällä lukuisia eläintieteellisiä tutkimuksia, joissa annettiin esimerkkejä lajien välisestä keskinäisavusta merkittävänä tekijänä lajin eloonjäämisen kannalta:

… keskinäisapu on eläinmaailman laki yhtä lailla kuin keskinäinen kamppailukin, mutta evoluution tekijänä sillä on mitä todennäköisimmin vielä suurempi merkitys siinä mielessä, että se suosii sellaisten tapojen ja ominaisuuksien kehittymistä, jotka takaavat lajin säilymisen ja myöhemmän kehityksen, samoin kuin takaa suurimman mahdollisen hyvinvoinnin ja elämän nautinnot yksilön kannalta pienimmällä mahdollisella energian kulutuksella.³

Tämän lisäksi Kropotkin piti eläinten piilevää sosiaalisuutta enempänä kuin pelkkänä eloonjäämisstrategiana. Kropotkinin mukaan eläimet ovat keskenään tekemisissä siksi, että ne nauttivat siitä, eivätkä pelkästään siksi, että niiden olisi pakko niin tehdä johtuen fyysisestä tarpeesta tai eloonjäämisen takia. Kropotkin huomasi luonnon maailmassa orastavan subjektiivisen aistillisuuden ilmaisun ja kuvasi korkeampien nisäkkäiden leikistä saamaa nautintoa elämän ilona.

Ajatus siitä, että eläinten käyttäytymistä ohjaisi jokin muukin kuin tarve tai hyöty, jokin inhimillistä halua vastaava, eroaa radikaalisti hobbesilaisesta luonnon (ja yhteiskunnan) kuvauksesta kaikkien sotana kaikkia vastaan. Korostaessaan luonnon maailmassa olevaa teemaa suuntautua kohti mutualismia Kropotkin hyökkäsi myös baconilaista esitystä vastaan, jossa luonto kuvattiin velttona ja passiivisena koneistona – esitys, jonka nykyaikainen kartesiolainen tiede sitten popularisoi. Kropotkinin evoluutiomallissa suuntaus kohti latenttia mutualismia rakentaa kehityksen yhä monimuotoisemmaksi, järjellisemmäksi ja tietoisemmaksi. Kropotkinin mukaan tämä suuntaus ilmenee ”suhteessa siihen, kun evoluution mitassa kohoamme korkeammalle ja tulemme yhä tietoisemmiksi, lopulta menettäen puhtaasti fyysisen luonteen… lakatessaan olemasta pelkkää vaistotoimintaa siitä tulee järjellistä, vapaaehtoinen poikkeama totunnaisista elämän tavoista”⁴.

Keskinäisen ’ilon’ piilevä taso yksinkertaisemmilla lajeilla antaa näin ollen vähitellen sijaa monimutkaisempien lajien tarkoituksellisemmalle ja tietoisemmalle yhteenliittymisen ’ilolle’. Tätä suuntausta voidaan havainnoida useimpien kädellisten hienovaraisissa puhdistamistavoissa, jotka eivät palvele pelkästään tarvittavaa hygieniaa vaan myös aistillista hoivaamista ja yhteisöllisen luottamuksen rakentamista.

Voimme jäljittää ihmiskunnan yhteiskunnallisen halun olla aistillisessa vuorovaikutuksessa aina tähän luonnonmaailmassa esiintyvään latenttiin mutualistiseen taipumukseen. Ihmiskunnan kaipauksella olla tietynlaisessa vuorovaikutuksessa, sellaisessa joka on subjektiivisesti nautinnollista, on alkuperänsä eläinmaailman subjektiivisuuden latenteissa asteissa lajien pyrkiessä kohti sitä, mikä on fyysisesti välttämätöntä mutta myös siihen, mikä on laadullisesti haluttavaa. Niinpä voisimme sanoa, että luonnon maailmassa on orastavia aistillisen ja yhteenliittyvän subjektiivisuuden ilmauksia, jotka ihmiskunnassa ovat yhä tietoisempia itsetietoisen aistillisen ja yhteenliittymisen halun muodossa.

Tätä samankaltaisuutta luonnossa vallitsevan mutualistisen taipumuksen ja yhteiskunnassa vallitsevan yhteiskunnallisen halun välillä ei tule kuitenkaan korostaa liikaa. Kropotkin erehtyi romanttisuuden puolelle ryhtyessään ylitsevuotavan antropomorfisesti juhlistamaan ’tanssivia muurahaisia’. Radikaalia Kropotkinin käsittelyssä ei suinkaan ole hänen eläinmaailmaan kohdistamansa romanttinen idealisointi, vaan sen jatkumon ymmärtäminen, mikä vallitsee luonnossa olevan mutualistisen taipumuksen ja luonnon evoluution kautta ilmenevän kulttuurin välillä.

Erillistymisen ekoeroottinen periaate

Kun tutkimme lajien laadullisia ja subjektiivisia ulottuvuuksia, pääsemme toiseen ekologiseen periaatteeseen: erillistymiseen. Luonnon erillistymisen periaate edustaa taipumusta kohti joustavuutta, spontaanisuutta ja luovuutta, jotka antavat organismeille mahdollisuuden poiketa vakiintuneista normeista ja käytännöistä. Perinnöllisyystieteilijä Barbara McClintock, joka on tutkinut maissin geneettisiä mutaatioita, on tarkastellut geenimutaatioiden ja monimuotoistumisen osaa luonnon evoluutiossa⁵. Sen lisäksi, että hän etsi geneettisen säännönmukaisuuden johdonmukaisia malleja maissikasveista, hän tutki myös maissin jyvien näennäisen kaoottisia malleja. McClintock löysi siemenryhmien eriytyneestä kaaoksesta laajempia säännönmukaisuuksia, jotka auttoivat häntä tunnistamaan sen, kuinka poikkeamat säännönmukaisuuksista olivat paitsi väistämättömiä, myös kehityksellisesti suotuisia, johtaen useinkin merkittävään orgaaniseen innovaatioon.

Itse evoluution tekee mahdolliseksi suuntaus kohti innovaatiota, joka on leimallista sekä mikro–orgaaniselle että orgaaniselle maailmalle. Vastoin sitä Freudin uskoa, jonka mukaan Eros luo ”yhden useammasta kuin yhdestä”, ekoeroottisella erillistymisellä on taipumus luoda ”yhdestä enemmän kuin yksi” spontaanin monimuotoistumisen prosessin kautta. Evoluution prosessissa taipumus kohti itsen erillistymistä avaa jatkuvasti uusia reittejä orgaaniselle kehitykselle. Ilman erillistymistä luonnon evoluution prosessi typistyisi pelkäksi paikallaan pysymiseksi, toistoksi ja kehämäisyydeksi. Se olisi tällöin sitä, mitä systeemiteoreetikot kutsuvat ”suljetuksi järjestelmäksi”, eikä sellaisessa järjestelmässä orgaaninen evoluutio olisi koskaan päässyt etenemään alkua pidemmälle⁶.

Luonnon taipumusta suuntautua spontaanisuuteen ei tule kuitenkaan sekoittaa yhteen sellaisen satunnaisuuden tai epäjohdonmukaisuuden ajatuksen kanssa, joka sulkee pois orgaanisen logiikan tai järjestyksen. Yhtenäisyys ei sisällä monimuotoisuuden uhraamista, muttei myöskään monimuotoisuus vaadi koherenssin tai yhtenäisyyden murskaamista. Pikemminkin luonnon maailman säännönmukaisuudet tarjoavat nimenomaan perustan poiketa luovasti noista säännönmukaisuuksista. Kehitys kohti alati suurempia erillistymisen ja monimuotoistumisen tasoja tapahtuu laajempien mallien sisällä, joille on yleensä ominaista järjestys, tasapaino ja symmetria. McClintock kuvaa, kuinka näennäisen kaoottisista tai satunnaisista maissikasvien geneettisistä poikkeamista syntyy uusia vakauden ja säännönmukaisuuden malleja; nämä mallit puolestaan tarjoavat perustan taas uudelle luovalle poikkeavalle kehitykselle. Näin ollen kaaoksen ja järjestyksen välillä vallitsee dialektinen suhde, jossa epäjärjestykseen suuntautuva spontaani kehitys perustuu niin järjestyksen taustaan kuin myös pyrkimykseen kohti uusia eheyden ja johdonmukaisuuden tasoja.

Luonnossa olevan spontaanisuuden asteet ovat ratkaisevassa ja luovassa osassa avatessaan mahdollisuuksia uusille monimutkaisen kehityksen tasoille. Tämä innovatiivinen taipumus on peräisin luonnon pyrkimyksestä kehittää organismeja joksikin muuksi, monimutkaistaa asioita, tuottaa luonnon evoluutiosta kekseliään ’sekavaa’. Vastaavasti mallien rikkoutuminen tuottaa monimuotoisia ekoyhteisöjä, jotka tarjoavat suuremmat mahdollisuudet eloonjäämiselle ja kestävyydelle. Ekologia on pystynyt osoittamaan, että mitä suurempi monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden aste tietyllä ekoyhteisöllä⁷ on, sitä suuremmat mahdollisuudet lajilla on säilyä hengissä esimerkiksi ilmastollisen muutoksen aikana tai uusien hyönteisten tai saalistajaeläinten ilmaantuessa. Näin ollen tietyn organismin poikkeamat tai erillistymiset ovat yksilöllisen joustavuuden muoto johtaen laajemman yhteisön suurempaan joustavuuteen.

Palataksemme eko- ja sosioeroottisuuden väliseen vastaavuuteen, voisimme sanoa, että luonnon evoluutiossa piilevä pyrkimys kohti erillistymistä edustaa yksilöiden ja yhteiskuntien erillistymiseen johtavaa, alkavaa yhteiskunnallisen halun muotoa. Voisimme sanoa, että ihmiskuntaan sisältyy luonnon taipumus erillistymiseen, mikä vie ihmiskunnan alati monimutkaisemmalle ja tietoisemmalle kehitystasolle. Yhteiskunnallinen halu luoda spontaania ilmausta ja suuntautua dynaamisesti muutokseen liittyy historiallisesti orgaaniseen erillistymiseen, vaikkei olekaan siihen impulssiin vähennettävissä. Maissikasvien spontaani monimuotoistuminen näennäisen vakaista geneettisistä malleista on kehityksellisesti homologinen yhteiskunnallisen halun kanssa, kun yhteiskunnat monimuotoistavat spontaanisti sosiaalisia ja kulttuurisia mallejaan luodessaan jotakin uutta, laajentaessaan edelleen vapauden horisontteja, valinnan mahdollisuuksia ja yhteiskunnallista monimuotoisuutta.

Luontohalu uudelleenkäsittelyssä: kohti yhteiskunnallista luontohalua

Kuten on laita myös sosioeroottisuuden suhteen, jää ekoeroottisuudenkin erillistymisen ajatus täyttämättä, ellemme täydennä sitä kehityksen ajatuksella. Luonnon maailman suuntaus kohti kehitystä edustaa piilevää pyrkimystä kohti alati suurempia johdonmukaisen itseorganisoitumisen ja kypsymisen asteita. Kuten edeltävässä luvussa tuotiin esille, on kehityksen ajatus laadullisesti erilainen kuin pelkkä yksinkertainen kasvun tai muutoksen ajatus. Kehityksen idea tarkoittaa liikettä sellaisesta, joka on yleisempää, sellaiseen, joka on erikoistuneempaa, monimutkaisempaa ja erillistyneempää. Tässäkin erillistymisen prosessissa aiemmat kehitysvaiheet yhtenäisyyden ja järjestyksen asteineen säilyvät kehityksellisen monimuotoistumisen prosessissa.

Kun organismi kehittyy joksikin uudeksi, se säilyttää silti vanhan identiteettinsä, sisällyttää ja muuntaa vanhan identiteettirakenteensa kypsempään muotoon. Poiketaksemme hetkeksi luontokeskustelusta, voisimme ajatella sellaista kokemusta, kun tapaamme jonkun, jota emme ole nähneet sitten lapsuuden. Saatamme olla hämmästyneitä henkilön uudesta kypsyneestä fyysisyydestä, mutta pystymme useinkin identifioimaan tämän uuden yksilön juuri siitä syystä, että kykenemme johtamaan tämän uuden kypsemmän muodon aiemmasta, vähemmän erillistyneestä muodosta. Kun sanomme, ”tunnen sinut kolmannelta luokalta”, sanomme myös, että huolimatta henkilön muuttaneesta kehitysprosessista me ymmärrämme, että vanha, aiemmin tuntemamme yksilö on säilynyt kypsymisprosessissa uuteen sisältyen. Voimme nähdä aikuisen edustaman erikoistuneemman muodon läpi ja tunnistaa lapsen säilyneen yleisemmän muodon.

Tämä kumulatiivinen prosessi on keskeistä kehityksen ekoeroottiselle periaatteelle. Se edustaa prosessia, jossa organismit sekä säilyttävät että muuntavat vanhan identiteettinsä tullakseen joksikin uudemmaksi, monimutkaisemmaksi ja erillistyneemmäksi. Luonnon evoluutio muodostuu tästä ’tulemisen’ prosessista, ja kyse on todellakin sellaisesta prosessista, jossa organismit ’muuttuvat’ samalla kun ne paradoksaalisesti pysyvät ’samoina’.

Tämä luonnon latentti pyrkimys kohti kehitystä on itsekehityksen prosessi, joka ei ole ennalta määrätty, vaan johon sisältyy avoimuuden ja aktiivisen osallistumisen asteita, joista vähitellen syntyy yhteiskunnallinen kehityksen halu yhteiskunnassa. Bookchin korostaa teoksessaan The Ecology of Freedom⁸ organismien ’itseorganisoivia’ ominaisuuksia ja kuvaa niitä asteita, missä ne osallistuvat aktiivisesti omaan kehitykseensä muokaten ja järjestäen ympäristöään:

Esittäisin, ettei elävien olentojen evoluutio ole mikään passiivinen prosessi, satunnaisista geneettisistä muutoksista seuraava sattumanvarainen tuote… evoluutiota on aina viime päiviin asti leimannut alati monimutkaistuvien lajien ja ekoyhteisöjen kehitys. Monimuotoisuutta voidaan pitää paitsi lähteenä suuremmalle ekoyhteisön vakaudelle… sitä voidaan pitää myös erittäin perustavassa mielessä lähteenä alati laajentuvalle, joskin vasta iduillaan olevalle luonnon vapaudelle, välineenä, johon elämänmuodot omassa evoluutiossaan perustavat omat valinnan, itseohjautuvuuden ja osallistumisen asteensa objektiivisesti ottaen.⁹

Bookchin järkyttää sitä ajatusta, jonka mukaan organismit vain passiivisesti adaptoituvat jo määrättyyn ympäristöön, ja väittää sen sijaan, että organismit muuttuvat evoluution kulussa lisääntyvässä määrin osallistuviksi ja itseohjautuviksi.

Yhteiskuntaekologia hylkää käsitykset biologisesta determinismistä ja evolutionaarisesta väistämättömyydestä. Yhteiskuntaekologia menee ’luonnon’ mekanististen ja lainomaisten esitysten tuolle puolen ja kuvaa sen sijaan evoluution prosessina, jolle on ominaista spontaanisuus ja potentiaalisuus eikä niinkään luonnonlait ja ennalta määrätty järjestys. Luonto ei ole mikään staattinen vihreä lokero, joka sijaitsisi yhteiskunnan laitamilla; eikä se myöskään ole mikään mekaanisesti purkautuva kellonjousi. Luonnon evoluutio on pikemminkin jatkuva elämän tanssi, jossa itse elämä liikkuu kohti alati suurempia itseilmaisun tasoja ja antaa lopulta sijaa potentiaalisesti järjelliselle ja halukkaalle toiselle luonnolle. Organismeille on luonteenomaista taipumus sopeutua, muuntua ja kehittyä luovasti tekemällä orastavia kehityksellisiä valintoja.

Tämä luonnon evoluution kehitystaipumus sointuu historiallisesti yhteen yhteiskunnallisen kehityshalun kanssa. Aivan kuten organismeilla on piilevä halu täyttää oma kehityspotentiaalinsa, on ihmiskunnallakin yhteiskunnallinen halu kehittää omia ainutlaatuisia kykyjään, taipumuksiaan ja potentiaalisuuksiaan. Tämä pyrkimys, jossa tavoitteena ei ole pelkkä vähimmäisselviytyminen vaan myös alati uusien tapojen luominen olla suhteessa ympäristöön, on yhteinen ihmiselle ja planeettamme muille lajeille. Suuntautuneisuus kohti innovaatiota ja kehitystä, eikä pelkästään kohti pysyvyyttä ja vakautta, on evoluution perusta niin luonnossa kuin yhteiskunnassakin.

On kuitenkin tärkeää erottaa tämä yhteiskuntaekologinen tulkinta, jossa ekologia suuntautuu kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä, Wilhelm Reichin eroottisesta naturalismista. Wilhelm Reich, psykoanalyytikko ja myöhemmin myös fyysikko, kehitti 1900-luvun alkupuolella ’eroottisen’ luontoteorian¹⁰. Freudista vaikuttuneena Reich typisti tämän halun tai Eros-käsitteen seksuaalienergiaksi. Reich kutsui tätä seksuaalienergiaa orgoniksi ja osoitti, kuinka se läpäisee sekä luonnon maailman että yhteiskunnallisen todellisuuden. Reichin mukaan orgonienergian perusominaisuudet säätelevät sekä luontoa että yhteiskuntaa, orgonienergian ollessa seksuaaliaktia vastaava jännityksen ja purkautumisen prosessi. Kun tätä jännityksen ja purkautumisen prosessia estetään, niin Reichin väitteen mukaan yksilöorganismin biologinen toiminta häiriintyy. Tämän mukaisesti Reich identifioi ’orgonienergian esteet’ syyksi ongelmiin, jotka vaihtelivat häiriintyneestä solutason toiminnasta ja seksuaalisista/sosiaalisista neurooseista syöpään. Koko uransa ajan Reich puhui sellaisen yhteiskunnan luomisen puolesta, joka sallisi orgonienergian vapaan virtauksen niin ekologisilla kuin yhteiskunnallisillakin tasoilla.

Ensisilmäyksellä Reichin orgonienergia näyttäisi samanlaiselta kuin ekoeroottisuuden ajatus. Niissä on kuitenkin monia eroja. Ensinnäkin Reich keskittyi luonnon energeettisiin prosesseihin ilman, että hän olisi keskittynyt luonnon kehityksellisiin prosesseihin. Liikkeen, muutoksen ja ärsyke-reaktio prosessien haltioimana Reich ei ollut kiinnostunut tavoista, joilla nämä prosessit erillistyivät tai muuttuivat monimutkaisemmiksi evoluutioprosessissa. Reich oli paljon enemmän kiinnostunut tutkimaan solujen, organismien ja ihmisten välisiä rakenteellisia ja toiminnallisia samankaltaisuuksia kuin näiden välisiä eroja. Niinpä Reich tunnisti luonnossa olevia halun liikkeitä pitäen niitä funktionaalisesti yhdenmukaisina ihmisen halun kanssa. Reich esimerkiksi uskoi, että solujen soluliman liike vastasi toiminnaltaan ihmisten tunneliikkeitä tai reagoivuutta. Ja vastaavasti mikro-organismien laajentuminen ja supistuminen olivat mielihyvän ja epämiellyttävyyden ilmauksia vastaten toiminnaltaan ihmisten tunnevastaavuuksia. Niinpä se, että Reich keskittyi korostamaan yhdenmukaisuutta tai toiminnallista samankaltaisuutta sen sijaan, että hän olisi korostanut myös erillistynyttä kehitystä, erottaa reichilaisen käsityksen luonnollisten ja yhteiskunnallisten ilmiöiden välisestä suhteesta bookchinilaisesta käsityksestä.

Vaikka onkin mielekästä tarkastella ’ekoeroottisen’ ja ’sosioeroottisen’ välisiä vastaavuuksia, on myös tärkeää ymmärtää se, missä nämä kaksi eroavat kehityksellisesti toisistaan. Reich tutki kaikkien elämänmuotojen välillä olevan halun energeettistä yhtenäisyyttä, mutta meidän on tarkasteltava kehityksellistä ’yhtenäisyyttä moninaisuudessa’, jossa halulla itsellään on osansa kehityksellisessä evolutionaarisessa prosessissa sen muuntuessa orgaanisen latenssin hetkistä yhteiskunnalliseen ja itsetietoiseen toteutumiseen.

Jos esimerkiksi kutistaisimme yhteiskunnallisen yhteenliittymisen halun ekologiseksi mutualismin haluksi, jättäisimme huomiotta kaikki ne kulttuuriset, sosiaaliset, poliittiset ja taloudelliset voimat, jotka sekä muovaavat että rajoittavat inhimillisiä yhteenliittymiä missä tahansa historian kohdassa. On tosiasia, ettei työläiskollektiiviin liittymisen halu ole vähennettävissä ’työläismehiläisten’ mutualismiin niiden kerääntyessä tiettyyn mehiläisparveen. Työläismehiläisten käyttäytymistä ohjaa ensi sijassa biologinen vaisto, mutta ihmistyöläisten käyttäytymistä ohjaavat ensi sijassa itsetietoisuus sekä yhteiskunnalliset instituutiot, jotka ovat historiallisesti muokanneet käsityksiä työstä, vapaudesta ja vastarinnasta, inhimillisen historian perustavista käsitteistä moderneina ja postmoderneina aikoina.

Ensimmäinen ja toinen luonto: tapa puhua evolutionaarisesta erosta ja jatkuvuudesta

Olemme tähän mennessä käsitelleet ekoeroottisuuden puolia ja tehneet huomautuksia eko- ja sosioeroottisen välisiin evolutionaarisiin jatkuvuuksiin ja katkoksiin. Jotta voisimme edelleen täydentää tätä käsittelyä, meidän on kyettävä erottamaan ekoeroottinen sosioeroottisesta ja osoittamaan erot näiden kahden välillä. Jos vetoaisimme tavanmukaisiin luokituksiin, voisimme vain pistää eko- ja sosioeroottisen yhteiskunnan ja luonnon kategorioihin korostaaksemme niiden eroja. Tarvitsemme siis keinon ymmärtää luonnon ja yhteiskunnan ajatusten välistä suhdetta, jotta voisimme ymmärtää yhteiskunnallisen ja luonnon maailman välisen ’evolutionaarisen eron’.

Yhteiskuntaekologia erottaa ’luonnon’ ja ’yhteiskunnan’ kategoriat toisistaan ja paljastaa yhteiskunnallisen ja luonnon maailman välisen kehityksellisen jatkumon. Kun viitataan kahteen erilliseen mutta kuitenkin jatkumon omaiseen vaiheeseen luonnon historiassa – ensimmäiseen ja toiseen luontoon – kuvataan sitä, kuinka jälkimmäinen seuraa kehityksellisesti ensiksi mainitusta. Ensimmäinen luonto edustaa aivan yksinkertaisesti kaikkia luonnon evoluution prosesseja ja tuotoksia, jotka ovat syntyneet maan muotoutumisen alkuajoista lähtien jatkuen ihmisyhteiskunnan vähittäiseen ilmaantumiseen. Toinen luonto puolestaan edustaa ihmiskuntaa, ihmisen tietoisuutta ja ihmisen käytäntöjä, joihin sisältyy monimuotoisten kulttuurien synty, institutionalisoitujen ihmisyhteisöjen luominen, ihmisen luoma tehokas tekniikka, rikkaan symbolikielen kehittely ja huolella hoidettu ruoan saanti.¹¹ Kun esimerkiksi puu edustaa ensimmäistä luontoa, puusta rakennettu pöytä edustaa toista luontoa. Näin ollen nämä kaksi kategoriaa eivät ole aivan erillisiä. Kun toinen luonto syntyi, alkoivat ensimmäisen ja toisen luonnon kaksi ’vaihetta’ limittyä toisiinsa inhimillisten kulttuuristen käytäntöjen vaikuttaessa ensimmäisen luonnon prosesseihin. Ihmisyhteiskunnat ovat vaikuttaneet dramaattisesti luonnon prosesseihin jo kauan ennen kapitalismin syntymääkin. Jo muinoin harjoitetut käytännöt, jotka ovat vaihdelleet karjan laiduntamisesta, metsästyksestä ja keräilystä kiertoviljelyyn ja kastelujärjestelmiin, ovat radikaalisti muuttaneet ekosysteemejä kautta planeetan jo tuhansien vuosien ajan. Aina siitä lähtien, kun yhteiskunnat ovat luonnon historian kuluessa syntyneet, ovat niiden harjoittamat käytännöt vaikuttaneet ensimmäiseen luontoon – tämä kyseenalaistaa romanttiset käsitykset puhtaasta, viattomasta tai koskemattomasta luonnosta. Vaikka voimmekin erottaa ensimmäisen ja toisen luonnon historiallisesti ja identifioida nämä kaksi erillistä mutta kuitenkin jatkumon omaista vaihetta luonnon evoluutiossa, on virheellistä väittää, että nämä kaksi erillistä kategoriaa olisivat säilyneet enää sen jälkeen, kun yhteiskunnat ovat luonnon historiaan ilmaantuneet.

Voimme soveltaa ajatusta ensimmäisestä ja toisesta luonnosta ymmärrykseemme eko- ja sosioeroottisesta. Siinä missä ekoeroottinen edustaa ensimmäisen maailman pyrkimystä kohti mutualismia, erillistymistä ja osallistuvaa kehitystä, sosioeroottinen edustaa näiden halujen yhteiskunnallista ilmausta toisessa luonnossa. Ja aivan kuten toinen luonto syntyy vähitellen evoluutioprosessissa ensimmäisestä luonnosta, samoin sosioeroottinen syntyy ekoeroottisesta piilevänä pyrkimyksenä kohti mutualismia, nautinnollista luovuutta ja kehitystä tullakseen sitten lisääntyvässä määrin tietoiseksi ja subjektiiviseksi.

Eko- ja sosioeroottisuus edustavat kahta luonnon evoluution päävaihetta. Siinä missä ensimmäisen luonnon ekoeroottisuuteen on vaikuttanut ensi sijassa biologinen vaisto eri asteissaan, ovat toisen luonnon sosioeroottiseen vaikuttaneet ennen kaikkea kulttuuriset käytännöt, yhteiskunnalliset instituutiot sekä itsetietoinen valinta ja tarkoituksellisuus eri asteissaan. Näin ollen käsitteillä ensimmäinen ja toinen luonto voidaan viitata eko- ja sosioeroottisen välisiin evolutionaarisiin jatkumoihin, samoin kuin niiden katkoksiin, näiden käsitteiden auttaessa meitä näkemään luonnon evoluution jatkuvana evolutionaarisena prosessina, johon sisältyy erillisiä ja lisääntyvässä määrin erillistyviä vaiheita. Siten käsitteet ’ensimmäinen’ ja ’toinen’ luonto antavat meille keinon edelleen muokata eko- ja sosioeroottisuuden käsittelyämme monivivahteisemmaksi ylittämällä ’luonnon’ ja ’yhteiskunnan’ tapaiset essentialistiset ja dualistiset termit.

On kuitenkin olemassa myös niitä, jotka ovat huolissaan siitä, että tämäntapaiset termit viittaavat hierarkkiseen suhteeseen luonnollisen ja yhteiskunnallisen evoluution vaiheen välillä.¹² Tietoisina siitä, kuinka erilaisuuden ajatuksia on käytetty oikeuttamaan eläinten epäeettistä kohtelua ja luonnon prosessien tuhoamista, monet uskovat, että meidän tulisi erojen sijaan korostaa ihmisten ja muiden organismien välisiä samanlaisuuksia, ja väittävät, ettei ihmiskunta olennaisesti eroa muista organismeista tai on jopa niiden alapuolella.

Tästä näkemyksestä on tullut kehittyneen kapitalismin aikakaudella varsin suosittua monien etuoikeutettujen ihmisten parissa. Aivan oikeutetusti tyrmistyneinä siitä ekologisesta tuhosta, jonka kapitalismin, patriarkaatin, rasismin ja valtion muokkaamat järjettömät sosiaaliset suhteet ovat aikaansaaneet, monet uskovat ekologisen tuhon syynä olevan itse ihmiskunta – ihmiskunta, joka on asettanut itsensä luonnon yläpuolelle. Tämän seurauksena ekologiasta tulee senlaatuista yhteiskuntakritiikkiä, jossa luonto edustaa kaikkea sitä hyvää mitä ihminen taas ei. Luonto henkistetään ja romantisoidaan kuvaten sitä viattomana uhrina, joka meidän täytyy pelastaa, ja samalla ihmiskunnan idea karkotetaan siitä maanpäällisen paratiisin käsityksestä, jonka me olemme tuskassamme, kärsimyksessämme ja turhautumisessamme luoneet. Valitettavasti tässä syytetään 99 prosenttia ihmiskunnasta, jota yhdessä luonnon kera halvennetaan, vallassa olevan yhden prosentin epäoikeudenmukaisista teoista.

Sen sijaan, että paikannamme ihmiskunnan ajatuksen luonnon ajatuksen ylä- tai alapuolelle, olisi tärkeää paikantaa ihmiskunta luonnon evoluutioon, jossa se on historiallisessa ja kehityksellisessä suhteessa muihin lajeihin. Samoin kuin ihmisten ja muiden organismien kehityksellinen vastaavuus auttaa meitä ymmärtämään omat historialliset juuremme ja suhteemme aiempiin kehitysmuotoihin, auttaa evolutionaarisen eron ymmärtäminen meitä näkemään omat ainutlaatuiset kykymme kekseliäisyyteen, niin rakentavaan kuin tuhoavaankin. Jotta esimerkiksi voisimme tietää oman yksilöllisen potentiaalimme ihmisolentoina, on meidän tarkasteltava sitä, mikä meistä tekee ainutlaatuisia, mitkä ovat erityiset intressimme, taitomme tai halumme. Jotta tuntisimme itsemme, on meidän kultivoitava ymmärrystä itsestämme yhteydessä muihin ja muuhun, ja tunnistettava se, mikä meistä tekee sekä erilaisia että samanlaisia kuin muut.

Vastaavasti jotta yhteiskunta voisi tuntea itsensä, on sen kyettävä osoittamaan, mikä siitä tekee sekä samanlaisen että erilaisen kuin ensimmäinen luonto. Jos pelkästään korostamme luonnon ja yhteiskunnan välistä jatkuvuutta, piilee siinä vaara. Tällöin nimittäin jätämme tunnistamatta omat erityisesti vapauttavat mahdollisuutemme samoin kuin omat haitalliset taipumuksemme. Yhteiskunnan synty itsessään on kiistämättömän uusi asia koko luonnon historiassa. Ihmiskunnan syntymisen myötä on esiin tullut uusia abstraktien kielijärjestelmien, hienovaraisten sosiaalisten instituutioiden ja ainutlaatuisten järjellisyyden, tietoisuuden ja halun muotojen ilmauksia, eikä näiden vapauttavaa potentiaalia ole vielä toteutettu aidosti inhimillisen ja ekologisen yhteiskunnan yksityiskohtaisen kehityksen myötä.

On tosiaankin haasteellista yrittää löytää riittävä analogia luonnon ja yhteiskunnan väliselle kehityssuhteelle. Liberaali kapitalistinen yhteiskunta on niin läpikotaisin ylivallan ja hierarkian ideologian vallassa, että kehitykselliset metaforatkin jäävät usein vain romanttisiksi tai taantumuksellisiksi. Siksi on niin houkuttelevaa vain väittää luonnon ja yhteiskunnan olevan osa toisiaan ja jättää asia siihen. Me kuitenkin menetämme jotakin, jos tarkastelemme pelkästään luonnon ja yhteiskunnan välisiä jatkuvuuksia ja jätämme kehitykselliset erot huomiotta. Me menetämme mahdollisuuden katsoa tarkasti yhteiskunnan orgaanista kehitystä luonnon maailmassa ja menetämme siinä samalla tärkeän ymmärryksen omasta luonnon historiastamme sekä erityisistä yhteiskunnallisista mahdollisuuksistamme. Ensimmäisen ja toisen luonnon kehityksellisen suhteen nimeäminen ja tutkiminen tarjoaa meille näköalan siihen, mistä olemme tulleet, missä olemme nyt ja mikä muodostaa ainutlaatuisen potentiaalimme luoda vastuullinen ja eettinen ekologinen tulevaisuus.

Vastalääke omille negatiivisille tunteillemme ihmiskunnan suhteen (tai omalle ’antihumanismillemme’) on nähdä se, mikä ihmiskunnassa on parhainta, ja jäljittää näiden parhaimpien ominaisuuksien alkuperä ensimmäiseen luontoon itseensä tutkimalla omia eroottisia alkuperiämme ja niiden yhteensointumista luonnon historian kanssa. Se, mistä eniten pidämme kuvaamassamme ’luonnon’ tai ’viattomuuden’ ideassa, sointuu yhteen ihmiskunnan yhteistoiminnallisen herkkyyden kanssa – vastakohta kapitalistiselle rationalisaatiolle, ahneudelle ja korruptiolle. Mitä eniten rakastamme tietyissä maisemissa, symmetrian ja ristiriidan rajattomassa vuorovaikutuksessa, muodon, syvyyden, valon ja värin tanssissa – nämä ominaisuudet tulevat esiin omassa aistillisessa ja älyllisessä luovuudessamme. Ne tulevat esiin omassa erillistyneessä halussamme yhdistää spontaanisuus järkeen ja laajentaa merkityksen, kauneuden ja runollisuuden näkymiä. Se, mistä ’luonnossa’ ja yhteiskunnassa nautimme, on eroottisuuden ilmausta sen monissa muodoissaan: pyrkimystä sellaisiin suhteellisiin nautintoihin kuten keskinäisriippuvuus, luovuus, itsemääräämisoikeus ja yksilöllinen ja kollektiivinen kehitys – niin yhteiskunnallisessa kuin luonnon maailmassakin.

Kun ’ihmiskunnan’ sanotaan olevan osa luontoa, tarkoittaa se paljon enemmän kuin vain sen tunnustamista, että biologisesti periydymme evolutionaarisesta menneisyydestä, ja paljon enemmän kuin vain sen tunnistamista, että ensimmäisten selkärankaisten muinaiset solurakenteet ja ydinjatkeet sisältyvät ihmiskuntaan. Tämän biologisen periytyvyyden arvostamisen lisäksi meidän tulee ymmärtää tällaisen biologian perimisen laadulliset seuraamukset, jolle on ominaista kehityksellinen suuntautuminen kohti lisääntyvää monimutkaisuutta ja tietoisuutta. Meidän tulee myös tunnistaa se, kuinka ihmiskunta potentiaalisesti edustaa luonnon historiassa laadullista ja eroottista hienovaraistumista kaikesta siitä, mitä ’luonnon’ ideassa rakastamme: suuntausta kohti lisääntyvää aistillisuutta, mutualismia, luovuutta ja väsymätöntä periksiantamattomuutta eriytymiseen, järjestymiseen ja tulemiseen. Kun tutkimme evolutionaarista suhdetta ensimmäisen ja toisen luonnon välillä, voimme ymmärtää niin luonnon ja yhteiskunnan välisen eroottisen jatkuvuuden kuin niiden väliset erotkin. Voimme kenties ryhtyä murtamaan antihumanismia, kun tarkastelemme luonnon historiaa nähdäksemme sen parhaan osan itsessämme, joka sieltä meille vilkuttaa orastavassa muodossaan.

Kohti yhteiskunnallisen halun objektiivista ymmärtämystä

Voimme nyt miettiä sitä, onko evolutionaarisen eron käsityksestä koottavissa eettistä merkitystä. Onko siitä tosiasiasta, että luonnon evoluutio liikkuu kehityksellisesti yksinkertaisesta monimutkaisempaan, tietoisesta itsetietoiseen ja ekoeroottisesta sosioeroottiseen, vedettävissä eettisiä johtopäätelmiä? Mitä se tarkoittaa, että ensimmäisen luonnon suuntaukset kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä ovat osa laajempaa evolutionaarista suuntausta kohti lisääntyvää tietoisuutta, subjektiivisuutta ja rationaalisuutta? Mikä on sen Kropotkinin väitteen eettinen merkitys, jonka mukaan halu kasvaa tietoisemmaksi, järjellisemmäksi ja vapaaehtoisemmaksi menettäen lopulta alkuperäisen ”fyysisen, vaistomaisen luonteensa”, kun se kehittyy ensimmäisestä toiseksi luonnoksi?

Väite, jonka mukaan ensimmäisen luonnon potentiaalisuus mutualismiin, erillistymiseen ja kehitykseen muuttuu luonnon evoluutiossa lisääntyvästi tietoiseksi ja järjelliseksi, tuo mukanaan uuden eettisen kysymyksen: jos nimittäin ihmiskunnalla on kyky olla tietoinen haluistaan, niin silloin sillä on mahdollisesti myös vastuu haluistaan. Se, että toisella luonnolla on mahdollisuus välittää, harkita impulssejaan, taipumuksiaan ja kaipauksiaan, viittaa ’halun’ evolutionaarisesti ainutlaatuiseen ilmaukseen. Halun ollessa kaikkea muuta kuin freudilaisuuden ilmentämä käsitys esijärjellisestä ja eläimellisestä impulssista, joka täytyy rationaalin egon toimesta tukahduttaa, voimme nyt ymmärtää halun järjelliset ja yhteiskunnalliset ulottuvuudet. Toisin kuin muilla lajeilla, joiden piilevä subjektiivisuus on mitä suurimmassa määrin biologisen vaiston sanelema, ihmiskunnan biologisia vaistoja ohjaa suuresti tietoisuus, järjellisyys ja historia. Olemme loppujen lopuksi sosiaalisia olentoja, joiden halut muodostuvat hyvässä ja pahassa sen kulttuurin ominaispiirteistä, jossa elämme.

Se tosiseikka, että ihmiskunta todellakin voi harkita, valita ja jopa institutionalisoida mitä halun muotoja toteuttaa, tuo mukanaan halun ajatuksen eettisen puolen. Sillä nyt meidän täytyy kysyä: Millaista halua ihmiskunnan tulisi ilmaista? Onko aivan yhtä asianmukaista ilmaista individualistista halua, joka estää muita toteuttamasta vapauden mahdollisuuksiaan, kuin ilmaista yhteiskunnallista halua, joka parantaa muiden subjektiviteettia? Väitämmekö, että on aivan yhtä asianmukaista tuhota ekoyhteisöjä, jotta yksilölliset himot saada voittoja ja valtaa saisivat toteutua, kuin on parantaa ekologista monimuotoisuutta kaikkien hyväksi? Mitä kriteerejä me käytämme arvioidessamme oman yhteiskunnallisen halumme oikeellisuutta? Kun ilmaisemme vastarinnan halua muuttaa yhteiskunnallista ja ekologista todellisuutta, kuinka me silloin erotamme järkevän ja rakentavan toiminnan järjettömästä, kuinka erotamme sosiaalisen epäsosiaalisesta tai eroottisen epäeroottisesta? Kuten olen jo esittänyt, on ’luonnon halu’ yhteiskunnallinen rakennelma, jota voidaan ilmaista mitä moninaisimmin muodoin. Joillekin romanttinen, antihumanistinen halu tappaa ihmislaji luonnon suojelemiseksi sukupuuttoon on asianmukainen luonnon halu. Joillekin muille taas – sellaisille kuten Novartisin toimitusjohtajat – kapitalistinen halu vähentää Amazonin sademetsien biologista monimuotoisuutta, jotta ’solulinjoja’ voidaan patentoida ja myydä, edustaa asianmukaista tapaa haluta ’luontoa’. On vielä sellaisiakin, joille halu luoda suorasti demokraattisia instituutioita, joilla voimaannuttaa kansalaisia toimimaan luonnon prosessien kanssa luovasti ja yhteistoiminnallisesti, on eettinen ’luonnon halu’.

Tämän ideologisen ’monimuotoisuuden’ edessä kuka tosiaan voi sanoa, mikä ’luonnon halu’ on objektiivisesti ottaen järjellisempi, eettisempi tai asianmukaisempi kuin muut? Mikseivät etuoikeutetut saisi ilmaista aistillista luonnon haluaan rentoutumalla paratiisisaarten lomakohteissa, joissa alkuasukastyöläiset täyttävät heidän lasinsa? Mikseivät valkoiset keskiluokkaiset amerikkalaiset saisi ilmaista yhteenliittymisen haluaan olla yhteydessä ’luontoon’ harjoittamalla Amerikan intiaanien rituaaleja samaan aikaan, kun varsinaiset alkuasukkaat eivät voi niitä enää harjoittaa, koska heidän maansa on ryöstetty tai myrkytetty jätteillä? Mikseivät etuoikeutetut ensimmäisen maailman teoreetikot saisi ilmaista omaa erillistymisen haluaan luontoon kirjoittamalla huoliteltuja teorioita, joissa maahanmuuttajia ja naisia syytetään ekosysteemien tuhoamisesta ’liikakansoituksella’?

Voimmeko siis ilmaista minkäänlaista objektiivisesti järjellistä perustaa yhteiskunnalliselle halulle ylipäänsä? Vaikka meillä onkin mahdollisuus jalostaa sosioeroottista yhteistoiminnalliseen suuntaan, on meillä myös kyky suunnata halumme autoritaariseen tai kapitalistiseen suuntaan, käyttää seksuaalisuutta herruuttamiseen ja vaientamiseen ja suunnata luovuus voiton tavoitteluun oman valtamme ja asemamme pönkittämiseksi. Ellemme kykene tunnistamaan niitä kriteereitä, joilla voimme tehdä eroja, ei meillä ole mitään keinoa väittää, että yhteiskunnallinen halu hierarkiattomuuteen olisi eettisempi tai ’eroottisempi’ kuin halu rakentaa hierarkioita tai että ekologinen viljely olisi eettisempää kuin kapitalistinen luonnon haaskaus. Ellei meillä ole kestäviä, yleisiä tai objektiivisia kriteereitä määritellä sitä, mikä tekee sosiaalisen halun eettisesti oikeammaksi kuin epäsosiaalisen halun, suhteen laatu toisiimme ja muuhun luonnon maailmaan jää pelkäksi mielivaltaiseksi henkilökohtaiseksi mielipiteeksi.

Jotta voisimme murtaa tämän relativismin, on meidän perustettava ajatukset ’luonnon halusta’ johonkin vakaampaan kuin pelkkään subjektiiviseen taipumukseen. Varsinainen kysymys onkin: mihin me voimme perustaa orgaanisen järjellisyyden, jotta osaisimme tehdä eron sellaisten halutoimintojen välillä, jotka joko edesauttavat tai uhkaavat evoluution suuntausta kohti lisääntyvää yhteiskunnallista ja ekologista monimuotoisuutta?

Luonnon evoluutio pohjana yhteiskunnalliselle halun etiikalle

Käsitelläksemme tätä objektiivisuuden ongelmaa voisimme jälleen kääntyä yhteiskuntaekologian luontofilosofian puoleen. Dialektinen naturalismi on Bookchinin kehittämä luonnonfilosofinen lähestymistapa, joka perustuu, joskin ne varjoonsa jättäen, Hegelin ja Marxin dialektiikan perinteisiin¹³. Bookchinille ’luonto’ on kehittyvä dialektinen prosessi, jolle on ominaista suuntautuneisuus alati kasvaviin erillistymisen, tietoisuuden ja vapauden tasoihin. Vaikka tässä kirjassa ei voidakaan tarkemmin perehtyä tähän merkittävään ja antoisaan teoriaan, voimme lyhyesti tarkastella Bookchinin dialektisen naturalismin muutamia avainkäsitteitä lisätäksemme yhteiskunnallisen halun ymmärrystämme.

Bookchin vetoaa luonnon evoluution ideaan rakentaessaan ekologisia periaatteita, joita voidaan käyttää oman yhteiskunnallisen halumme eettisten kysymysten arvioimisessa. Kun alamme ymmärtää ’luonnon’ olevan luonnon evoluution prosessi, huomaamme ’luonnon’ idean eettisten seuraamusten aiheutuvan itse evoluution ideasta.

Se, että ihmiskunta paikannetaan luonnon evoluutioon, nostaa esiin seuraavan eettisen kysymyksen: Mikä on ihmiskunnan rooli luonnon evoluution prosessissa? Jos ihmiskunnalla on potentiaali kehittää tätä evolutionaarista suuntautuneisuutta kohti monimutkaistumista, pitäisikö sen tehdä niin? Edelleen voisimme kysyä, onko yhteiskuntien aivan yhtä järkevää kääntää tämä evolutionaarinen suuntautuneisuus nurin institutionalisoimalla hierarkkisia sosiaalisia suhteita, jotka perustuvat käskyihin ja kontrollointiin, ja samalla vähentää biologisen ja kulttuurisen erillistymisen tai monimuotoisuuden mahdollisuuksia? Onko puolestaan ihmiskunnan aivan yhtä ’järkevää’ kääntää nurin luonnon evoluution kehityksellinen suuntautuneisuus – suuntautuneisuus, joka on johtanut kehityksen yksisoluisista organismeista lisääntyvästi monimutkaisempiin lajeihin, tietoisuudesta itsetietoisuuteen, yksinkertaisesta subjektiivisuuden ilmauksesta monimutkaisempiin? Yhteiskuntaekologia kuvaa, kuinka tällainen suuntautuneisuuden kääntyminen on järjetöntä, sillä se on ristiriidassa luonnon evoluution oman kehityksellisen logiikan kanssa.

Mutualismin, erillistymisen ja kehityksen ekologiset periaatteet tarjoavat kriteerit, joita vasten voimme tarkastella inhimillisen toiminnan eettisiä oikeutuksia. Yhteiskuntaekologia osoittaa, että ihmiskunnan tulisi edistää suuntautuneisuutta kohti lisääntyvää mutualismia, erillistymistä ja kehitystä ja että tätä vastoin on järjetöntä vastustaa tätä evolutionaarista suuntaa. Voimme väittää, että yhteiskunnallinen halu luoda yhteistoiminnallisia instituutioita ja sosiaalisia käytäntöjä on eettistä ja järjellistä, koska sellaiset käytännöt edistävät luonnon evoluution suuntautuneisuutta kohti alati suurempia mutualismin, erillistymisen ja kehityksellisen monimutkaistumisen tasoja, jotka ovat luonnon evoluution perusta.

Esimerkiksi suoran demokratian harjoittaminen edellyttää ja edistää mutualismin, erillistymisen ja kehityksen asteita enemmän kuin edustuksellisen demokratian harjoittaminen. Suora demokratia on prosessi, jossa paikallisyhteisön jäsenet voimaantuvat osallistumaan suorasti, tekemään itse heidän arkielämäänsä vaikuttavia päätöksiä niin yksityisellä kuin yhteiselläkin tasolla. Toisin kuin edustuksellisessa demokratiassa, jossa kansalaiset valitsevat keskitetyn ’poliitikkojen’ organisaation tekemään päätöksiä puolestaan, suorassa demokratiassa päätöksenteon valta on hajautettu kansalaisille itselleen.¹⁴

Suora demokratia tukee mutualismin tai hierarkiattomuuden periaatetta luomalla foorumin, jossa koko yhteisö osallistuu yhteistyössä keskustelemaan, väittelemään ja määrittämään yleistä toimintalinjaa. Suora demokratia perustuu erillistymisen tai yhteisöllisen monimuotoisuuden periaatteelle ja rohkaisee käymään hedelmällistä julkisen keskustelun prosessia, jossa näkökulmien monimuotoisuus tulee esille harkittavaksi. Mielipiteiden erilaisuus toivotetaan tervetulleeksi yhteisön jäsenten työskennellessä jatkuvasti omien vapauden käsitystensä rikastamiseksi ja moninaistamiseksi. Itserefleksion prosessi, dialoginen ajatustenvaihto sekä moninainen itsetietoisuuden ja muiden huomioon ottamisen välittäminen edellyttävät ja kasvattavat hyvin erillistynyttä poliittista elintä, joka koostuu itse ajattelemaan kykenevistä kansalaisista. Suoran demokratian idea nojautuu myös kehityksen periaatteelle sen rohkaistessa jäseniä kehittämään keskustelu- ja väittelytaitojaan yhteisessä päätöksenteon prosessissa. Osallistuttaessa suoraan demokratiaan jäsenet kehittävät sekä itsetietoisuuden kykyään että myös kyvykkyyttään ajatella muiden näkökulmia kriittisesti.

Tätä vastoin edustuksellinen demokratia (mikä käsitteenäkin on ristiriitainen) vähentää mutualismia, yhteiskunnallista moninaisuutta ja kehittymistä. Mutualismin periaatteen vastaisena edustuksellinen demokratia typistää kansalaiset pelkiksi äänestäjiksi tai erillisiksi ’vaalipiireiksi’, jotka tukevat tiettyjä edustajia, ja näin heiltä riistetään mahdollisuus toimia yhdessä sellaisen politiikan aikaansaamiseksi, joka edustaisi yhteistä hyvää. Kun suora demokratia tarjoaa hedelmällisen keskustelun ja väittelyn prosessin, jossa käsitellään mitä moninaisimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä, niin edustuksellinen demokratia, yhteiskunnallisen erillistymisen periaatteen vastaisena, typistää yhteiskunnalliset kysymykset iskulauseiksi ja ’ohjelmajulistuksiksi’, joilla yksinkertaistetaan yhteiskunnalliset ja poliittiset kysymykset ja vedotaan pienimpään yhteiseen nimittäjään. Lopuksi edustuksellinen demokratia on myös kehityksen periaatteen vastainen, kun se keskittää päätöksentekovallan ja riistää kansalaisilta mahdollisuuden kehittää omia kykyjään ajatella, puhua, kirjoittaa ja väitellä yhteisistä asioista, jotka heidän elämäänsä määrittävät.

Voimme soveltaa samoja periaatteita myös talouden käsittelyyn. Talouden harjoittaminen suoralla demokratialla – tai eettinen talous – lisää yhteiskunnallista moninaisuutta¹⁵. Bookchinin mukaan eettinen talous perustuu mutualismin periaatteelle, kun hyödykkeitä tuotetaan ja jaetaan demokraattisesti kaikkien yhteisön jäsenten tarpeiden ja kykyjen mukaan. Suora demokratia kasvattaa keskinäisyydelle ja vastavuoroisuudelle perustuvia suhteita, ja niinpä se antaa yhteisöille mahdollisuuden pyrkiä minimoimaan – eikä lisäämään – eroja varallisuuden tai oikeuksien jakautumisessa, jotka muutoin saattavat ilmaantua johtuen erilaisista fyysisistä ominaisuuksista ja kyvyistä. Käytäntö, jossa yhteisölliset kyvyt täydentävät yksilöllisiä tarpeita, antaa jokaiselle kaikkien toimesta alati suuremmat osallistumisen, vapauden, valinnan ja subjektiivisuuden mahdollisuudet.

Eettinen talous on yhdenmukainen yhteiskunnallisen erillistymisen ja monimuotoisuuden periaatteiden kanssa yhteisön jäsenten pohtiessa, keskustellessa ja päättäessä siitä, kuinka edistää yhteistä hyvää. Kun yhteisön jäsenet huolehtivat kollektiivisesti omista tarpeistaan ja haluistaan, syntyy tuottoisia yhteiskunnallisia suhteita, mikä avaa alati uusia mahdollisuuksia luovuuden, itsemääräämisoikeuden ja yhteistyön kehittymiselle. Vapaana markkinatalouden kahleista, joiden vaatimuksista työläiset surkastuttavat oman kehityksensä kuluttaessaan suurimman osan elämästään vieraantuneen työn harjoittamisessa, yhteistoiminnallisuuteen perustuva eettinen talous tukee kehityksen periaatetta vapauttaessaan ihmiset harjoittamaan laajasti luovia ja älyllisiä kehityksen halujaan.

Tätä vastoin kapitalistinen markkinatalous vähentää mutualismia, yhteiskunnallista erillistymistä ja kehitystä. Kapitalismi perustuu omistajan/työläisen ja kuluttajan/tuottajan yhteiskunnallisille suhteille ja toimii vastoin mutualismin ja erillistymisen periaatteita kannattaessaan yksinkertaista käskyn ja kontrollin järjestelmää. Esimerkiksi kasvavasti ’globaalissa’ kapitalistisessa taloudessa kourallinen ylikansallisia yhtiöitä päättää itsevaltaisesti siitä, mitä tuotetaan, kenen toimesta ja mikä on tämän hinta ihmisille ja ekoyhteisöille kautta maailman. Sen sijaan, että paikallisyhteisöt osallistuisivat hajautetusti päättämään omat tarpeensa ja halunsa mutualismin ja yhteiskunnallisen moninaisuuden hengessä, yhtiö päättää markkinatutkimusten ja median manipuloinnin avulla sen, mitä ’kuluttajat’ ostavat, sekä keskittää vallan ja resurssit, jotka sitten määräävät monien yhteiskunnallisen ja ekologisen kohtalon. Kapitalismi toimii vastoin kehityksen periaatetta, kun se redusoi yhteisön jäsenet ’kuluttajiksi’ ja ’työläisiksi’, joiden työtä ja elämää leimaa eriasteinen vieraantuneisuus. Riistettyinä kyvystä kehittää rikkaita sosiaalisia ja ekologisia verkostoja, jotka perustuisivat keskinäisriippuvuuteen ja keskinäiseen apuun, ihmiset on typistetty ostajiksi ja myyjiksi samalla kun luonnon maailmaa ryöstetään ja myydään, mikä kääntää kehityksen trendin kohti biologista monimuotoisuutta päinvastaiseksi.

Kun nyt olemme lyhyesti tarkastelleet yllä olevia esimerkkejä, voimme esittää väitteen, jonka mukaan on objektiivisesti totta, että osallistuvaa demokratiaa ja eettistä taloutta ympäröivät sosiaaliset suhteet edistävät todennäköisemmin evolutionaarista suuntautumista mutualismiin, erillistymiseen ja kehitykseen kuin valtiojohtoista demokratiaa ja kapitalistista taloutta ympäröivät sosiaaliset suhteet. Ja kun me sanomme, että tämä on objektiivisesti totta, tarkoitamme sitä, ettei kyseessä ole suhteellinen tai mielivaltainen asia tai henkilökohtainen mielipide.

Jos on niin, kuten olemme osoittaneet, eli ’luonto’ on luonnon historia, orgaanisen kehityksen prosessi, jolle on ominaista suuntautuminen kohti lisääntyvää monimuotoisuutta ja vapautta, niin silloin yhteiskunnallinen luonnon halu tarkoittaa halua olla luovassa roolissa tässä monimuotoisuudessa, joka on syntynyt ja kehittynyt luonnon historian myötä. On ’järjetöntä’, että vallanpitäjät tekevät suurimmasta osasta maailman ihmisiä epävapaita ja että yhteiskunnalliset suhteet yksinkertaistetaan ’ylhäältä alas’ ja ’käsky ja kontrolli’ -luonteisiksi keskitetyiksi ja hierarkkisiksi rakenteiksi. On järjetöntä tuudittaa yksilöt ja yhteisöt joukkomittaiseen yhdenmukaisuuteen ja itsekkyyteen pakottamalla heidät hyväksymään yksinkertainen ’sokea usko’ tai ’kyseenalaistamaton auktoriteetti’. On myös järjetöntä ’purkaa’ sitä yhteiskunnallista ja ekoyhteisöllistä monimuotoisuutta, joka on kehittynyt tuhansien vuosien aikana ja antanut tilaa alati kasvaville joustavuuden, luovuuden, vakauden ja monimutkaisuuden asteille.

Tätä vastoin on luonnollisesti järkevää kehittää tätä evolutionaarista suuntautuneisuutta sekä luonnollisesti ’monimutkaistaa’, eikä suinkaan yksinkertaistaa, sosiaalista ja ekologista todellisuutta luomalla sellaisia instituutioita, jotka antavat ihmisille enemmän vapautta, iloa ja luovuutta.

Luonnollinen objektiivisuus: maaperä joka liikkuu

Olemme kuitenkin tässä todistamassa uutta lähestymistapaa objektiivisuuden kysymyksiin. Yhteiskuntaekologian etiikassa objektiivinen ulottuvuus ei suinkaan perustu deterministisiin ja universaaleihin ’luonnollisiin tosiasioihin’, vaan se perustuu ajatukselle yleisestä, orastavasta ja orgaanisesta potentiaalisuudesta. ’Objektiivisuuden’ ymmärrys on sen tunnistamista, että luonnon historiassa on identifioitava, vakaa, mutta kuitenkin dynaaminen suuntaus kohti lisääntyvän monimutkaisuuden ja vapauden mahdollisuutta. Tämä ’luonnollisen objektiivisuuden maaperä’ on kuitenkin paradoksaalisesti ’epävakaa’ – se on, kuten yhteiskuntaekologi Amy Harmon sanoo, ”maaperä joka liikkuu”¹⁶. Se ei perustu niinkään pysyviin biologisiin tosiseikkoihin, vaan pikemminkin ’joustavaan’ potentiaalisuuden kenttään, jossa alati suuremmat vakauden ja järjestyksen asteet syntyvät luonnon evoluution prosessissa.

Taaskaan sellaiset sosio- ja ekoeroottiset periaatteet kuten mutualismi, erillistyminen ja kehitys eivät ole reduktiivisia, essentiaalisia tai deterministisiä ’luonnollisia tosiseikkoja’. Päinvastoin ne ovat monimutkaisia ja järjellisiä järjestäviä tendenssejä, jotka muokkaavat luonnon evoluution prosessia antaen sille symmetriaa ja suuntaa, ja ne ovat siis avoimia, monipuolisia ja monen suuntaisia eivätkä niinkään määräytyneitä tai unilineaarisia.

Näkökulmana, joka ei ole ennalta määräytynyt, yhteiskuntaekologiassa ei tarkastella tätä suuntautumista kohti lisääntyvää mutualismia, erillistymistä ja kehitystä luonnon tai yhteiskunnallisen historian ’vallitsevana’ suuntauksena; eikä siinä liioin esitetä, että tämä suuntaus väistämättä voittaisi irrationaalin, epäsosiaalisen suuntautumisen kohti yhteiskunnallista hierarkiaa, yhdenmukaistumista ja yksinkertaistumista. Sillä se tosiseikka, että tietyille yhteiskunnille on nykyään ominaista hierarkian järjettömät ja sitkeät muodot, jotka vähentävät yhteiskunnallista monimuotoisuutta ja keskinäisriippuvuutta, ja että globaali kapitalismi ’mitätöi’ paraikaa luonnon evoluution prosessia ympäristöä yksinkertaistamalla, on osoitus yhteiskuntien toteutumattomasta potentiaalista osallistua luovasti ja järjellisesti evolutionaarisen prosessin kehitykseen.

Suuntaus kohti yhteiskunnallista halua, joka perustuu mutualismin, erillistymisen ja kehityksen ekologisille periaatteille, ei ole päällimmäisin suuntaus, mutta ’objektiivisesti’ se on sekä eettisesti että poliittisesti lupaavin ja järjellisin suuntaus. Sillä kun yhteiskunnat kehittyvät sellaiseen suuntaan, ne avaavat tietä laajemmalle kehitykselliselle valinnalle ja yhteiskunnalliselle vapaudelle. Tältä pohjalta voimme perustaa yhteiskunnallisen halun etiikan jollekin vähän vakaammalle kuin pelkästään suhteelliselle tai sattumanvaraiselle ’henkilökohtaiselle mielipiteelle’. Päätös toteuttaa yhteiskunnallinen halumme mutualismiin, erillistymiseen ja itseorganisoituneeseen kehitykseen on orgaanisesti järjellinen halun ilmaus, sillä se antaa meidän osallistua itse evolutionaarisen prosessin edelleen kehittämiseen sen sijaan, että kääntäisimme sitä päälaelleen.

Luonnon halu käsiteltynä uudelleen: kohti yhteiskunnallista luonnon halua

Jos yhteiskunnallisen halun järkevä ilmaus pyrkii kehittämään sosiaalista monimuotoisuutta, niin silloin järkevä yhteiskunnallinen luonnon halu pyrkii myös lisäämään ekologista monimuotoisuutta. Sen sijaan, että idealisoitaisiin ja säilytettäisiin ’puhtaita’ kansoja, aikoja ja paikkoja, yhteiskunnallinen luonnon halu johtaa meidät panostamaan monimuotoisten ja keskinäisriippuvaisten ekoyhteisöjen mahtavuuteen sekä kehittämään ensimmäisen luonnon subjektiivisuutta harjoittamalla sellaisia käytäntöjä, jotka lisäävät biodiversiteettia, stabiliteettia ja monimutkaisuutta.

Yhteiskunnallisen luonnon halun tutkiminen tarjoaa tavan hakea merkitystä aistillisista, yhteenliittyvistä, erillistyvistä ja kehityksellisistä suhteistamme luonnon maailmaan. Se tarjoaa meille keinon osoittaa sen, mikä luonnon ideassa on mielekästä, ilman että turvautuisimme hengen, energian tai luonnollisen olemuksen reduktiivisiin käsityksiin. Aikana, jolloin yhteiskunnalliset suhteet luontoon on typistetty kapitalistiseksi tavaratuotannoksi, tarvitsemme keinon osoittaa niihin puoliin suhteessamme luonnon prosesseihin, joita ei voida eikä pitäisikään typistää voiton ja tuotannon suhteiksi. Kun siirrymme pois kapitalistisen rationalisaation kielestä, tarvitsemme tavan kuvata oman luontosuhteemme laadullisia puolia, jotka ovat aistillisia, yhteistoiminnallisia, luovia ja hienovaraisia.

Viisi yhteiskunnallisen luonnon halun puolta

Ensinnäkin aistillinen luonnon halu on kaipausta maistaa, koskettaa, haistaa, kuulla ja nähdä luonnon maailman luova mahtavuus. Toisin kuin romanttinen aistillinen halu, joka perustuu ihmisiä vailla olevaan ’luonnolliseen puhtauteen’, yhteiskunnallis-aistillinen luonnon halu arvostaa sitä, mihin Donna Haraway viittaa ’kyborgin’ vuorovaikutuksena inhimillisen tekniikan ja luonnon maailman välillä¹⁷. Näin ollen yhteiskunnallis-aistillinen luonnon halu ei ole essentialistista, se ei ole kaipuuta puhtaisiin olemuksiin, joita rajoitettu ’luonnon’ idea tarjoaa, vaan se on iloa luonnon evoluution hienovaraisessa sovittumisessa yhteiskunnalliseen.

Kun seisomme vuorella ja katselemme ympärillemme metsien ja tasankojen laajoista lakeuksista nautiskellen, sen sijaan että riemuisisimme ihmiskunnan puuttumisesta näkymästä, voimme tunnistaa oman paikkamme maisemassa ja arvostaa potentiaaliamme saada edessämme avautuvasta evolutionaarisesta prosessista aistillista, filosofista ja esteettistä mielekkyyttä. Mikä tahansa ’luonnon’ aistillisten ominaisuuksien haluamisen tai rakastamisen hetki on syvästi sosiaalinen tapahtuma, joka sijoittuu yhteiskunnalliseen historiaan siinä missä laajempaan luonnon evoluutioonkin.

Lisäksi yhteiskunnallis-aistillinen luonnon halu sisältää tavanomaisten käsitysten laajentamisen siitä, mitä pidetään arvostamisen arvoisena ’luontona’. Kun siirrymme pois romanttisista ’luonnon’ käsityksistä, jotka on valettu maaseudun ja villiyden kielikuviin, voimme sisällyttää myös kaupunkimaiseman luonnon evoluution ilmaukseksi. Vaikka kaupunki nähdäänkin teollisuuskapitalismin keskusten ympärille keräytyneenä tiheänä väestökeskittymänä, on näissäkin keskuksissa kaipausta siisteihin puiden reunustamiin katuihin, puistoihin, ulkoilmakahviloihin, palstaviljelmiin ja maalaismarkkinoihin. Kun laajennamme käsityksiämme ’luonnosta’ siten, että niihin sisältyvät myös kaupungit, sisällytämme keskusteluumme arkielämän laadusta myös urbaanin, ja osaamme arvostaa niitä paikkoja, joissa suuri osa maailman väestöstä elää, kamppailee ja kaikesta huolimatta useinkin myös kukoistaa.

Vastaavasti yhteenliittymisen halu luontoon sisällyttää itseensä tämän aistillisen luonnon prosessien arvostamisen ja muuttaa sen liittymiseksi yhteen meitä ympäröivän luonnon maailman kanssa.

Yhteenliittymisen halu luontoon, johon usein viitataan tunteena ’olla yhtä luonnon kanssa’, tarkoittaa iloamme, kun myötäelämme muiden lajien kanssa, kun sitoudumme luonnon evoluution laajempaan prosessiin, joka liittää meistä jokaisen kaikkiin planeetan organismeihin. Mutta jälleen kerran, toisin kuin romanttinen yhteenliittymisen halu luontoon, ulottaa yhteiskunnallis-yhteenliittävä halu tämän myötäelämisen muuhun ihmiskuntaan, emmekä halua siinä ylittää ihmisyyttämme, jotta voisimme rakastaa ’puhdasta luontoa’, vaan liittyä yhteen muun ihmiskunnan kanssa luodaksemme ekologisesti eheän maailman. Tunne, että on yhtä luonnon kanssa, tarkoittaa solidaarisuuden tunnetta niitä yhteisöjä kohtaan, jotka ovat syntyneet ja eläneet niissä paikoissa, joita rakastamme; se tarkoittaa liittoutumista kaksoiskamppailuun yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

Erillistymisen halu luontoon tarkoittaa sitä, että samalla kun tunnemme olevamme yhtä luonnon kanssa, ymmärrämme tämän ykseyden edustavan yhtenäisyyttä moninaisuudessa. Se tarkoittaa sitä, että voimme ylläpitää ymmärrystä siitä, että olemme sekä samanlaisia että erilaisia muiden lajien suhteen. Samalla, kun säilytämme aistillisen ja yhteenliittävän halumme olla osa luonnon maailmaa, voimme täydentää tätä kaipausta pyrkimyksellämme ymmärtää sen, mikä tekee ihmiskunnasta evolutionaarisesti poikkeuksellisen. Näin ollen vaikka seisoisimmekin rakennuksen katolla tai vuoren huipulla, voimme sisällyttää itsemme tuohon kuvaan. Voimme ymmärtää, että olemme sekä samanlaisia että erilaisia kuin muut organismit, jotka mönkivät, luikertelevat ja lentävät aistikentässämme.

Ilmaisemme luovaa erillistymisen haluamme luontoon silloin, kun saamme merkitystä suhteestamme luonnon maailmaan. Luova erillistymisen halu luontoon sisältää halun korostaa luonnon evoluution tiettyjen hetkien koskettavuutta kuvatessamme maan kauneutta vaikkapa filosofian, runouden, laulun, tanssin tai maalauksen avulla. Koska tämä halu on mitä suurimmassa määrin kulttuurisesti välittynyttä, sen ilmaus kuvastaa tietyn kansan arvoja ja käytäntöjä. Joissakin kulttuureissa siihen sisältyy luonnon prosessien erillistäminen tieteellisen harjoituksen kuten biologian, fysiikan tai ekologian taitamisen avulla; joissakin toisissa kulttuureissa siihen sisältyy yrttilääkinnän käytäntöjen luominen.

Halu nimetä paikkoja ja lajeja on halua kääntää luonnon maailma sellaisille käsitteille, joita voimme ymmärtää, järjestää ja tietää. Yhteiskunnallinen halu pyrkii nimeämään ja erottelemaan lajeja tietämisen, nautinnon ja ekologisen kehityksen vuoksi, toisin kuin kapitalistinen halu, jossa lajeja luokitellaan voiton saannin tai hallinnan vuoksi. Luova erillistymisen halu on halua herkistää itsemme suhteessa luonnon maailmaan, se on halua saada filosofista ja esteettistä merkitystä ympärillämme jatkuvasti ilmenevistä malleista, symmetrioista ja rytmeistä.

Näin ollen kehityksellinen luonnon halu ei sisällä pelkästään halua tietää tai erillistää luonnon evoluution tiettyjä ’hetkiä’, vaan osallistua aktiivisesti tähän kehitykseen vastavuoroisella tavalla, käyttäen ekologista teknologiaa, taidetta, kieltä ja muita sosiaalisia käytäntöjä kehittämään suuntausta kohti moninaisuutta, monimutkaisuutta ja subjektiivisuutta. Voimme ilmaista tätä kehityksen halua luomalla ekologisia menetelmiä kuten aurinko-, tuuli- ja vesivoimaa tai harjoittamalla luomuviljelyä ja hyötykasveilla maisemointia rikastaaksemme niitä ekoyhteisöjä, joissa asumme.

Voimme ilmaista omaa kehityksen haluamme luontoon paitsi laajentamalla ympärillämme olevien biologisten näkymien runsautta, myös laajentamalla omaa tietoisuuttamme. Luonnon evoluution edustaessa suuntausta kohti lisääntyvää subjektiivisuutta on ihmiskunnalla mahdollisuus edelleen laajentaa tietoisuuden alaa tarkentamalla itse vapauden ajatusta. Kautta historian on hierarkian synnyn myötä ilmaantunut myös vapauden ajatus. Aina kun kirjoitamme, puhumme, väittelemme ja teoretisoimme vapauden aiheesta, on se ilmausta kehityksellisestä halustamme laajentaa sitä näköalaa, jonka voimme tietää, ja laajentaa sen ajattelua, mitä vapaudessa ja oikeudenmukaisuudessa eläminen tarkoittaa. Kun pyrimme edelleen erillistämään vapauden ajatuksia, saatamme tuhansien vuosien aikana kehittyneen ihmistietoisuuden uudelle monimutkaisuuden tasolle.

Vastarinnan halu luontoon: kohti ekologista politiikkaa

Nykyinen ekologinen kriisi on katkera muistutus siitä, että yhteiskunnallisen luonnon halumme täytyy kääntyä poliittiseksi toiminnaksi. Olisi lapsellista uskoa, että yksinkertainen ’paradigman muutos’ luontoa ja halua koskevine uusine käsityksineen riittäisi lakkauttamaan yhteiskunnallisen ja ekologisen vääryyden. Sillä kapitalismin, valtion, rasismin ja patriarkaatin yhteiskunnalliset instituutiot lävistävät ja pyörivät niiden käsitysten ympärillä ja muokkaavat niitä tapoja, joilla olemme suhteessa luonnon maailmaan samoin kuin toisiimme. Niinpä meidän on kehitettävä vastarinnan halua luontoon, järjellistä halua vastustaa kaikkia niitä instituutioita ja ideologioita, jotka kääntävät luonnon evoluution suuntauksen tuhoamalla biologista ja kulttuurista monimuotoisuutta ja keskinäisriippuvuutta kautta planeetan.

Kuten olemme aiemmin käyneet läpi, on olemassa kolme vastarinnan halun hetkeä. Ensimmäinen on kritiikin hetki, jolloin ryhdymme analysoimaan yhteiskunnallisia suhteita tai instituutioita, arvioiden missä määrin ne parantavat tai heikentävät luonnon evoluution suuntausta kohti lisääntyvää mutualismia, erillistymistä ja kehitystä. Niinpä me esimerkiksi tarkastelemme kriittisesti sellaisia yhteiskunnallisia suhteita kuten valtiota ja kapitalismia, jotka estävät kansalaisten täyden ja suoran osallistumisen tehden heistä kaavaan valettujen edustajien passiivisia kuluttajia. Tarkastelemme myös kapitalistista toimintaa, joka ryöstää alkuperäiskansojen maat, riistää elinehdot mitä moninaisimmilta kulttuureilta ja ajaa lajeja sukupuuttoon saastuttamalla ja ekosysteemejä tuhoamalla.

Seuraavassa vastarinnan halun vaiheessa, vastustuksen hetkessä, ryhdymme vastustamaan näitä instituutioita ja osoittamaan, mitä erityistä haittaa ne aiheuttavat, samalla kun popularisoimme niiden hierarkkisen rakenteen tuottamien seuraamusten yleisen kritiikin. Vastarinnan halun vastustuksellista puolta ilmaisevat sellaiset ympäristöryhmät, jotka yhdistävät kapitalismin ja valtion yleisen ongelmallisuuden tiettyihin ekologisen tuhon tapahtumiin. Esimerkiksi kun Winona La Duke kävi kampanjaa sähköyhtiö Hydro Quebecia vastaan ja vastusti patojärjestelmän rakentamista Jamesin lahteen, minkä seurauksena tuhansia eekkereitä alkuperäiskansojen maita Kanadassa ja Yhdysvalloissa olisi täyttynyt tulvavedellä, hän tunnisti sekä pääoman että valtion rakenteiden ratkaisevan ja tuhoisan roolin tässä yhteiskunnallisessa ja ekologisessa katastrofissa. Vastarinnan halu, jota ilmaisevat alkuperäiskansat, feministit, yhteiskunta-anarkistit ja yhteiskuntaekologit – kaikki ne, jotka taistelevat yhteiskunnallisen ja ekologisen oikeuden puolesta – vastustaa valtion ja pääoman hierarkkisten rakenteiden laadullisesti vaarallisia piirteitä.

Lopuksi vastarinnan halu jäisi epätäydelliseksi, ellei se saisi täyttymystään rakentavassa hetkessä. Sillä taistelulla vapauden puolesta on kaksi muotoa: ’negatiivinen vapaus’ on halua kieltää tai lakkauttaa epäoikeudenmukaiset instituutiot, kun taas ’sisällöllinen vapaus’ sisältää sen, minkä täytyy korvata nuo lakkautetut rakenteet. Kun negatiivinen vapaus on vaatimus ’vapautua pois’ tietyistä vääryyden muodoista, niin sisällöllinen vapaus on vaatimus ’vapautua johonkin’ eli luoda uusia instituutioita, jotka parantavat kaikkien elämän laatua.

Niinpä kun siirrymme vastarinnan halun rakentavaan hetkeen, hetkeen jolloin meidän on harkittava sisällöllisiä halujamme, joudumme kohtaamaan monia kiinnostavia kysymyksiä: Millaisia yhteiskunnallisia suhteita on järkevä haluta? Millaiset yhteiskunnalliset suhteet antavat meille mahdollisuuden edelleen kehittää kehityksen suuntia kohti yhteiskunnallista ja biologista monimuotoisuutta ja vapautta? Ja millaiset poliittiset instituutiot parhaiten edistäisivät järjellisen yhteiskunnallisen halun toteutumista? Ja ehkä tärkeintä on ajatella sitä, mitä objektiivisia kriteereitä voisimme käyttää sen määrittelemiseksi, mistä sellaiset yhteiskunnalliset suhteet muodostuvat, jotka ovat omiaan johtamaan yhteiskunnallisesti ja ekologisesti oikeudenmukaisen yhteiskunnan luomiseen. Vastaukset näihin kysymyksiin ovat vallankumouksellisen käytännön ytimessä, eikä niitä tietenkään voi tässä kirjassa käsitellä riittävästi. Voimme kuitenkin tarkastella lyhyesti joitakin ydinkysymyksiä, jotka meidän on otettava huomioon, kun lähestymme yhteiskunnallisen ja ekologisen rakentamisen teemoja.

Aloittaakseni varoituksella on tärkeää korostaa sitä, ettei tällaisten kysymysten tulisi johtaa joukkoon jäykkiä kaavoja, jotka sanelevat sen, miten uutta ekologista politiikkaa tulisi ’yleismaailmallisesti’ harjoittaa tai luoda. Vallankumouksellinen prosessi, liike siitä missä yhteiskunta on sinne minne sen tulisi mennä, tulee luoda nimenomaan niiden ihmisten toimesta, jotka osallistuvat erityisiin taisteluihin vapauden puolesta. Voimme kuitenkin luonnolliseen järkeen turvautumalla tarkastella sitä, miten yhteisöt yhdessä muiden yhteisöjen kanssa saattaisivat pohtia sitä, miten sellaisia poliittisia käytäntöjä voitaisiin kehittää, jotka olisivat mielekkäitä ja relevantteja heidän omien tarpeidensa ja halujensa kannalta.

Esimerkiksi molemminpuolisuuden periaate voi toimia objektiivisena kriteerinä, johon eri yhteisöt voivat vedota pohtiessaan sitä, miten luoda järkeviä poliittisia käytäntöjä. Yhteisöt voivat tässä dialektisessa prosessissa sekä erillistää että säilyttää mutualismin yleisperiaatteen luodakseen uusia hierarkiattomia itsehallinnon muotoja. Esimerkiksi Uuden-Englannin kaupunkikokousten idea edustaa ’erillistynyttä’ muotoa ”mutualismin” yleisestä ideasta. Ja vaikka Uuden-Englannin kaupunkikokousten ideaa ei voidakaan vähentää ’mutualismin’ yleiseen ideaan, on mutualismin yleinen idea dialektisesti säilynyt Uuden-Englannin ’kaupunkikokousten’ erityisessä ideassa. Uuden-Englannin kaupunkikokousten idea on poliittinen käytäntö, joka on kehitetty tiettyjen ihmisten toimesta tietyssä historiallisessa ajassa ja paikassa. Tähän tiettyyn historialliseen instituutioon sisältyy kuitenkin ’mutualismin’ yleinen idea, joka on ollut olemassa jo vuosisatoja ennen kuin Uuden-Englannin kaupunkikokoukset näkivät päivänvalon.

Yhteisöjen ajatellessa sitä, miten yleisiä ja objektiivisia organisoivia periaatteita kuten ’mutualismia’ voitaisiin erityistää, niissä voidaan alkaa miettiä järkevästi myös sitä, miten voitaisiin luoda ekologisia poliittisia rakenteita. Kansalaiset voivat päästä julkisen väittelyn ja keskustelun dialektiikan avulla yleisestä erityiseen ja erillistää orastavat, mutualismin kaltaiset ideat moninaisiksi julkisiksi menettelytavoiksi, jotka sitten muokkaavat poliittisia, sosiaalisia ja ekologisia käytäntöjä tuossa nimenomaisessa yhteisössä.

Nämä periaatteet eivät kuitenkaan ole mitään ennalta määrättyjä ’luonnollisia tosiasioita’. Pikemminkin ne ovat orastavien, mutta kuitenkin vakaan objektiivisten mahdollisuuksien joukko, jota kansalaiset voivat työstää kuin savea käsitellessään oman yhteisönsä erityisiä merkitysvivahteita, kulttuuria ja ekologiaa. Ne edustavat mahdollisuuksia, joita on toteutettu kautta tunnetun evoluution, ja ne ovat avanneet tietä maailmalle, joka on lisääntyvästi monimutkainen, moninainen, tietoinen ja vapaa.

Yhteiskunnallinen luonnon halu edellyttää sitä, että paikallisväestö ottaa käyttöönsä suoran poliittisen ilmaisun. Vain osallistumalla valtiottomaan suoraan demokratiaan ihmiset voivat alkaa ilmaista niitä perusteita, joihin uusi hierarkiaton ekologinen yhteiskunta rakentuu. Paikallisuus yksin ei kuitenkaan riitä demokratian laajimman yhteyden luomiselle. ’Paikallisuuden’ periaate edustaa pelkästään yhtä hetkeä yhtenäisyyden ja moninaisuuden dialektiikassa. ’Moninaisten’ itseään hallinnoivien paikallisuuksien maailma voikin tarkoittaa nurkkakuntaisten ja eristäytyneiden yhteisöjen joukkoa, jotka kaikki ’hoitavat omat asiansa’ vailla vastuuta laajemmasta kokonaisyhteiskunnasta. Niinpä tätä moninaisuuden henkeä on täydennettävä myös yhdistävällä suuntauksella. Liittoutuminen on välttämätöntä sellaisen yhteisön muodostamiseksi, joka koostuu itseään hallinnoivista paikalliskylistä ja –kaupungeista, ja nämä liittyvät yhteen sitoutumalla yhteistoiminnan ja hierarkiattomuuden (mutualismin), itsemääräämisoikeuden ja osallistumisen (erillistymisen) sekä kehityksen yleisiin periaatteisiin.¹⁸

Järkevä luonnon halu johtaisi meidät siis perustamaan yhteistoiminnallisia poliittisia instituutioita, joiden avulla voisimme luoda vapaan ja ekologisen yhteiskunnan. Se saisi meidät vaalimaan monimutkaisia sosiaalisia suhteita niin yhteiskunnassa kuin muussakin luonnon maailmassa, tarkoituksena perustua luonnon evoluution objektiivisesti tunnistettavaan suuntautuneisuuteen kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä.

Meidän on lakattava pitämästä sellaisia abstraktioita kuten ’ihmiskunta’, ’teknologia’ tai ’teollisuusyhteiskunta’ ekologisten ongelmien syynä, ja meidän on lakattava tölvimästä ’kehitysmaan naisia’ tai ’maahanmuuttajia’ ikään kuin he olisivat ekologisen tuhon aiheuttajia. On aika alkaa kritisoida yhteiskunnassa olevia sosiaalisia suhteita, erityisesti niitä, jotka muodostavat hallinnon ja talouden järjestelmämme, ja ymmärtää niiden rooli ekologisen vääryyden ylläpitämisessä. Vastarintainen luonnon halu saa meidät luomaan uudenlaisen yhteiskunnan, jossa me voimaannumme määrittelemään omat sosiaaliset suhteemme luontoon.

Yhteiskunnallinen luonnon halu on valovuosien päässä romanttisesta tai spirituaalisesta halusta suojella ekologista ’puhtautta’ tai ’eheyttä’, joka on olevinaan ’yläpuolellamme’ tai ’sisällämme’. Sen sijaan että katsomme luontoa kaukaa, kiiltävin silmin ja kaihomielellä, voisimme tunnistaa itsemme osana sitä kehityksellistä ja luovaa prosessia, jota kutsutaan luonnon historiaksi, ja tunnistaa vastaavasti itsessämme piilevät luovat ja vapauttavat mahdollisuutemme. Olemme loppujen lopuksi itse kukin peräisin ensimmäisestä luonnosta, ja kukin meistä edustaa omaleimaista ’hetkellisyyttä’ suuremmassa luonnon historiassa.

Kun alamme ymmärtää omaa luonnon historiaamme, voimme alkaa myös tulkita uudelleen toisessa luonnossamme piileviä mahdollisuuksia. Kun ymmärrämme ensimmäisessä luonnossa olevan suuntauksen kohti mutualismia, erillistymistä ja kehitystä, voimme ymmärtää myös oman halumme orgaanisen ulottuvuuden kohti hierarkiattomuutta, luovuutta, kehitystä ja lopulta vapautta. Yhteiskunnallinen luonnon halu antaa meille takaisin rohkeuden nähdä sen, mikä meissä on parasta, ja se saa meidät arvostamaan potentiaaliamme luoda sellaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia instituutioita, jotka tuovat esiin ihmiskunnan myötätuntoisimmat ja älykkäimmät ominaisuudet.

Vallankumouksellinen impulssi on voimakkaan orgaaninen, ja se on johdettavissa ensimmäisen luonnon impulssista luovuuteen ja kehitykseen. Kuitenkin kaikkialla maailmassa suuntaus kohti lisääntyvää mutualismia, erillistymistä ja kehitystä, jota on tapahtunut aina luonnon historian alusta lähtien, on vaarassa tulla täysin nurin käännetyksi. Kun tunnistamme luonnon evoluution nimenomaisen haurauden, huomaamme, ettemme voi enää esineellistää luontoa jonkinlaisena henkenä, ikuisena liekkinä tai energiana, joka säilyisi samana ajan koettelemukset kestäen. Luonnon evoluutio, toisin kuin ikuinen henki, on prosessi, joka voi joko mennä eteenpäin tai taantua yksinkertaisempiin vaiheisiin. Joka kerta, kun suomaata ’täytetään’ ja paikalle kohoaa kauppakeskus, menetämme taas yhden näköalan, jossa niin ensimmäinen kuin toinenkin luonto voisivat kehittyä.

Otollisten olosuhteiden luominen yhteiskunnalliselle ja ekologiselle monimuotoisuudelle ei ole pelkästään kehityksellistä, vaan se on vallankumouksellista. Kun luomme sellaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia instituutioita, jotka rohkaisevat ensimmäistä ja toista luontoa ilmaisemaan sitä, mikä niissä on kaikkein luovinta ja yhteistoiminnallisinta, luomme luonnon ja yhteiskunnan historiallisiin vaiheisiin eroottista sopusointua. Silloin sosio- ja ekoeroottisuus kohtaavat: toiminnassa, jossa luodaan yhteiskunnallisesti ja ekologisesti haluttava maailma.