Jälkikirjoitus
Arkipäivän ekologiasta
Vaikka ekologinen eheyttäminen onkin tarpeellista, ei se vielä yksin riitä haluttavan yhteisöllisen elämänlaadun takaisin saamiseksi. Ekologian täytyy arvioida elämän sosiaalisia, poliittisia, kulttuurisia – siinä missä biologisiakin – puolia ja vaatia kansalaisille valtaa päättää omien suhteidensa luonteesta niin toisiinsa kuin suhteessa muuhunkin luonnon maailmaan. Arkipäivän ekologia on yhteiskuntaekologiaa, jossa ”luonnon” halu tulkitaan politisoiduksi haluksi päästä suoraan demokratiaan, jonka avulla kansalaiset voivat luoda kokonaisen, inhimillisen ja mielekkään yhteiskunnan.
Meidän on lakattava esittämästä ”luonto” etäisenä, puhtaana, abstraktina asiana, joka on irrallaan arkipäivän elämästä urbaaneissa ja maaseudun rappeutuneissa olosuhteissa. On jo aika tuoda ”luonto” takaisin maan pinnalle niin, että siitä tulee itse elämämme aines: lähiympäristömme täyteen ahdettu katu, vesi jolla pesemme vaatteemme, pilvenpiirtäjät ja tehtaanpiiput, samoin kuin kasvit, eläimet ja kaikki muutkin olennot, joiden kanssa tämän planeetan jaamme.
Jotta ekologia voisi täyttää vallankumouksellisen potentiaalinsa, sen tulee muuttua haluksi täyttää arkielämän oliot, suhteet ja tavat sillä samalla yhtenäisyydellä, kauneudella ja mielekkyydellä, minkä teollisuuskapitalismissa elävät ihmiset yleensä varaavat ”luonnolle”. Tämä tarkoittaa sitä, että monet luontoon yhdistetyt arvot muotoillaan uudelleen yhteiskunnallisin termein, ottaen valta luoda uusia instituutioita, jotka estämisen sijasta rohkaisevat järkevän yhteiskunnallisen halun ilmauksiin luoda yhteistoiminnallinen, terve ja uutta luova yhteiskunta. Luonnon ajatus ei enää voi olla halujemme mukainen ”maalaismökki”, paikka, johon voimme unelmissamme paeta, kun haluamme päästä pois globaalin kapitalistisen ajan kivusta ja sekaannuksesta. Meidän on sijoitettava luonnon ajatus yhteiskuntaan itseensä ja muutettava yhteiskunta sellaiseksi maaperäksi, johon voimme yhdessä rakentaa uuden luonnon ja yhteisöllisyyden käytännön.
Vaatimus arkipäivän ekologiaan ei puhuttele ainoastaan välittömiä fyysisen selviytymisen tarpeitamme. Se herättää myös halun maailmaan, jonka yhteiskunnallinen halu muovaa kaikissa muodoissaan: elämään tulvillaan henkilökohtaista luovuutta sekä inhimillisyydelle ja ekologisuudelle perustuvaan yhteisölliseen elämään. Ekologia tarjoaa kanavan, jonka avulla voimme tehdä pitkiä, ja useinkin myös raastavia tarkistuksia omaan elämäämme; ekologia tarjoaa tilaisuuden arvioida suhteidemme laatua niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisestikin. Ja ellemme me innostu siitä mitä näemme, ymmärrämme, että meillä on edessämme valtava haaste. Kun nimittäin kerran oivallamme elämän yhteenkietoutuneisuuden, ymmärrämme sen, ettemme voi pelkästään toimia pelastaaksemme itsemme tai jonkin tietyn kasvi- tai eläinlajin – ymmärrämme, että meidän on muutettava koko yhteiskunta.
Vaatimusta ekologisesta yhteiskunnasta ei voida redusoida yksilölliseksi tai henkilökohtaiseksi pyrkimykseksi saada parempaa elämänlaatua. Olen yrittänyt kuvata, että arkipäivän ekologia sisältää sen sijaan järkevän yhteiskunnallisen halun saada elämänlaatua kaikille ihmisille, ja että tämä halu edellyttää viime kädessä järisyttävän poliittisten, sosiaalisten ja taloudellisten instituutioidemme uudelleen muokkaamisen. Se vaatii meitä muuttamaan luonnonrakkautemme aktivistipolitiikaksi, jossa pyrimme tuomaan yhteiskuntaan parhaimmat osat kaikesta siitä, mistä puhumme silloin kun puhumme ”luonnosta”.
Tämä edellyttää sitä, että etuoikeutetut ihmiset miettivät uudelleen pyrkimyksiään yksinkertaistaa omia elämäntapojaan, kun he painiskelevat sen kanssa, mitä minä kutsun ”syyllisyyden monimutkaisuudeksi”: sen ymmärtämiseksi, että vaikka etuoikeutetut pyrkivätkin irrottamaan itsensä sorron järjestelmistä omien elämäntapaan liittyvien valintojensa kautta, niin johtuen toisiinsa limittyvien valtajärjestelmien läsnäolosta kaikkialla, eivät he koskaan pääse niistä irti, vaan tulevat aina olemaan niissä osallisina, ja näin ollen he tulevat olemaan myös osasyyllisinä sellaisissa instituutioissa kuin globaali kapitalismi, valtio, rasismi ja seksismi.
Kuitenkin sen sijaan, että etuoikeutettujen tulisi halveksua itseään etuoikeuksiensa tähden tai pyrkiä keventämään syyllisyyttään elämällä yksinkertaista elämää yksilöinä, he voisivat määritellä oman syyllisyytensä uudelleen ”toimimattomaksi etuoikeudeksi”. He voisivat tunnistaa omat etuoikeutensa – perustuivat ne sitten fyysiseen kyvykkyyteen, koulutukseen, taloudelliseen asemaan, etniseen alkuperään, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautuneisuuteen tai kansallisuuteen – ja he voisivat muuttaa etuoikeutensa vahvuudeksi, jota voidaan käyttää yhteiskunnan ja politiikan uudelleenrakentamisessa. Esimerkiksi rahalliseen, rodulliseen tai koulutukselliseen etuoikeuteen yhdistyvä syyllisyys voidaan muuntaa ajaksi, taloudellisiksi resursseiksi ja tiedoksi, josta on hyötyä poliittisessa taistelussa. Etuoikeudet voidaan monimutkaisissa hierarkian järjestelmissä muuntaa halvaannuttavasta syyllisyyden tunteesta aktiiviseksi järkevän ja myötätuntoisen ajattelun prosessiksi siitä, kuinka noita resursseja voidaan käyttää vallan järjestelmien murskaamiseen.
Syyllisyyden monimutkaisuuden tunnustaminen tarkoittaa sen hyväksymistä, ettei edessämme olevista haasteista ole yksinkertaisia tai romanttisia pakoteitä. Ymmärrämme sen, että sen sijaan että hakisimme lohtua ihmisiä vailla olevasta erämaasta, meidän on kohdattava ja rakennettava sosiaaliset ja poliittiset instituutiomme uudelleen – tähän tehtävään sisältyy pitkäaikaista taistelua, joka on kaukana romanttisesta. Se vaatii sitä, että aloitamme useinkin vaivalloisen kamppailun, jossa toimimme yhdessä muiden kanssa luodaksemme eettisiä ja järjellisiä poliittisia organisaatioita ja liikkeitä. Arkipäivän ekologia muuntaa ekologian ylevästä romanttisesta seikkailusta jatkuvaksi asian harrastamiseksi. Ekologiassa on yhtä paljon kyse siitä raadannasta, kun nuollaan massapostitettavia kirjekuoria ja taistellaan Lower East Sidella sijaitsevan urbaanin yhteisökeskuksen pelastamiseksi, kuin on kyse metsän pelastamisesta.
Kun jätämme romanttiset halun käsitykset sikseen, olemme vapaita tutkimaan yhteiskunnallista halua, joka kruunaa inhimillisyytemme, vietellen meitä muuttumaan aina vain aistillisemmiksi, yhteistoiminnallisemmiksi, luovemmiksi, kehittyvämmiksi ja vastarintaisemmiksi. Me voimme järjestää elämämme uudelleen sosiaalisesti ja tunnistaa halun odotuksena siitä nautinnosta, joka tulee sekä oman että muiden tyydytyksen ja tehokkuuden parantumisesta. Ekologiasta tulee näin valo, jonka avulla me tarkastelemme arkielämäämme; siitä tulee ääni, jonka avulla me vaadimme valtaa saada aikaan sellainen maailma, jossa me saamme elää mitä rohkeimmilla ja yhteisöllisimmillä ihmisyytemme ilmentämisen tavoilla.
Arkipäivän ekologiaan sisältyy myös sen ajatteleminen uudelleen, mitä ymmärrämme luonnolla. Kun siirrämme luonnon ajatuksen pois siitä esitystavasta, jossa se on puhtoinen ja paikallaan pysyvä, voimme nähdä luonnon sellaisena kuin se on: huimaavana ja dynaamisena evolutionaarisena prosessina, joka jatkaa kehitystään meidän ympärillämme ja meissä itsessämme. Kun kykenemme paikantamaan itsemme tähän evoluutioon, voimme alkaa arvioida omaa arkielämäämme sellaisena kuin se on ja sellaisena kuin se voisi olla, jos vain olisimme vapaita toteuttamaan potentiaalimme sellaisiin evolutionaarisiin kumouksiin kuten yhteistyö, luovuus ja kehitys. Yhtäkkiä tylsä toimistotyö, yksinäinen lähiö, köyhyys tai jopa tyydytystä antamaton etuoikeus saisivat uuden merkityksen. Kuivakkaat elämämme ja yhteisömme eivät ole niinkään seurausta henkilökohtaisista epäonnistumisista tai tahdon puutteesta, vaan heijastusta siitä epäsosiaalisesta ja hierarkkisesta suuntauksesta, joka on kulovalkean lailla levinnyt ihmiskuntaan. Kun tunnistamme omat mielemme, omat kätemme, omat luumme ja omat sydämemme osaksi luonnon evoluutiota – evolutionaariseksi perinnöksemme – me raivostumme siitä kulovalkeasta, jota joudumme hengittämään keuhkoihimme, ja muunnamme sen moraaliseksi suuttumukseksi, joka toimii polttoaineena järkevälle vastarinnan toiminnalle.
Kun ohitamme romanttiset ja individualistiset lähestymistavat ekologiaan, voimme lopultakin kohdata sosiaalisen ja poliittisen muutoksen jokapäiväiset kysymykset. Ekologia voi sen jälkeen pyrkiä luomaan poliittiset edellytykset ekologisen yhteiskunnan perustamiseksi. Tässä kirjassa esittämäni esimerkillisen vastarinnan käsite antaa keinon ajatella näitä edellytyksiä uudelleen, mutta se ei kuitenkaan voi korvata tarvetta laajan vallankumouksellisen taistelun rakentamiseen. Sen sijaan siinä tarjotaan keino laajentaa ekologian kysymyksistä käytävää keskustelua siten, että siihen sisältyy myös laajin mahdollinen vallankumouksellinen visio. Tuo visio on suoraa demokratiaa: intohimoinen prosessi, jonka avulla kansalaiset voivat vaatia poliittisen vallan luoda järkevä, ekologinen ja haluttava yhteiskunta.
Arkipäivän ekologiassa on kyse tämän haluttavan yhteiskunnan tavoittelusta, ihmisyytemme takaisin saamisesta itsellemme, kun otamme itsellemme takaisin kykymme käyttää järkeä, keskustella ja tehdä omia yhteisöjämme koskevia päätöksiä. Arkipäivän ekologiassa on kyse siitä, että katsomme itse demokratian tutkimattomaan maastoon, tuohon maukkaaseen, voimaannuttavaan ja syvästi sosiaaliseen prosessiin, jonka avulla meistä tulee aidosti inhimillinen ilmaus siitä luonnosta, jota olemme kaiken aikaa halunneet.
