Esseestä on saatavilla myös äänikirjaversiot.
Kommunalistinen projekti
Se tuleeko 2000-luku olemaan kaikkein radikaalein aikakausi vai kaikkein taantumuksellisin – vai tuleeko se vain olemaan ankean keskinkertaisuuden harmaa kausi – tulee eniten riippumaan siitä minkä kaltaisen yhteiskunnallisen liikkeen ja ohjelman yhteiskunnalliset radikaalit luovat siitä teoreettisesta, organisatorisesta ja poliittisesta rikkaudesta, joka on kerääntynyt vallankumouksellisen kauden kahden viimeisen vuosisadan aikana. Se suunta jonka valitsemme, useista eri risteyskohdista ihmiskunnan kehityksessä, saattaa hyvinkin määrittää tulevaisuutemme lajina vuosisadoiksi eteenpäin. Niin kauan kuin tämä järjetön yhteiskunta vaarantaa meitä ydin ja biologisilla aseilla, emme voi jättää huomiotta koko ihmisyyden tuhoisan päätöksen mahdollisuutta. Ottaen huomioon ne sotilaallis-teollisen kompleksin kehittämät erittäin tarkkaan harkitut tekniset suunnitelmat täytyy ihmiskunnan itsetuho huomioida niissä futuristisissa skenarioissa, joita massamedia lähettää vuosituhannen vaihtuessa. Tämä voi olla ihmiskunnan tulevaisuuden lopullinen päätös.
Välttääkseni sen, että nämä huomiot vaikuttaisivat liian tuomiopäivää ennustavilta haluaisin korostaa, että elämme myös ajalla jolloin ihmisten luovuudella, teknologialla ja mielikuvituksella on kyky luoda ennennäkemättömiä aineellisia edistysaskelia sekä antaa meille yhteiskuntia, jotka mahdollistavat vapauden, joka ylittää helposti, jopa kaikkein dramaattisimmat ja vapauttavimmat visiot, joita yhteiskuntateoreetikot kuten Saint-Simon, Charles Fourier, Karl Marx ja Peter Kropotkin kuvittelivat. 1 Monet post-modernin ajan ajattelijoista ovat hidasjärkisellä tavallaan nimenneet tieteen ja teknologian ensisijaisiksi uhiksi ihmiskunnan hyvinvoinnille, mutta kuitenkin vain harvat opit ovat antaneet ihmiskunnalle tuon kaltaista tyrmistyttävää määrää tietoutta aineen ja elämän salaisuuksista, tai tarjonneet lajillemme parempaa kykyä muuttaa jokaista tärkeää puolta todellisuudesta ja parantaa ihmisten ja muiden elävien olentojen hyvinvointia.
Olemme siis tilanteessa jossa voimme, joko kulkea kohti ankaraa “historian loppua,” jossa tyhjien tilanteiden banaali jatkumo korvaa todellisen edistyksen, tai lähteä tielle kohti todellista historian luomista, jossa ihmiskunta aidosti edistyy kohti järkevää maailmaa. Olemme tilanteessa, jossa voimme valita historian häpeällisen lopun, mahdollisesti katastrofaalisessa ydintuhossa sekä vapaassa, materiaalisesti rikkaassa yhteiskunnassa, esteettisesti luodussa ympäristössä tapahtuvan historian järkevän täyttymyksen välillä.
Riippumatta niistä teknologisista ihmeistä, joita hallitseva luokka (eli porvaristo) kehittää saavuttaakseen voiton toisistaan, vain vähän olemassa olevan yhteiskunnan subjektiivisesta todellisuudesta voi pelastaa sen. Nimenomaan aikana jolloin me, lajina, kykenemme kehitysaskeliin, jotka voisivat luoda vapaan ja järkevän yhteiskunnan luomalla keinot uskomattomalle objektiiviselle kehitykselle ja parannuksille ihmiskunnan oloissa ja muiden elävien olentojen luonnon maailmassa olemme lähes alastomia moraalisesti niiden sosiaalisten voimien edessä, jotka voivat hyvinkin johtaa fyysiseen tuhoomme. Ennusteet tulevaisuudesta ovat ymmärrettävästi hyvin heikkoja eikä niihin helposti luoteta. Pessimismistä on tullut hyvin laajalle levinnyttä, kapitalististen yhteiskuntasuhteiden syöpyessä ihmismieleen syvemmälle kuin koskaan ennen, samalla kun kulttuuri taantuu kuvottavissa määrin, lähes katoamispisteeseensä. Suurimmalle osalle nykypäivän ihmisistä ne asiat vaikuttavat lähes naïveilta, jotka olivat toiveikkaita ja hyvin radikaaleja varmuuksia kaksikymmentä vuotta kestäneellä kaudella Venäjän vallankumouksen vuosista 1917-18 aina Espanjan sisällissodan päättymiseen vuonna 1939.
Kuitenkin päätöksemme luoda parempi yhteiskunta, ja päätöksemme siitä miten teemme sen, täytyy tulla meistä itsestämme, ilman jumalien apua, tai vielä tätäkin vähemmän mystisten ‘luonnonvoimien’ tai karismaattisen johtajan avulla. Mikäli valitsemme tien kohti parempaa tulevaisuutta niin valintamme täytyy olla seurausta omista – ja vain omista – kyvyistämme oppia menneisyyden aineellisista opetuksista ja arvostaa tulevaisuuden todellisia mahdollisuuksia. Meidän ei tule turvautua taikauskon, tai absurdia kyllä akatemian rakosten sumeasta helvetistä esiinkutsuttuihin utuisiin oikkuihin, vaan sen sijaan meidän tulee turvautua niihin innovatiivisiin ominaisuuksiin, jotka muodostavat meidän ihmisyytemme ja ne olennaiset piirteet, jotka ovat vastuussa luonnollisesta ja sosiaalisesta kehityksestä. Näille vastakkaisia ovat ne sosiaaliset patologiat ja sattumanvaraiset tapahtumat, jotka ovat saanttaeet ihmiskunnan sivuraiteille sen tietoisuuden ja järjen potentiaalien täyttymyksestä. Vietyämme historian pisteeseen, jossa lähes mikä tahansa on mahdollista, ainakin materiaaliselta puolelta – ja jätettyämme taaksemme menneisyyden, joka oli ideologisesti ihmisten mielikuvituksen luomien mystisten ja uskonnollisten elementtien läpäisemä – me kohtaamme uuden haasteen, jonka edessä ihmiskunta ei ole koskaan ennen ollut. Meidän tulee tietoisesti luoda oma maailmamme, ei demonisten fantasioiden, järjettömien perinteiden ja tuhoisien ennakkoluulojen mukaan, vaan lajillemme ainutlaatuisten järjen, harkinnan ja keskustelun kriteerien mukaan.
Minkä seikkojen tulisi olla ratkaisevia tehdessämme tätä päätöstä? Ensinnäkin se suunnaton sosiaalisen ja poliittisen kokemuksen kasautunut määrä, joka on saatavilla nykypäivän vallankumouksellisille on hyvin ratkaisevaa tämän ollessa varasto tietoa jota, oikein käsitettynä, voitaisiin käyttää välttämään niitä hirvittäviä virheitä, joita edeltäjämme ovat tehneet ja säästämään ihmiskunta menneiden epäonnistuneiden vallankumousten kaltaiselta tuholta. Korvaamattoman tärkeää on myös se potentiaali uudelle teoreettiselle alustalle, jonka ajatusten historia on luonut. Tuo alusta tekee mahdolliseksi singota kehittyvä radikaaliliike olemassa olevien yhteiskunnallisten olotilojen yli tulevaisuuteen, joka edistää ihmiskunnan vapautumista.
Meidän tulee kuitenkin olla myös täysin tietoisia edessämme olevien ongelmien mittasuhteista. Meidän tulee ymmärtää täysin selkeästi missä sijaitsemme suhteessa vallalla olevaan kapitalistiseen järjestykseen ja meidän tulee ymmärtää ilmaantuvat sosiaaliset ongelmat ja puhutella niitä uuden liikkeen ohjelmassa. Kapitalismi on ehdottomasti dynaamisin yhteiskunta mitä on ikinä ilmaantunut historiassa. Määritelmän mukaisesti sen tulee varmastikin olla aina kauppatavaroiden vaihtamisen järjestelmä, joissa tuotteet joita tehdään myyntiin ja voitonsaantiin läpäisevät ja välittävät suurinta osaa ihmisten välisistä suhteista. Kuitenkin kapitalismi on myös hyvin mukautuva järjestelmä, joka jatkuvasti edistää brutaalia maksiimia, jonka mukaan yksikään yritys, joka ei kasva kilpailijoidensa kustannuksella, ei voi selvitä. Tämän takia “kasvu” ja jatkuva muutos tulevat kapitalistisen olemassaolon elinehdoiksi. Tämä tarkoittaa, että kapitalismi ei ikinä säily pysyvästi yhdessä ainoassa muodossa; sen tulee aina muuttaa niitä instituutioita, jotka nousevat sen perustavista yhteiskunnallisista suhteista.
Vaikkakin kapitalismi on ollut hallitseva yhteiskunta vain parin viimeisen vuosisadan ajan, se on ollut olemassa jo kauan varhaisempien yhteiskuntien reunamilla: pitkälti kaupallisessa muodossa, joka rakentui kaupunkien ja imperiumien välisen kaupan ympärille; käsityöläismuodossa kautta Euroopan keski-ajan; jättimäisen teollisessa muodossa omalla ajallamme; ja mikäli uskomme viime aikojen ennustajia, informaatiopohjaisessa muodossa tulevalla kaudella. Se ei ole ainoastaan luonut uusia teknologioita vaan myös suuren määrän taloudellisia ja yhteiskunnallisia rakenteita, kuten pienen kaupan, tehtaan, jättimäisen myllyn, ja teollisen ja kaupallisen kompleksin. Voimme olla varmoja siitä, että teollisen vallankumouksen kapitalismi ei ole täysin kadonnut, sen enempää kuin tätä edeltävien aikojen eristäytynyt maalaisten kylä ja pienkäsityöläiset ovat kadonneet täysin unholaan. Paljon menneestä säilyy aina nykyisen osasena; itseasiassa, kuten Marx itsepintaisesti varoitti, ei ole olemassa “puhdasta kapitalismia,” ja yhdetkään kapitalismin aikaisemmista muodoista eivät katoa kunnes perustetaan radikaalisti uusia yhteiskuntasuhteita ja niistä tulee ylivoimaisen hallitsevia. Kuitenkin kapitalismi, samalla kun se on olemassa rinnakkain ja käyttää esikapitalistisia instituutioita omiin päämääriinsä (voit lukea Marxin Grundrissesta tästä dialektiikasta), kurottaa nyt esikaupunkeihin ja maaseudulle ostoskeskuksillaan ja uuden muotoisilla tehtaillaan. Itseasiassa ajatus siitä, että se ylettyisi planeettamme ulkopuolelle ei ole millään tapaa käsittämätöntä. Se ei joka tapauksessa ole tuottanut vain uusia kauppatavaroita luodakseen ja ruokkiakseen uusia haluja, vaan myös uusia sosiaalisia ja kulttuurisia aiheita, jotka ovat vuorostaan luoneet uusia tukijoita ja antagonisteja nykyiselle yhteiskunnalle. Marxin ja Engelsin Kommunistisen Manifestin kuuluisa ensimmäinen osio, jossa he riemuitsevat kapitalismin ihmeitä, täytyisi kirjoittaa toistuvasti uudestaan, jotta pysyttäisiin porvariston kehityksen luomien saavutusten – ja kauheuksien – mukana.
Yksi kaikkein hätkähdyttävin puoli nykyisessä kapitalismissa on se, että lännessä se pitkälti yksinkertaistunut kahden luokan järjestelmä porvaristo ja proletariaatti on käynyt läpi uudelleenmuotoilu prosessin. Marx ja Engels ennustivat Kommunistisessa Manifestissa sen tulevan hallitsevaksi “varttuneessa” kapitalismissa (emmekä ole vielä nähneet minkäläinen on “varttunut” tai vielä vähemmän “myöhäinen” tai “kuoleva” kapitalismi). Konfliktista palkkatyön ja pääoman välillä, vaikka se ei suinkaan ole kadonnut, puuttuu se kaiken kattava tärkeys mikä sillä oli entisaikoina. Toisin kuin Marx odotti, teollisen työväenluokan koko kutistuu ja se menettää tasaisesti perinteistä identiteettiään luokkana – mikä ei missään nimessä sulje sitä pois potentiaalisesti laajemmasta ja ehkä laajakantoisemmasta konfliktista koko yhteiskunnan ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden välillä. Nykypäivän kulttuuri, sosiaaliset suhteet, kaupunkikuva, tuotantotavat, maatalous ja kuljetusvälineet ovat muuttaneet perinteisen proletariaatin, joihin syndikalistit ja Marxilaiset ylivoimaisesti, tai melkein mystisesti, keskittyivät, pitkälti pikkuporvarilliseksi ryhmäksi, jonka mentaliteettia määrittää sen oma porvarillinen utopisminsa “kulutuksesta kulutuksen vuoksi.” Voimme nähdä ajan jolloin proletaarit, riippumatta siitä käyttääkö hän haalareita vai ei tai missä kohtaa hän on tuotantolinjalla, tullaan korvaamaan täysin automatisoiduilla ja jopa miniaturisoiduilla tuotantovoimilla, joita muutamat valkotakkiset koneiden ja tietokoneiden manipuloijat käyttävät.
Samalla tapaa perinteisen proletariaatin elintaso ja sen materiaaliset odotukset (joka ei ole mitenkään pieni osa yhteiskunnallisen tietoisuuden muotoilemisessa!) ovat muuttuneet suunnattomasti, niiden noustessa sukupolven tai kahden aikana köyhyyden läheltä kohtuullisen korkealle aineellisen yltäkylläisyyden asteelle. Entisten teräs ja autotyöläisten ja hiilikaivosmiesten lasten ja lastenlasten, joilla ei ole proletaarista luokkaidentiteettiä, parissa yliopistotason koulutus on korvannut peruskoulutodistuksen uuden luokkastatuksen tunnuksena. Yhdysvalloissa ennen vastakkaiset luokka-edut ovat yhdistyneet niin pitkälti että lähes 50 prosenttia Amerikkalaisista talouksista omistaa osakkeita tai obligaatioita, samalla kun jättimäinen määrä omistaa jonkinlaista yksityisomaisuutta, omistaen omat kotinsa, puutarhansa ja kesämökkinsä.
Ottaen huomioon nämä muutokset, sen vakavan työläismiehen tai naisen, joka kuvattiin entisaikojen radikaaleissa julisteissa lihaksikkaan, jännittyneen luut murskaavaa vasaraa pitelevän käden kanssa, on korvannut “sivistynyt” ja hyvätapainen (niin sanottu) “työskentelevä keskiluokka.” Perinteinen iskulause “Maailman työläiset, yhtykää!” tulee sen vanhassa historiallisessa mielessä aina vain merkityksettömämmäksi. Proletariaatin luokkatietoisuus, jota Marx koitti herättää Kommunistisessa Manifestissa, on kuihtunut tasaista vauhtia ja on monin paikoin lähestulkoon kadonnut. Eksistentiaalisempi luokkataistelu ei ole suinkaan kadonnut, sen enempää kuin porvaristo voi poistaa painovoimaa ihmiskunnan elämästä, mutta kuitenkin mikäli nykyiset radikaalit eivät ole tietoisia siitä faktasta, että se on kutistettu pitkälti yksittäiseen tehtaaseen tai toimistoon, he eivät myöskään kykene ymmärtämään että uusi, mahdollisesti laajempi yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi ilmaantua edessämme olevista yleistetyistä kamppailuista. Tämä yhteiskunnallisen tietoisuuden muoto voi itseasiassa saada virkistävän uuden merkityksen citoyenin käsitteen uudelleen syntymisenä. Tämä käsite oli hyvin tärkeä vuoden 1789 suurelle vallankumoukselle ja sille laajemmalle humanistiselle sosiaalisuuden mielialalle, niin että siitä tuli myöhemmin puhuttelumuoto vallankumouksellisille, jotka Ranskan punaisen kukon heraldinen kiekuminen kutsui barrikaadeille.
Nähtynä kokonaisuutena se yhteiskunnallinen tila, jonka kapitalismi on luonut, on ristiriidassa niiden yksinkertaisten luokkaennusteiden kanssa, joita Marx ja vallankumoukselliset Ranskalaiset syndikalistit ajoivat. Toisen maailmansodan jälkeen, kapitalismi on käynyt läpi suunnattoman muutoksen, sen luodessa uusia laajoja yhteiskunnallisia aiheita suunnattomalla nopeudelle, aiheita jotka ovat ohittaneet perinteiset proletaariset vaatimukset paremmista palkoista, työajoista ja työoloista: merkittävimpiä näistä ovat ympäristöön, sukupuoleen, hierarkiaan, asukkuuteen ja demokratiaan liittyvät kysymykset. Kapitalismi on käytännössä yleistänyt uhkansa ihmiskunnalle, varsinkin ilmastonmuutoksella, joka voi muuttaa itse planeetan ulkonäköä, maailmanlaajuisilla harvainvaltaisilla instituutioilla ja villiksi päässeellä urbanisaatiolla, joka radikaalisti syövyttää ruohonjuuritason politiikalle ominaista kansalaiselämää.
Hierarkiasta on nykyään tulossa yhtä selkeä aihe kuin luokka on – tästä toimii todistuksena se mitta missä monet sosiaaliset analyysit ovat yksilöineet managerit, byrokraatit, tiedemiehet ja muut nousevina, näennäisesti hallitsevina ryhminä. Uudet ja mutkikkaat status ja etu erot ovat merkittäviä toisella tapaa kuin lähimenneisyydessä; ne sumentavat konfliktia palkkatyön ja pääoman välillä, joka oli perinteisille sosialisteille ennen niin keskeistä, selkeästi määriteltyä ja militantisti kamppailtua. Luokkakategoriat sekoittuvat nyt hierarkisiin kategorioihin, jotka pohjautuvat rotuun, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntaukseen ja kansallisiin tai alueellisiin eroihin. Status erot, hierarkian tunnuspiirre, tapaavat yhdistymään luokkaeroihin ja kaiken kattavampi kapitalistinen maailma on ilmaantumassa, jossa etniset, kansalliset ja sukupuolierot ohittavat monesti luokkaerojen tärkeyden kansan silmissä. Tämä ilmiö ei ole täysin uusi: Ensimmäisessä Maailmansodassa lukuisat Saksalaiset sosialistit hylkäsivät aikaisemman sitoumuksensa proletariaatin yhtenäisyyden punaisille lipuille, suosiakseen hyvin syöneiden ja parasiittisten hallitsijoidensa kansallisia lippuja ja menivät sitten syöksemään pistimensä Ranskalaisten ja Venäläisten sosialistityöläisten ruumiisiin – kuten hekin tekivät, vuorostaan, omien sortajiensa kansallisten lippujen alla.
Samalla kapitalismi on luonut uuden kenties tärkeimmän ristiriidan: loputtomaan kasvuun perustuvan talouden ja luonnon ympäristön köyhtymisen yhteentörmäyksen. 2 Tätä aihetta ja sen suunnattomia seuraamuksia ei voida enää minimoida, puhumattakaan niiden huomiotta jättämisestä, sen enempää kuin ihmisten tarvetta ruualle tai ilmalle. Nykyään kaikkein lupaavimmat kamppailut lännessä, jossa sosialismi syntyi, vaikuttavat tapahtuvan vähemmän tulojen ja työolojen ympärillä vaan ennemminkin ydinvoiman, saastumisen, metsien kuoleman, slummiutumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, yhteisöjen elämän ja vähemmän kehittyneiden maiden kansojen sorron ympärillä. Tästä toimii todistuksena globalisaation vastaiset kapinat (vaikka ne tapahtuvatkin satunnaisesti), joissa sini- tai valkokaulus “työläiset” marssivat samoissa riveissa keskiluokkaisten ihmisystävien kanssa ja joita ajavat samat yhteiskunnalliset huolenaiheet. Proletaariset taistelijat muuttuivat mahdottomiksi erottaa keskiluokkaisista. Vantterat työläiset, joihin tunnusmerkkinä on taistelunhaluinen militanttius, marssivat “leipää ja sirkushuveja” tarjoavien teatteriesitysten perässä, molempien ollessa usein jaetusti leikkisiä. Työväen ja keskiluokan jäsenillä on usein, eräällä tapaa, monia erilaisia sosiaalisia rooleja heidän haastaessa kapitalismia epäsuorasti sekä suorasti, niin kulttuurisesti kuin taloudellisestikin.
Emme myöskään voi jättää huomiotta, päättäessämme sitä suuntaa minkä aiomme ottaa, sitä faktaa että kapitalismi, mikäli sitä ei pysäytetä, tulee olemaan tulevaisuudessa – eikä välttämättä kovin kaukaisessa tulevaisuudessa – huomattavasti erilainen kuin se järjestelmä, jonka tunnemme nyt. Kapitalistisen kehityksen voi olettaa muuttavan sosiaalisia näkymiä tulevina vuosina. Voimmeko olettaa, että tehtaat, toimistot, kaupungit, asuinalueet, teollisuus, kaupankäynti ja maatalous, puhumattakaan moraalisista arvoista, estetiikasta, mediasta, yleisistä haluista, ynnä muusta eivät tule muuttumaan suunnattomasti ennenkuin tämä vuosisata loppuu? Menneellä vuosisadalla kapitalismi on, ennenkaikkea, laajentanut yhteiskunnallisia aiheita niin että siihen kuuluu aiheita, joiden ratkaisua 1800-luvun ja 1900-luvun alkupuolen vapauteen uskovat yhteiskuntateoreetikot hädin tuskin kykenivät näkemään. Tämä on itseasiassa historiallinen sosiaalinen kysymys siitä kuinka ihmiskunta, jota luokat ja riisto jakaa, voi luoda yhteiskunnan, joka perustuu tasa-arvon, aidon harmonian ja vapauden kehittymiseen.. Aikamme, loputtomine “tilinpäätöksineen” ja “sijoituskohteineen,” uhkaa nyt muuttaa koko yhteiskunnan laajaksi ja hyväksikäyttäväksi markkinapaikaksi. 3
Se kansa, jonka kanssa progressiiviset sosialistit joutuivat keskustelemaan, muuttuu myös radikaalisti ja se tulee jatkamaan sitä tulevina vuosikymmeninä. Se, että hidastelee ymmärtämyksessä kapitalismin luomista muutoksista ja sen tuottamista uusista tai laajemmista ristiriidoista, johtaa sen toistuvasti tuhoisan virheen tekemiseen, joka johti lähes kaikkien viimeisten kahden vuosisadan vallankumouksellisten kansannousujen tappioon. Etummaisena näissä opetuksissa, joita uuden vallankumouksellisen liikkeen tulee oppia menneisyydestä on se, että sen tulee saada laajoja joukkoja keskiluokasta uuden populistisen ohjelmansa taakse. Yhdelläkään yrityksellä kapitalismin korvaamiseksi sosialismilla ei ole ikinä ollut tai olemaan etäistäkään mahdollisuutta menestyä ilman tyytymättömän pikkuporvariston tukea, olkoon se sitten intelligentsiaa ja maalaisia-univormuissa Venäjän vallankumouksessa tai sitten intellektuelleja, maanviljelijöitä, kaupanpitäjiä, toimistotyöläisiä ja teollisuuden ja jopa hallituksen managereita Saksan kansannousuissa 1918-21. Jopa menneiden vallankumouksellisten kausien lupaavimpina aikoina, Bolsevikit, Mensevikit, Saksalaiset Sosiaalidemokraatit ja Venäläiset kommunistit eivät koskaan saaneet absoluuttisia enemmistöjä lakiasäätävistä elimissään. Niin sanotut “proletaariset vallankumoukset” olivat poikkeuksetta vähemmistöjen vallankumouksia, useimmiten jopa itse proletariaatin keskuudessa ja ne jotka onnistuivat (usein lyhyeksi aikaa, ennenkuin ne tukahdutettiin tai ajautuivat historiallisesti pois vallankumouksellisesta liikkeestä) riippuivat ylivoimaisesti siitä faktasta, että porvaristolta puuttui aktiivinen tuki omissa asevoimissaan tai siitä että se oli yksinkertaisesti sosiaalisesti lannistunut.
Mikäli otetaan huomioon ne muutokset, joita näemme ympärillämme ja ne jotka ovat vasta saamassa muotoaan, yhteiskunnalliset radikaalit eivät voi enää vastustaa saalistavaa (sekä suunnattoman luovaa) kapitalistista järjestelmää käyttämällä ideologioita ja metodeja, jotka syntyivät ensimmäisestä Teollisesta vallankumouksesta, jolloin teollisuuden proletaarit vaikuttivat olevan ensisijaisia antagonisteja kangastehtaan omistajalle. (Emmekä voi myöskään käyttää ideologioita, jotka syntyivät konflikteista, joita köyhtynyt maaseutuväestö käytti vastustamaan feodaalisia tai semifeodaalisia maanomistajia.) Yksikään menneiden aikojen antikapitalistiksi julistautuneista ideologioista – Marxilaisuudesta, anarkismista, syndikalismista ja yleisemmistä sosialismin muodoista – ei säilytä enää sitä samaa relevanssia, joka niillä oli kapitalistisen ja teknologisen kehityksen aikaisemmissa vaiheissa. Yksikään niistä ei myöskään voi toivoa kattavansa koko uusien aiheiden, tilaisuuksien, ongelmien ja etujen moninaisuutta, jotka kapitalismi on toistuvasti luonut ajan mittaan.
Marxilaisuus oli kaikkein kattavin ja johdonmukaisin yritys luoda systemaattinen sosialismin muoto, joka korosti uuden yhteiskunnan edellytysten materiaalisia sekä subjektiivisia historiallisia ennakkoedellytyksiä. Tämän projektin, nykyisellä esikapitalistisen talouden hajoamisen ja älyllisen sekaannuksen, relativismin ja subjektivismin aikakaudella, ei tule koskaan antautua uusille barbaareille, joista monet ovat löytäneet kodin sieltä mikä oli ennen muuri ideologiselle taantumalle – yliopistoista. Olemme paljon velkaa Marxin yritykselle luoda meille johdonmukainen ja innostava analyysi kauppatavaroista ja vaihtosuhteista, aktivistisesta filosofiasta, systemaattisesta yhteiskuntateoriasta, objektiivisesti perustellusta tai “tieteellisestä” käsityksestä historiallisesta kehityksestä sekä joustavasta poliittisesta strategiasta. Marxilaiset poliittiset ajatukset sopivat myös erityisen hyvin kammottavan hämmentyneelle proletariaatille ja niihin sortotoimiin, joita teollisuusporvaristo käytti heitä vastaan Englannissa 1840 -luvulla, jonkin verran myöhemmin Ranskassa, Italiassa ja Saksassa, sekä hyvin ennalta näkevästi Venäjällä viimeisenä Marxin elämän vuosikymmenenä Ennen populistisen liikkeen nousua Venäjällä (joista kuuluisin oli Narodnaya Volya) Marx oletti, että nousevasta proletariaatista tulisi väestön suuri enemmistö Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa ja se tulisi väistämättä johtamaan vallankumoukselliseen luokkasotaan kapitalistisen riiston ja köyhdyttämisen seurauksena. Varsinkin vuosina 1917 ja 1939 välillä, kauan Marxin kuoleman jälkeen, Eurooppaa riivasi kasvava luokkasota, joka nousi totaaliseen työläisten kansannousujen pisteeseen. Vuonna 1917, varsinkin Ensimmäisen Maailmansodan syttymisen myötä, joka teki monet Eurooppalaiset kvasifeodaaliset sosiaaliset järjestelmät hirvittävän epävakaiksi, poikkeuksellisessa tilanteiden yhtymäkohdassa Lenin ja Bolsevikit koittivat käyttää (mutta muuttivat suuresti) Marxin kirjoituksia ottaakseen vallan taloudellisesti takaperoisessa imperiumissa, joka ulottui kooltaan yhdentoista aikavyöhykkeen halki kautta Euroopan ja Aasian. 4
Kuitenkin enimmäkseen, Marxilaisuuden taloudelliset näkemykset kuuluivat nousevan tehdaskapitalismin aikakaudelle 1800-luvulla. Loistavana teoriana sosialismin materiaalisista edellytyksistä, se ei huomioinut ekologisia, kansan tai subjektiivisia voimia tai syitä, jotka saattaisivat lähettää ihmiskunnan liikkeeseen, joka pyrkisi vallankumoukselliseen muutokseen. Päinvastoin, Marxilainen teoria jähmettyi teoreettisesti lähes vuosisadan ajaksi. Sen teoreetikot olivat usein hämillään kehityssuuntauksista, jotka olivat ohittaneet sen ja ovat 60-luvun jälkeen mekaanisesti liittäneet ympäristönsuojeluliikkeen ja feministisiä ajatuksia sen kaavanomaiseen ouvrieristiseen näkökantaan.
Samalla tapaa, anarkismi – jonka uskon autenttisessa muodossa edustavan hyvin individualistista näkökantaa joka usein suosii radikaalin esteetöntä elämäntapaa korvikkeena joukkotoiminnalle - on paljon paremmin soveltuva kuvaamaan Proudholaista yhden perheen maalaisten tai käsityöläisten maailmaa, kuin modernia urbaania ja teollista ympäristöä. Olen itsekin ennen käyttänyt tätä poliittista nimikettä, mutta lisäharkinta on pakottanut minut saapumaan siihen johtopäätökseen, että huolimatta sen usein virkistävistä aforismeista ja näkemyksistä se yksinkertaisesti ei ole yhteiskunnallinen teoria. Sen kuuluisimmat teoreetikot juhlivat sen näennäistä avoimmuutta eklektisyydelle ja “paradoksin” tai jopa “ristiriidan” vapauttavia vaikutuksia, käyttääkseni Proudhonilaista liioittelua. Tämän mukaisesti, ilman ennakkoluuloja monia anarkistisia toiminnanmuotoja kohtaan voidaan uskottavasti perustella, että monet niistä yhteiskunnallisen ja taloudellisen uudelleenrakennuksen ajatuksista, joita on ennen ajettu “anarkian” nimissä oli usein viety Marxismista (mukaanlukien oma “niukkuuden jälkeisyyden” käsitteeni mikä ymmärrettävästi raivostutti monia anarkisteja, jotka lukivat esseitäni aiheesta). Valitettavasti sosialististen käsitteiden käyttö on monesti estänyt anarkisteja kertomasta meille tai edes ymmärtämästä selkeästi mitä he ovat: individidualisteja, joiden autonomian käsitteet saavat alkunsa vahvasta sitoumuksesta henkilökohtaiseen vapauteen yhteiskunnallisen vapauden sijaan, tai sosialisteja jotka ovat sitoutuneita rakenteelliselle, institutionalisoidulle ja vastuulliselle sosiaalisen järjestäytymisen muodolle. Anarkismin ajatus itsehallinnosta (auto-nomos) johti Nietzschen kaiken kattavan tahdon radikaaliin ylistämiseen. Tämän “ideologian” historia onkin täynnä idiosynkraattisia vastarinnan eleitä, joten ei ole mikään yllätys, että ne ovat viehättäneet monia nuoria ihmisiä ja esteetikkoja.
Anarkismi edustaa itseasiassa kaikkein äärimmäisintä muotoa liberalismin esteettömän autonomian ideologiassa, sen saavuttaessa huipentumansa sankarillisten valtion uhmaamisen tekojen ylistyksessä. Anarkismin myytti itsehallinnosta (auto nomos) – radikaalista yksilön puolustuksesta yli yhteiskunnan tai jopa sitä vastaan, ja yksilöllisestä vastuunpuutteesta kollektiiviselle hyvinvoinnille – johtaa radikaaliin kaikkivoivan tahdon väitteeseen, joka on keskeinen Nietzschen ideologisille vaelluksille. Jotkut itseään anarkisteiksi kutsuvat ovat jopa hyljänneet yhteiskunnallisen joukkotoiminnan turhana ja vieraana henkilökohtaisille mielenkiinnoilleen ja ovat tehneet fetissin siitä mitä Espanjalaiset anarkistit kutsuivat grupismoksi, pienryhmien toimintamuodolle, joka on hyvin henkilökohtaista sosiaalisen sijaan.
Anarkismi on usein sekoitettu vallankumoukselliseen syndikalismiin, hyvin rakenteelliseen ja hyvin kehittyneeseen joukkojen libertaarisiin ammattiliittoihin, joka toisin kuin anarkismi oli pitkän aikaa omistautunut demokraattisille käytännöille, 5 kurinalaisuudelle toiminnassa ja järjestäytyneelle, pitkän tähtäimen vallankumoukselliselle käytännölle, jotta tuhottaisiin kapitalismi. Sen samanhenkisyys anarkismin kanssa johtaa juurensa sen vahvasta libertaarisista ennakkoluuloista, kuitenkin anarkistien ja syndikalistien välisillä katkerilla riidoilla on pitkä historia lähes jokaisessa maassa Läntisessä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kuten voimme havaita Espanjan CNT:n ja Tierra y Libertadiin yhteydessä olleiden anarkististen ryhmien 1900-luvun alkupuolella välillä olleista jännitteistä; vallankumouksellisten syndikalistien ja anarkistien ryhmien välillä Venäjällä 1917 vallankumouksen aikaan; ja IWW:n Yhdysvalloissa ja Ruotsissa välillä, lainatakseni libertaarisen työväenliikkeen valaisevampia esimerkkejä. Useat Amerikkalaiset anarkistit loukkaantuivat Joe Hillin uhmakkaasta maksiimista ennen hänen teloitustaan Utahissa: “Älkää surko – Organisoitukaa!” Pienet ryhmät eivät kuitenkaan olleet niitä “järjestöjä” joita Joe Hill, tai Espanjalaisen libertaarisen liikkeen karkeasti väärin ymmärretty idoli, Salvador Seguí, ajatteli. Sanan libertaarinen jaettu käyttö on pitkälti se mikä teki mahdolliseksi, että jossain määrin hämmentyneet anarkistit saattoivat olla samassa järjestössä vallankumouksellisten syndikalistien kanssa. Usein verbaalinen hämmennys ideologisen selkeyden sijaan teki mahdolliseksi, että FAI, jota edusti anarkisti Federica Montseny, saattoi elää rinnakkain syndikalistien, joita edusti Juan Prieto, kanssa CNT-FAI:ssa, joka oli suurinpiirtein niin hämmentynyt järjestö kuin mikään on ikinä ollut.
Vallankumouksellisen syndikalismin kohtalo on sidottu eri astein patologiaan nimeltä ouvrierismi, tai “työläisismi,” ja mikä ikinä filosofia, teoria historiasta, tai poliittisesta taloudesta on usein lainattu, usein pienissä erissä ja epäsuorasti Marxilta. Itseasiassa Georges Sorel ja monet muut vakaumukselliset vallankumoukselliset syndikalistit varhaisella 1900-luvulla pitivät itseään nimenomaan Marxilaisina ja jopa selkeämmin hylkivät anarkismia. Tämän lisäksi vallankumoukselliselta syndikalismilta puuttuu yhteiskunnallisen muutoksen strategia yleislakon lisäksi, jonka vallankumoukselliset kansannousut kuten kuuluisat lokakuun ja marraskuun 1905 yleislakot Venäjällä osoittivat olevan mieltä kuohuttavia mutta lopulta tehottomia. Itseasiassa siitä huolimatta miten korvaamaton yleislakko saattaakin olla edeltäjänä suoralle yhteenotolle valtion kanssa, niillä ei selvästi ole sitä mystistä voimaa minkä vallankumoukselliset syndikalistit antoivat niille yhteiskunnallisen muutoksen keinoina. Niiden rajoitukset ovat iskevää todistusaineistoa siitä, että kausittaisen suoran toiminnan muotona yleislakkoa ei voi pitää samana asiana kuin vallankumousta tai edes suurten yhteiskunnallisten muutosten kanssa, jotka edellyttävät joukkoliikkeen ja vaativat vuosien hautomisajan ja selkeän suunnan. Vallankumouksellinen syndikalismi onkin täynnä tyypillistä ouvrieristista anti-intellektuaalisuutta, joka halveksuu yrityksiä muotoilla merkityksellinen vallankumouksellinen suunta ja palvoo proletaarista “spontaaniutta” joka on, aikanaan, johtanut sen hyvin itsetuhoisiin tilanteisiin. Ilman keinoa analysoida tilannettaan, Espanjalaiset syndikalistit (ja anarkistit) osoittivat omaavansa vain olemattoman ymmärryksen tilanteestaan voitettuaan Francon joukot kesällä 1936 ja olevansa kykenemättömiä ottamaan “seuraavan askeleen” institutionalisoidakseen työläisten ja maalaisten hallintomuodon.
Se mihin saavumme näiden havaintojen pohjalta on, että niin Marxilaisilla, vallankumouksellisilla syndikalisteilla kuin myös autenttisilla anarkisteilla on ollut virheellinen ymmärtämys politiikasta, joka tulisi ymmärtää julkisena kenttänä ja niinä instituutioina, joilla ihmiset demokraattisesti ja suoraan hallitsevat yhteisönsä asioita. Vasemmisto onkin toistuvasti sekoittanut valtiotaidon politiikkaan itsepintaisella kyvyttömyydellään ymmärtää, että nuo kaksi eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaisia, vaan että niiden välillä on myös radikaali jännite – tai itseasiassa kamppailu. 6 Kuten olen kirjoittanut toisaalla, historiallisesti politiikka ei ilmaantunut valtiosta – rakenteesta jonka ammattimainen koneisto on suunniteltu hallitsemaan ja mahdollistamaan väestön riisto, etuoikeutetun luokan eduksi. Tämän sijaan politiikka, lähes määritelmänsä mukaan, on vapaiden kansalaisten aktiivista osanottoa kunnallisten asioidensa hoidossa ja sen vapauden puolustamisessa. Voidaan itseasiassa sanoa, että politiikka on sen “ruumiillistuma”, jota Ranskalaiset vallankumoukselliset 1790 -luvulla kutsuivat sanalla civicisme. Tarkkaan ottaen sana politiikka sisältääkin Kreikkalaisen sanan polis, “kaupunki”, ja sen käyttö klassisessa Ateenassa demokratian kanssa tarkoitti asukkaiden suoraa kaupungin hallinnointia. Tarvittiin vuosisatojen julkisen kentän rappio, jolle on ominaista varsinkin luokkien muodostuminen, että voitiin luoda valtio ja sen tekemä syövyttävä poliittisen kentän sulauttaminen.
Vasemmistoa määrittävä yhteinen seikka onkin nimenomaan, että Marxilaiset, anarkistit ja vallankumoukselliset syndikalistit uskovat siihen, että ei ole olemassa perustavaa eroa poliittisen kentän ja valtion välillä. Korostamalla kansallisvaltiota – tähän kuuluu myös “työläisten valtio” – taloudellisen sekä poliittisen vallan locuksena, Marx (sekä myös libertaarit) tekivät pahamaineisen virheensä selittää kuinka työläiset saattaisivat täysin ja suoraan kontrolloida tuon kaltaista valtiota ilman valtaa käyttävää byrokratiaa ja periaatteessa valtiojohtoista (ja vastaavasti, libertaarien osalla, hallinnollisia) instituutioita. Tämän seurauksena Marxilaiset näkivät väistämättä poliittisen kentän, jota se kutsui “työläisten valtioksi,” tukahduttavana ilmiönä, joka näennäisesti perustui yhden luokan, proletariaatin, eduille.
Vallankumouksellinen syndikalismi korosti vuorostaan työläisten komiteoiden ja liittoutuneiden taloudellisten neuvostojen tehtaiden hallintaa keskipisteenä sosiaaliselle auktoriteetille, yksinkertaisesti ohittaen tällä tapaa kaikenlaiset julkiset instituutiot, joita oli olemassa talouden ulkopuolella. Kummallista kyllä, tämä oli taloudellista determinismiä koston kera, joka, Espanjan 1936 kokemusten kokeilun jälkeen, osoittautui täysin tehottomaksi. Suunnaton kenttä todellista hallinnollista valtaa, sotilaallisista asioista oikeuden käyttöön, päätyi Espanjan Stalinistien ja liberaalien käsiin, jotka käyttivät auktoriteettiaan heikentääkseen libertaarista liikettä – ja sen myötä, niitä vallankumouksellisia saavutuksia joita syndikalistiset työläiset olivat saavuttaneet Heinäkuussa 1936, aikana jota yksi kirjailija happamasti kutsui “Espanjalaisen anarkismin lyhyeksi kesäksi.”
Bakunin ilmaisi vuorostaan anarkismin kannattajille tyypillisen näkemyksen vuonna 1871 kirjoittaessaan, että uusi sosiaalinen järjestys tultaisiin luomaan “ainoastaan epäpoliittisen tai antipoliittisen sosiaalisen työväen luokan vallan kehittymisen ja järjestäytymisen kautta kaupungeissa ja maaseudulla,” samalla hyläten tyypillisen epäjohdonmukaiseen tapaansa juuri sen samaisen kunnallisen politiikan, jonka hän hyväksyi Italiassa samoihin aikoihin. Tästä on seurannut, että anarkistit ovat kauan pitäneet kaikenlaista hallintoa valtiona ja tuominneet sen mukaisesti – näkemys, joka on resepti kaikenlaisen organisoituneen sosiaalisen elämän tuhoutumiselle. Siinä missä valtio on instrumentti, jolla hallitseva ja riistävä luokka hallinnoi ja pakottaa riistetyn luokan toimia, hallintomuoto on kokoelma instituutiota, jotka on suunniteltu käsittelemään yhteisen elämän ongelmia järjestäytyneellä sekä toivottavasti myös tasavertaisella tavalla. Jokainen institutionalisoitunut muoto, joka muodostaa järjestelmän julkisten asioiden hoitoon – joko ilman valtiota tai sen kanssa – on väistämättä hallintomuoto. Jokainen valtio taas on, vaikkakin väistämättä hallintomuoto, voima luokkasortoon ja kontrolliin. Niinkin harmillista kuin varmasti onkin niin Marxilaisille kuin anarkisteillekin, sorretut ovat ilmaisseet selkeästi – ja painaneet paperille! – vaatimuksen perustuslaista, vastuullisesta ja vastaanottavaisesta hallinnosta, ja jopa laista tai nomoksesta vuosisatojen ajan monarkkien, aateliston ja byrokraattien arvaamatonta valtaa vastaan. Libertaarinen lain vastustus, puhumattakaan kaikkien hallintomuotojen vastustuksesta, on ollut yhtä hölmöä kuin kuva käärmeestä nielemässä häntäänsä. Se mitä jää käteen loppujen lopuksi on vain jälkikuva silmissä, jolla ei ole minkäänlaista kosketeltavaa todellisuutta.
Ne aiheet joita ylläolevilla sivuilla on nostettu esiin eivät ole pelkän akateemisen mielenkiinnon aiheita. Saapuessamme 2000-luvulle yhteiskunnalliset radikaalit tarvitsevat sosialismin – libertaarisen ja vallankumouksellisen – joka ei ole maalais-käsityöläis maailman “assosiationismin” jatke, joka on anarkismin ytimessä, tai proletarismia, joka on vallankumouksellisen syndikalismin ja Marxilaisuuden ytimessä. Niinkin muodikkaita kuin perinteiset ideologiat (varsinkin anarkismi) saattavat olla nuorten parissa nyt, todella edistyksellisen sosialismin täytyy tarjota älyllistä johtajuutta, joka ottaa oppia niin libertaarisista kuin myös Marxilaisista ajatuksista, mutta ylittää nämä vanhemmat ideologiat,. Nykypäivän poliittisille radikaaleille pelkkä Marxilaisuuden, anarkismin tai vallankumouksellisen syndikalismin elvyttäminen ja ideologisella kuolemattomuudella varustaminen toimisi esteenä relevantin radikaalin liikkeen kehittymiselle. Tarvitaan uusi ja kattava radikaali näkökulma, sellainen joka kykenee systemaattisesti puhuttelemaan niitä kattavia aiheita, jotka saattavat potentiaalisesti tuoda suurimman osan yhteiskunnasta oppositioon alati-kehittyvälle ja muuttuvalle kapitalistiselle järjestelmälle.
Saalistavan, loputtomalle kasvulle perustuvan yhteiskunnan törmäys ihmisten ulkopuolella olevaan luontoon on nostanut esiin kokoelman ajatuksia selvitykseksi nykyisestä sosiaalisesta kriisistä ja merkityksellisestä radikaalista muutoksesta. Yhteiskuntaekologia, yhtenäinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka kietoo yhteen hierarkian ja luokan yhteisen vaikutuksen ihmiskunnan sivistämisessä, on jo vuosikymmenien ajan väittänyt, että meidän tulee uudelleenjärjestää yhteiskuntasuhteemme, jotta ihmiskunta voi elää suojelevassa tasapainossa luonnon kanssa. 7
Toisin kuin liian yksinkertaistettu ideologia, jota kutsutaan “ekoanarkismiksi,” yhteiskuntaekologia pitää kiinni siitä, että ekologisesti suuntautunut yhteiskunta voi olla edistyksellinen taantumuksellisen sijaan, painottaen voimakkaasti maallista nautintoa ja helppoutta primitivismin, pidättyvyyden tai kieltäymyksen sijaan. Mikäli yhteiskunta, joka aikoo kyetä tekemään jäseniensä elämästä ei pelkästään hyvin nautinnollista, vaan myös tarpeeksi kiireetöntä, että he kykenevät ottamaan osaa älylliseen ja kulttuuriseen itsensä kehittämiseen, joka on tarpeellinen niin sivilisaation luomiseksi kuin myös elinvoimaiselle poliittiselle elämälle, sen täytyy olla halveksumatta tekniikkaa ja tiedettä vaan tuoda ne sopusointuun ihmiskunnan onnen ja vapaa-ajan näkemysten kanssa. Yhteiskuntaekologia ei ole nälän ja materiaalisen puutteen ekologiaa, vaan yltäkylläisyyden ekologiaa; se pyrkii järkevän yhteiskunnan luomiseen jossa saasteet, tai itseasiassa turha, on uuden arvojärjestelmän kontrolloima; ja sitten tai jos on pulaa jostain järjettömän käytöksen takia, kansankokoukset asettaisivat demokraattisten prosessien kautta järkevät kulutuksen tasot. Lyhyesti sanoen yhteiskuntaekologia suosii kansankokousten demokraattisesti tekemää hallinnointia, suunnitelmia ja sääntelyä, ei vapaamuotoista käytöstä, jolla on juurensa yksilökohtaisista eksentrisyyksissä.
Väitän että Kommunalismi on se kaiken kattava poliittinen kategoria, joka parhaiten sopii sisältämään yhteiskuntaekologian läpiajatellut ja systemaattiset näkemykset, mukaanlukien libertaarisen kunnallispolitiikan ja dialektisen naturalismin. 8 Ideologiana Kommunalismi ottaa vanhempien vasemmistoideologioiden parhaimmistosta – Marxilaisuudesta ja anarkismista, tarkemmin ottaen libertaarisen sosialismin perinteestä – samalla kun se tarjoaa laajemmat ja relevantimmat puitteet ajallemme. Marxilaisuudesta se ottaa järkevän systemaattisen ja johdonmukaisen sosialismin, joka sisältää filosofian, historian, talouden ja politiikan muotoilun. Avoimen dialektisena se pyrkii sulauttamaan teorian käytännön kanssa. Anarkismista se ottaa sen sitoumuksen valtion vastustukselle ja konfederalismille sekä sen havainnon, että hierarkia on perustava ongelma, joka voidaan voittaa vain libertaarisessa sosialistisessa yhteiskunnassa. 9
Käsitettä Kommunalismi ei ole valittu kevytmielisesti sisältämään filosofiset, historialliset, poliittiset ja järjestäytyneet komponentit 2000-luvun sosialismille. Sana ilmaantui Pariisin Kommuunissa 1871, jolloin Ranskan pääkaupungin aseistautuneet asukkaat nostivat barrikaadeja ei ainoastaan puolustaakseen Pariisin kunnanvaltuustoa ja sen hallinnollisia alarakenteita, vaan myös luodakseen maanlaajuisen kaupunkien ja kuntien konfederaation korvatakseen tasavaltalaisen kansallisvaltion. Kommunalismi ideologiana ei ole anarkismin individualismin ja usein avoimen järjenvastaisuuden tahraamaa; eikä se myöskään kanna Marxilaisuuden historiallista bolsevismissa ruumiillistuneen autoritäärisyyden taakkaa. Se ei keskity tehtaaseen keskeisenä sosiaalisena kenttänä tai teolliseen proletariaattiin keskeisenä historiallisena toimijanaan; eikä se myöskään pelkistä tulevaisuuden vapaata yhteisöä kuviteltuun keskiaikaiseen kylään. Sen ensisijainen päämäärä sanotaan selkeästi tavallisessa tietosanakirja määritelmässä: Kommunalismi on, The American Heritage Dictionaryn mukaan, “teoria tai hallintomuoto, jossa lähes autonomiset paikallisyhteisöt on heikosti sidottu liittoumaan.” 10
Kommunalismi pyrkii palauttamaan politiikan laajimman, vapaudellisimman merkityksen, ja täyttämään kunnan historiallisen potentiaalin mielen ja keskustelun kehityskenttänä. Se hahmottaa kunnan, ainakin potentiaalisesti, laadullisesti muuttuneena kehityksenä orgaanisesta evoluutiosta sosiaaliseen evoluutioon. Kaupunki on se tila, jossa arkaainen veriside lopetettiin, ainakin juridisesti, joka kerran rajoittui perheiden ja heimojen yhdistämiseen, sulkien ulkopuoliset ulos,. Siitä tuli tila, jossa hierarkiat, jotka perustuivat nurkkakuntaisiin ja sosiobiologisiin sukulaisuuden, sukupuolen ja iän ominaisuuksiin, voitiin lopettaa ja korvata vapaalla yhteiskunnalla, joka perustui jaettuun ihmisyyteen. Se on vieläkin, potentiaalisesti, tila jossa kerran pelätty muukalainen voidaan sulauttaa täysin yhteisöön – aluksi suojeltuna yhteisen tilan asukkaana ja lopulta kansalaisena, joka ottaa osaa julkisen kentän päätöksentekoon. Se on yli kaiken kenttä, jossa instituutioilla ja arvoilla on juurensa ihmisten julkisessa toiminnassa eikä zoologiassa.
Kun katsotaan näiden historiallisten tehtävien ylitse kunta muodostaa ainoan kentän, joka perustuu ajatusten vapaaseen vaihtoon ja luovaan pyrkimykseen tuoda tietoisuuden kyvyt vapauden palvelukseen. Se on kenttä, jossa pelkkä eläimellinen sopeutuminen olemassa olevaan ja ennaltamäärättyyn ympäristöön voidaan radikaalisti korvata proaktiivisella, järkevällä väliintulolla maailmaan – itseasiassa maailmaan, jota ei ole vielä tehty ja muokattu järjen käytöllä – pyrkimyksellä kohti niiden ympäristön, sosiaalisen ja poliittisen loukkausten lopettamista kohti joita luokat hierarkiat ovat kohdistaneet ihmisyyteen ja biosfääriin. Kun kunta on vapautettu herruudesta sekä aineellisesta hyväksikäytöstä – jotka itseasiassa luodaan uudestaan inhimillisen luovuuden järkevänä kenttänä kaikilla elämän osa-alueilla – niin kunnasta tulee eettinen tila hyvälle elämälle. Kommunalismi ei siis ole pelkkä mielikuvituksen tekemä tuote: se ilmaisee kestävän poliittisen elämän käsitteen ja käytännön, jonka sosiaalisen kehityksen ja järjen dialektiikka muotoilee.
Selkeästi poliittisena ajatusrakennelmana, kommunalismi pyrkii palauttamaan ja kehittämään kaupungin (tai kommuunin) kehitystä muodossa, joka sopii yhteen sen suurimpien potentiaalien ja historiallisten perinteiden kanssa. Tämä ei tarkoita, että Kommunalismi hyväksyy kunnan sellaisenaan kuin se on nykypäivänä. Päinvastoin, nykyiset kunnat ovat täynnä valtion piirteitä ja usein ne toimivat porvarillisen kansallisvaltion toimitsijoina. Vaikka kansallisvaltiot vielä vaikuttavat olevan ylivoimaisia, modernien kuntien hallussa olevia oikeuksia ei voi ohittaa pelkkinä seurannaisilmiöinä perustavammista taloudellisista suhteista. Itseasiassa, ne ovat pitkälti tavallisen kansan vaivalla voittamia etuja, joita on suojeltu pitkän aikaa hallitsevan luokan hyökkäyksiltä kautta historian – jopa porvaristoa vastaan.
Kommunalismin konkreettista poliittista puolta kutsutaan vapaudelliseksi kunnallispolitiikaksi, josta olen kirjoittanut aiemmin laajalti. 11 Sen vapaudenhenkisessa kunnallispoliittisessa ohjelmassa kommunalismi pyrkii päämäärätietoisesti tuhoamaan valtiojohtoiset kunnalliset rakenteet ja korvaamaan ne vapaudellisen politiikan instituutioilla. Se pyrkii radikaalisti uudelleenmuotoilemaan kaupunkien hallinnolliset instituutiot asukkaiden demokraattisiksi kansankokouksiksi, jotka perustuisivat naapurustoihin, kaupunkeihin ja kyliin. Näissä kansankokouksissa, asukkaat – niin keskiluokka kuin työväenluokkakin – hoitaisivat yhteisön asioita kasvottain, tehden poliittiset päätöksensä suoralla demokratialla ja tehden humanistisen, järkevän yhteiskunnan ihanteesta todellisen.
Minimissään, mikäli aiomme saavuttaa sen kaltaisen vapaan yhteiskunnallisen elämän johon pyrimme, meidän tulisi valita demokratia jaetun poliittisen elämämme muodoksi. Jotta voidaan käsitellä niitä ongelmia ja aiheita, jotka ylittävät yhden kunnan rajat, demokratisoitujen kuntien tulisi vuorostaan liittyä yhteen muodostaakseen laajemman konfederaation. Nämä kansankokoukset ja konfederaatiot voisivat, pelkällä olemassaolollaan, haastaa sitten valtion ja valtiollisten vallanmuotojen legitimaation. Ne voisivat kohdistua selkeästi korvaamaan valtiovaltaa ja valtiotaitoa kansanvallalla ja yhteiskunnallisesti järkevällä muutokseen pyrkivällä politiikalla. Ne voisivat myös tulla kentiksi joissa voitaisiin käydä läpi luokkakonfliktit ja joissa luokat voitaisiin lopettaa.
Kommunalistit eivät huijaa itseään luulemalla, että valtio tulee seuraamaan tyynesti heidän pyrkimyksiään korvata ammatillistunut valta kansanvallalla. He eivät ylläpidä illuusioita siitä, että hallitsevat luokat välinpitämättömästi antavat kommunalistisen liikkeen vaatia oikeuksia, jotka loukkaavat valtion suvereeniutta päättää kaupunkien ja kuntien asioista. Historiallisesti erilaiset suuremmat ja pienemmät alueet sekä ennen kaikkea kaupungit ja kunnat ovat epätoivoisesti kamppailleet saadakseen takaisin paikallisen riippumattomuutensa valtiolta (tätä ei kuitenkaan ole aina tehty korkeiden ihanteiden takia). Kommunalistien pyrkimyksen palauttaa kaupunkien ja kuntien vallat ja liittää ne yhteen konfederaatioiksi voidaan olettaa synnyttävän kasvavaa vastustusta kansallisissa instituutioissa. Se, että uudet kansankokouksien kunnalliset konfederaatiot muodostavat kaksoisvallan valtiota vastaan, joka johtaa kasvavaan poliittiseen jännitteeseen on itsestään selvää. Joko kommunalistinen liike radikalisoituu tästä jännitteestä ja päättäväisesti kohtaa kaikki sen seuraamukset, tai se tulee varmasti uppoamaan kompromissien suohon, jotka sulauttavat sen takaisin siihen yhteiskunnalliseen järjestykseen, jota se aikanaan koitti muuttaa. Kuinka tämä liike kohtaa tämän haasteen on selvä merkki sen vakavuudesta pyrkiä muuttaa olemassa oleva poliittinen järjestelmä ja siitä kansanvalistusta ja johtajuutta kasvattavasta yhteiskunnallisesta tietoisuudesta jonka se kehittää.
Kommunalismi muodostaa hierarkisen sekä kapitalistisen yhteiskunnan kritiikin kokonaisuudessaan. Se ei pyri muuttamaan ainoastaan yhteiskunnan poliittista elämää, vaan myös sen taloudellista elämää. Sen pyrkimys ei ole kansallistaa taloutta tai säilyttää tuotantovälineiden yksitysomistusta vaan kunnallistaa talous. Se pyrkii integroimaan tuotantovälineet kunnan arkielämään, niin että jokainen tuotantolaitos on paikallisen yleiskokouksen päätösvallan alainen, joka päättää siitä miten se tulee toimimaan koko yhteisön etujen mukaisesti. Ero elämän ja työn välillä, joka on niin yleistä modernissa kapitalistisessa taloudessa, täytyy ylittää jotta kansalaisten haluja ja tarpeita, tuotantoon liittyviä luomisen taiteellisia haasteita sekä ajattelua ja itsensä määritystä muodostava tuotannon rooli säilyvät. “Ihmiskunta tekee itsensä,” lainatakseni V. Gordon Childen Neoliittisen kauden lopulla tapahtunutta urbaanista vallankumouksesta ja kaupunkien noususta kertovan kirjan nimeä, eikä se tee sitä ainoastaan älyllisesti ja esteettisesti, vaan laajentamalla inhimillisiä tarpeita sekä niitä tuotantovälineitä, joilla ne voidaan täyttää. Löydämme itsemme — potentiaalimme ja niiden aktualisoitumisen — luovan ja hyödyllisen työn kautta, joka ei ainoastaan muuta luontoa vaan johtaa omaan itse-muodostumiseen ja itse-määrittelyymme.
Meidän tulee myös välttää sitä nurkkakuntaisuutta ja lopulta halua yksityisomistukseen, jotka ovat vaivanneet lukuisia itsehallinnollisia yrityksiä, kuten Venäjän ja Espanjan vallankumousten “kollektiiveja.” Vielä ei ole kirjoitettu tarpeeksi monien “sosialististen” itsehallinnollisten yritysten ajautumista, jopa punaisten ja punamustien lippujen alla, vallankumouksellisella Venäjällä ja Espanjassa, kollektiivisen kapitalismin muotoihin, jotka johtivat monet näistä yrityksistä kilpailemaan toistensa kanssa raakamateriaaleista ja markkinoista. 12
Kaikkein tärkeintä on, että Kommunalistisessa poliittisessa elämässä, erilaisten ammattien harjoittajat eivät ottaisi osaa kansankokouksiin työläisinä — kirjanpainajina, putkimiehinä, valimotyöläisinä ynnä muina, joilla on omat ammatilliset etunsa edistettävänä — vaan asukkaina, joiden korkeimman huolenaiheen tulisi olla heidän yhteiskuntansa etu kokonaisuudessaan. Kansalaiset tulisi vapauttaa partikularistisista identiteeteistään työläisinä, erikoisosaajina ja yksilöinä, jotka ovat pääosin kiinnostuneita omista erillisista eduistaan. Kunnallisen elämän tulisi tulla kouluksi, jossa kansalaiset muotoutuisivat sekä sulauttamalla uusia asukkaita ja kouluttamalla nuoria, samalla kun itse yleiskokoukset eivät toimisi vain pysyvinä päätöksenteko instituutioina, vaan myös tiloina jotka kouluttaisivat kansaa käsittelemään monimutkaisia yhteisöllisiä ja alueellisia aiheita. 13
Kommunalistisessa elämäntavassa tavanomainen talous, joka keskittyy hintoihin ja niukkoihin resursseihin, korvattaisiin etiikalla, joka keskittyy ihmisten tarpeisiin ja hyvään elämään. Ihmisten solidaarisuus – tai philia, kuten Kreikkalaiset kutsuivat sitä – korvaisi aineellisen edun tavoittelun ja egoismin. Kunnalliset yleiskokoukset eivät olisi ainoastaan elinvoimaisen asukaselämän ja päätöksenteon kenttiä, vaan myös keskuksia joissa taloudellisen logistiikan, oikein koordinoidun tuotannon ja julkisen hallinnon toimintojen varjoisan maailman mystifikaatio voidaan purkaa ja avata kaikkien asukkaiden tarkastelulle ja osanotolle. Uuden kansalaisen ilmaantuminen tulisi merkitsemään perinteisen sosialismin partikularistisen luokkaolennon ylittämistä ja “uuden ihmisen” muotoutumista, jonka venäläiset vallankumoukselliset toivoivat saavuttavansa lopulta. Ihmiskunta kykenisi sitten nousemaan yleismaailmallisen tietoisuuden ja järjen asteelle, jota 1800-luvun suuret utoopikot ja Marxilaiset toivoivat luovansa pyrkimyksillään, avaten tien ihmiskunnan täyttymykseen lajina, joka ruumiillistaa järjen materiaalisen eduntavoittelun sijaan ja jolla on varaa materiaaliseen yltäkylläisyyteen ankaran harmonian sijaan johon niukkuuden ja materiaalisen puutteen moraali pakottaisi. 14
Länsimaisen demokraattisen perinteen lähde klassinen Ateenalainen demokratia 5. vuosisata eaa., perustui kasvottaiseen päätöksentekoon yhteisön asukkaiden kokouksissa ja noiden kunnallisten kokousten konfederaatioille. Päälle kahden vuosituhannen ajan Aristoteleen poliittiset kirjoitukset ovat nostaneet toistuvasti tietoisuuttamme kaupungista kenttänä ihmisten järjen, tietoisuuden ja hyvän elämän potentiaalien toteutumiselle. Tämän mukaisesti Aristotele jäljitti poliksen ilmaantumisen perheestä tai oikoksesta – ts. välttämättömyyden maailmasta, jossa ihmiset täyttivät perustavimmat eläimelliset tarpeensa ja jossa vanhimmalla miehellä oli auktoriteetti. Kuitenkin useiden perheiden kanssakäyminen “pyrki johonkin suurempaan kuin päivittäisten tarpeiden täyttämiseen” 15; tämä päämäärä aloitti varhaisimman poliittisen muodostelman, kylän. Aristotele kuvaili ihmisen (jolla hän tarkoitti aikuista Kreikkalaista miestä 16) kuuluisassa lauseessaan “poliittiseksi eläimeksi” (politikon zoon) joka hallitsee muita perheen jäseniä, ei vain jotta voisi täyttää heidän materiaaliset tarpeensa, vaan myös materiaalisena edellytyksenä hänen osanotolleen poliittiseen elämään, jossa keskustelu ja järki korvasi järjettömät perinteet, teot ja väkivallan. Täten, “kun useat kylät yhdistyvät yhteen kokonaiseen yhteisöön (koinonan), tarpeeksi suureen ollakseen lähes tai melko itseriittoinen,” hän jatkoi, “polis syntyy, saaden alkunsa elämän perustarpeista, ja jatkaen olemassaoloaan hyvän elämän takia.” 17
Aristoteleelle, ja voimme olettaa että myös antiikin Ateenalaisille, kunnan todelliset funktiot eivät siis olleet pelkästään instrumentaalisia tai edes taloudellisia. Paikkana ihmisten kanssakäymiselle, kunta, ja ne sosiaaliset ja poliittiset järjestelyt jotka siellä asuvat ihmiset loivat, oli ihmiskunnan telos, areena vailla vertaa jossa ihmiset, historian kulun myötä, kykenisivät aktualisoimaan potentiaalinsa järjelle, tietoisuudelle ja luovuudelle. Täten antiikin Ateenalaisille politiikka ei tarkoittanut vain yhteisten käytännön asioiden hoitamista, vaan myös julkisia toimia jotka perustuivat moraaliseen velvoitukseen omalle yhteisölle. Kaikkien kaupungin asukkaiden oletettiin ottavan osaa julkisiin toimiin eettisinä olentoina.
Esimerkit kunnallisesta demokratiasta eivät rajaudu antiikin Ateenaan. Päinvastoin, kauan ennen kuin luokkaerot synnyttivät valtion, lukuisat suhteellisen maalliset kaupungit loivat varhaisimmat institutionaaliset rakenteet paikalliselle demokratialle. Kansan yleiskokouksia on saattanut olla olemassa antiikin Sumerissa, niin sanotun “urbaanin vallankumouksen” alussa noin 7 tai 8 tuhatta vuotta sitten. On selvää että ne ilmaantuivat Kreikkalaisten keskuudessa, ja Gracchusten veljesten kukistumiseen saakka, ne olivat kansanvallan keskuksia tasavaltalaisessa Roomassa. Niitä oli lähes kaikkialla keskiajan Euroopassa ja jopa Venäjällä, ennen kaikkea Novgorodissa ja Pskovissa, jotka olivat hetken Slaavilaisen maailman demokraattisimpien kaupunkien joukossa. Haluaisin korostaa, että kansankokous alkoi saamaan modernia muotoaan Pariisilaisten naapurustojen sektioissa vuonna 1793, jolloin niistä tuli Suuren vallankumouksen takana oleva aito liikevoima ja tietoiset toimijat uuden poliittisen väestön luomisessa. Se, että niille ei ole koskaan annettu sitä huomiota minkä ne ansaitsevat kirjallisuudessa demokratiasta, varsinkaan demokraattisissa Marxilaisissa suuntauksissa tai vallankumouksellisissa syndikalistisissa, on dramaattinen todiste niistä puutteista joita vallankumouksellisessa perinteessä oli.
Nämä demokraattiset kunnalliset instituutiot olivat tavallisesti taistelunhaluisessa jännitteessä valtaa haalivien monarkkien, feodaaliherrojen, rikkaiden perheiden ja ryöstelevien valloittajien kanssa kunnes ne kukistettiin, useimmiten veristen kamppailujen jälkeen. Jokaisella suurella vallankumouksella on ollut julkinen yhteisöissä tapahtunut puolensa, jota on mahdoton korostaa liikaa, joka on jäänyt radikaalissa historiankirjoituksessa luokkakamppailun painotuksen alle, niinkin tärkeää kuin tuo kamppailu on ollut. Täten on mahdoton ajatella Englannin vuoden 1640 vallankumouksen ymmärtämistä ilman että nimeää Lontoon sen kentäksi; tai, samalla tapaa, on mahdotonta käsitellä Ranskan eri vallankumouksia ilman että keskityttäisiin Pariisiin, tai Venäjän vallankumouksia ilman että käsiteltäisiin Petrogradia, tai Espanjan vuoden 1936 vallankumousta ilman että viitattaisiin Barcelonaan sen kehittyneimpänä sosiaalisena keskuksena. Tämä kaupungin keskeisyys ei ole pelkkä maantieteellinen fakta; se on, ennen kaikkea, syvällisen poliittinen seikka, johon sisältyy ne tavat joilla vallankumoukselliset massat kerääntyivät ja väittelivät, ne julkiset perinteet jotka ruokkivat niitä ja sen ympäristön joka kehitti heidän vallankumouksellisia näkemyksiään.
Vapaudellinen kunnallispolitiikka on keskeinen osa Kommunalistista ajatusrakennelmaa, se on itseasiassa sen praksis, samalla lailla kuin Kommunalismi järjestelmällisenä vallankumouksellisen ajattelun rakennelmana on merkityksetön ilman vapaudellista kunnallispolitiikkaa. Erot Kommunalismin ja aidon tai “puhtaan” anarkismin välillä, Marxilaisuudesta puhumattakaan, ovat liian suuria että ne voitaisiin ylittää etuliitteillä kuten anarko-, sosialistinen, uus-, tai edes libertaarinen. Kaikki yritykset supistaa Kommunalismia pelkäksi anarkismin muunnelmaksi uhkaavat molempien ajatusten rehellisyyttä – itseasiassa, ne jättävät huomiotta niiden ristiriitaiset käsitykset demokratiasta, organisaatiosta, vaaleista, hallituksesta ja muusta. Gustave Lefrancais, Pariisilainen Kommunardi, joka on ehkä keksinyt tämän poliittisen käsitteen julisti järkkymättömästi, että hän oli “Kommunalisti, eikä anarkisti.”18
Kommunalismi keskittyy ennen kaikkea vallan ongelmaan. 19 Selvässä ristiriidassa erilaisiin kommunitaarisiin yrityksiin, joita monet itsensä anarkisteiksi määrittelevät suosivat, kuten “kansan” autokorjaamot, painot, ruokapiirit, ja takapihan puutarhat, kommunalismin kannattajat toimivat vaalityössä kunnanvaltuustossa kamppaillen tämän potentiaalisesti tärkeän vallan keskuksen kanssa ja koittavat pakottaa sen luomaan lainsäädännöllisesti valtuutettuja naapurustojen asukaskokouksia. Tulee korostaa, että näiden kokousten tulisi tehdä kaikki mahdolliset yritykset delegitimoidakseen ja syöstäkseen vallasta ne valtiojohtoiset elimet, jotka tällä hetkellä hallitsevat heidän kyliään, kuntiaan tai kaupunkejaan ja työskentelisivät sen jälkeen vallankäytön todellisina moottoreina. Kun jokunen kunta demokratisoitaisiin kommunalististen periaatteiden mukaan, niiden tulisi järjestelmällisesti liittoutua kuntaliittoihin ja haastaa kansallisvaltion rooli ja, julkisten asukaskokousten ja konfederaation neuvostojen kautta, koittaa saada taloudellinen ja poliittinen elämä hallintaansa.
Lopultakin, Kommunalismi, toisin kuin anarkismi, vaatii selkeästi päätöksentekoa enemmistöpäätöksillä ainoana tasavertaisena tapana jolla suuret ihmismäärät voivat tehdä päätöksiä. Aidot anarkistit väittävät, että tämä periaate – se että enemmistö “määrää” vähemmistöä – on autoritäärinen ja he esittävät sen sijaan päätöksentekoa konsensuksella. Konsensus, jossa yksittäiset ihmiset voivat estää veto-oikeudella enemmistön päätökset, uhkaa lopettaa yhteiskunnan sellaisenaan. Vapaa yhteiskunta ei ole sellainen, jossa sen jäsenet, kuten Homeroksen lootuksen syöjät, elävät autuuden tilassa ilman muistia, houkutuksia tai tietoa. Riippumatta siitä pitääkö se siitä, ihmiskunta on puraissut tiedon hedelmästä, ja sen muisti on täynnä historiaa ja kokemusta. Eletyssä vapaudessa – verrattuna pelkkään kahvilajutusteluun – vähemmistöjen oikeutta ilmaista eriävät mielipiteensä tulee aina suojata yhtä täysin kuin enemmistönkin oikeuksia. Yhteisön tulisi välittömästi puuttua mihinkään rajoituksiin noissa oikeuksissa – toivottavasti hellästi, mutta jos se käy välttämättömäksi, voimatoimin – tai muuten sosiaalinen elämä romahtaa pelkkään kaaokseen. Itseasiassa, vähemmistön mielipiteitä suojeltaisiin potentiaalisena lähteenä uusille näkemyksille ja orastavina totuuksina, jotka mikäli niitä rajoitettaisiin, kieltäisivät yhteiskunnalta sen luovuuden ja kehitysaskelien lähteet – koska uudet ajatukset yleensä ottaen ilmaantuvat inspiroituneista vähemmistöistä, jotka saavat vähitellen sen keskeisyyden minkä ne ansaitsevat tietyssä ajassa ja paikassa – kunnes ne, taas, haastetaan katoavan aikakauden perinteisenä viisautena ja vaaditaan uusia (vähemmistöjen) mielipiteitä korvaamaan jäätyneet oikeaoppisuudet.
Jäljelle jää kysymys: kuinka voimme saavuttaa tämän kaltaisen järkevän yhteiskunnan? Eräs anarkistiteoreetikko uskoo, että hyvä yhteiskunta (tai todellinen “luonnollinen” asioiden järjestys, johon kuuluu myös “luonnollinen ihminen”) on olemassa sivilisaation sortavien taakkojen alla, kuten hedelmällinen maaperä on lumen alla. Tästä ajatuksesta seuraa, että ainoa asia mitä meidän täytyy tehdä saavuttaaksemme hyvän yhteiskunnan on poistaa lumi jollain tapaa, eli toisin sanoen kapitalismi, kansallisvaltiot, kirkot, perinteiset koulut ja muut lähes loputtomat instituutiotyypit, jotka perverssisti sisältävät herruutta muodossa tai toisessa. Oletettavasti anarkistinen yhteiskunta – kun valtio, hallinnolliset ja kulttuurilliset instituutiot on vain poistettu – ilmaantuisi kokonaisena, valmiina toimimaan ja kukoistamaan vapaana yhteiskuntana. Tuon kaltainen “yhteiskunta,” mikäli sitä voi kutsua sellaiseksi, ei vaatisi sitä, että aktiivisesti luomme sitä: meidän tarvitsisi vain antaa lumen sulaa pois. Vapaan Kommunalistisen yhteiskunnan tietoinen luomisen prosessi vaatii kuitenkin huomattavasti enemmän ajattelua ja työtä kuin mystifioidun alkuperäiskansojen viattomuuden ja autuuden käsitteen omaksuminen.
Kommunalistisen yhteiskunnan tulisi ennen kaikkea perustua uuden radikaalin järjestön pyrkimykseen muuttaa maailmaa, jolla on uusi poliittinen sanasto selittämässä sen päämääriä ja uusi ohjelma ja teoreettinen kehys, joka tekee noista päämääristä johdonmukaisia. Se vaatisi omistautuneita yksilöitä, jotka ovat valmiita ottamaan valistuksen ja, aivan, johtajuuden vastuun vastaan. Mikäli sanoja ei aiota täysin mystifioida ja sumentaa silmiemme edessämme olevaa todellisuutta, tulisi vähimmissään myöntää, että johtajuutta on aina olemassa, eikä se katoa minnekään koska sellaiset eufemismit kuten “militantti” tai, kuten Espanjassa sanottiin, “vaikutusvaltainen militantti” sumentavat sitä. Täytyy myös tiedostaa, että monet aikaisempien ryhmien kuten CNT:n yksilöt eivät olleet ainoastaan “vaikutusvaltaisia militantteja” vaan selviä johtajia, joiden näkemyksille annettiin – ansaitusti! – enemmän arvoa kuin toisten esittämille, koska heidän ajatuksensa perustuivat suurempaan kokemukseen, tietoon ja viisauteen, sekä niihin psykologisiin piirteisiin joita tarvitaan tehokkaaseen suunnan antoon. Vakava libertaarinen lähestymistapa johtajuuteen myöntäisi johtajien todellisuuden ja keskeisen tärkeyden – jonka takia on vielä tärkeämpää perustaa muodollisia rakenteita ja määräyksiä, jotka voivat tehokkaasti hallita ja muokata johtajien toimia ja peruuttaa heidän valtuutensa kun jäsenet päättävät, että heidän kunnioitustaan väärinkäytetään tai kun johtajuudesta tulee hyväksikäyttävän vallan käyttöä.
Kommunalistisen liikkeen tulisi toimia, ei kevytmielisten ja epäroivien jäsenten kannatuksella, vaan liikkeen ajatukset, käytännöt ja toiminnan oppineiden ihmisten pohjalta. Heidän tulisi, käytännössä, osoittaa vakavaa sitoutumista järjestöönsä – järjestöön, jonka rakenne on avoimesti muotoiltu perustuskirjassa ja jolla on soveliaat säännöt. Ilman demokraattisesti muotoiltua ja hyväksyttyä institutionaalista kehystä, jonka jäsenet ja johtajat pidetään vastuullisina, selkeästi muotoillut standardit vastuusta katoavat. Itseasiassa nimenomaan silloin kun jäsenet eivät ole enää vastuullisia sen perustuslaille ja säännöille syntyy autoritäärisyyttä, joka lopulta johtaa liikkeen tuhoutumiseen. Vapaus autoritäärisyydestä voidaan parhaiten varmistaa selkeällä, suppealla ja eritellyllä vallan sijoittamisella, ei väitteillä että valta ja johtajuus ovat “käskemisen” muotoja tai libertaarisilla metaforilla, jotka peittävät niiden todellisuuden. Nimenomaan silloin kun järjestö epäonnistuu selkeästi ilmaisemaan näitä rajoituksia ilmaantuu sen taantumiselle ja rappiolle soveliaat olosuhteet.
Ironista kyllä, mikään joukko ei ole ollut yhtä itsepintainen vaatiessaan vapautta käyttää tahtoaan määräyksiä vastaan kuin heimopäälliköt, monarkit, aateliset ja porvaristo; samalla tapaa jopa hyvää toivovat anarkistit ovat nähneet yksilöllisen autonomian todellisena vapauden ilmaisuna sivilisaation “keinotekoisuuksilta”. Todellisen vapauden alueella – toisin sanoen, vapaudessa joka on aktualisoitunut tietoisuuden, tiedon ja välttämättömyyden seurauksena – se, että tietää mitä voi ja mitä ei voi tehdä on avoimemmin rehellistä ja todempaa todellisuudelle kuin välttää eletyn maailman rajojen tietämisen vastuuta. Hyvin viisas mies sanoi noin puolitoista vuosisataa sitten: “Ihmiset tekevät oman historiansa, mutta he eivät voi tehdä sitä miten vain haluavat.”
Kansainvälisen vasemmiston tarve edistyä rohkeasti Marxilaisen, anarkistisen, syndikalistisen tai epämääräisen sosialistisen näkökulman ohitse kohti kommunalistista katsantokantaa on erityisen tärkeä nykypäivänä. Harvoin vasemmistolaisten poliittisten ajatusten historiassa on sotkettu ideologioita näin villisti ja vastuuttomasti; harvoin ideologia itsessään on ollut näin haukuttua; harvoin on vaatimusta “yhtenäisyydestä!” hinnalla millä hyvänsä esitetty tälläisella epätoivolla. Eri kapitalismia vastustavien suuntausten tulisi toki yhdistyä horjuttaakseen uskoa markkinajärjestelmään ja lopulta lopettaakseen sen. Tällä päämäärällä yhdessäpysyminen on korvaamattoman tärkeää: tarvitaan koko vasemmiston yhdistynyt rintama vastustamaan juurtunutta kauppatavaroiden tuottamisen ja vaihdon järjestelmää – tai itseasiassa kulttuuria – ja suojelemaan niitä oikeuksien jäänteitä, jotka massat ovat voittaneet aikaisemmissa kamppailuissa sortavia hallintoja ja yhteiskuntajärjestelmiä vastaan.
Tämän tarpeen kiirellisyyden ei tarvitse kuitenkaan tarkoittaa sitä, että liikkeen jäsenten tulisi hylätä keskinäinen kritiikki, tai rajoittaa antikapitalistisissa organisaatioissa olevien autoritääristen piirteiden kritiikkiä. Vielä vähemmän se vaatii sitä, että heidän tulisi tehdä kompromissejä omien eri ohjelmiensa rehellisyyden tai identiteetin suhteen. Nykyisen liikkeen jäsenistä suuri enemmistö on kokemattomia nuoria radikaaleja, jotka ovat varttuneet postmodernistisen relativismin aikakaudella. Tästä seuraa, että liikettä määrittelee hyytävä eklektismi, jossa epävarmat mielipiteet naitetaan kaoottisesti yhteen ihanteiden kanssa, joiden tulisi perustua tukeville objektiivisille perusteille. 20 Ympäristössä, jossa ihanteiden selkeää ilmaisua ei arvosteta ja käsitteitä käytetään väärillä tavoilla, ja jossa argumentaatiota halveksutaan “aggressiivisena” tai, vielä huonommassa tapauksessa, “hajoittavana”, ajatusten muotoilu väittelyn kiirastulessa muuttuu vaikeaksi. Ajatukset eivät itseasiassa kasva ja kypsy parhaiten ideologisen lastenhuoneen hiljaisuudessa ja hallitussa kosteudessa, vaan väittelyn ja keskinäisen kritiikin temmellyksessä.
Seuraten menneisyyden vallankumouksellisten sosialistien käytäntöjä kommunalistit koittavat muotoilla minimiohjelman, joka vaatii massojen välittömien huolenaiheiden tyydyttämistä, kuten parempia palkkoja ja asuntoja tai tyydyttäviä puistotiloja ja liikennevälineitä. Tämä minimiohjelma pyrkisi täyttämään massojen kaikkein perustavimmat tarpeet, parantaakseen heidän pääsyään niille resursseille, jotka tekevät päivittäisestä elämästä siedettävän. Maksimiohjelma, sen sijaan, pyrkisi esittämään kuvan siitä minkälaista elämä olisi libertaarisen sosialismin maailmassa, ainakin niin pitkälti kuin tuollaista yhteiskuntaa voi ennustaa maailmassa, joka jatkuvasti muuttuu näennäisesti loputtomien teollisten vallankumousten vaikutuksista.
Kommunalistit näkisivät tämän lisäksi ohjelmansa ja käytäntönsä prosessina. Itseasiassa siirtymäkauden ohjelma, jossa jokainen uusi vaatimus tarjoaa alustan kasvaville vaatimuksille, jotka johtaisivat kohti aina vain radikaalimpia ja lopulta vallankumouksellisia vaatimuksia. Yksi kaikkein vaikuttavimmista esimerkeistä siirtymäkauden vaatimuksista oli Toisen Internationaalin ohjelmallinen vaatimus 1800-luvun loppupuolella korvata ammattiarmeija.kansanmiliisillä. Toisissa tapauksissa, vallankumoukselliset sosialistit vaativat, että rautatiet olisivat julkisessa omistuksessa (tai, kuten vallankumoukselliset syndikalistit ovat saattaneet vaatia, rautateiden työläisten hallinnassa) sen sijaan, että ne olisivat yksityisomistuksessa ja hallinnassa. Yksikään näistä vaatimuksista ei ole itsessään vallankumouksellinen, mutta ne avasivat teitä, poliittisesti, vallankumouksellisiin omistuksen ja hallinnan muotoihin – jotka voitaisiin, vuorostaan, kasvattaa jotta saavutettaisiin liikkeen maksimiohjelma. Toiset saattavat kritisoida tämän kaltaisia asteittaisia ponnistuksia “reformistisina”, mutta kommunalistit eivät kuitenkaan väitä, että kommunalistinen yhteiskunta voitaisiin saavuttaa lakeja säätämällä. Se mitä nämä vaatimukset koittavat saavuttaa, lyhyellä tähtäimellä, ovat uusia kohtaamissääntöjä ihmisten ja pääoman väliseen kamppailuun – sääntöjä, joita tarvitaan aina vain enemmän aikana jolloin “suora toiminta” sekoitetaan pelkkien tapahtumien protesteihin, joiden agendan hallitseva luokka määrää täysin.
Kokonaisuudessaan kommunalismi pyrkii pelastamaan julkisen toiminnan ja keskustelun kentän, joka on joko katoamassa tai joka on taantumassa usein merkityksettömiin kamppailuihin poliisin kanssa, tai katuteatteriin, joka riippumatta sen taiteellisesta tasosta, pelkistää vakavat aiheet yksinkertaisiin esityksiin, joilla ei ole opettavaa vaikutusta. Toisin kuin nämä esimerkit, kommunalistit pyrkivät rakentamaan kestäviä organisaatioita ja instituutioita, joilla voi olla yhteiskuntaa muuttava rooli oikeassa maailmassa. Merkittävä ero on, että Kommunalistit eivät epäröi asettaa ehdokkaita kunnallisissa vaaleissa jotka, mikäli heidät valitaan, käyttäisivät sitä todellista valtaa minkä heidän asemansa antaisi perustaakseen kansankokouksia lainsäädännöllisesti. Näillä kansankokouksilla olisi, vuorostaan, valta luoda lopulta tehokkaan kansankokouksille perustuvat kaupungin hallintomuodot. Koska kaupunki – ja kunnanvaltuustot – ovat ilmaantuneet kauan ennen luokkayhteiskuntaa, julkisiin asukaskokouksiin perustuvat valtuustot eivät ole väistämättä valtiojohtoisia elimiä ja vakava osanotto kunnallisiin vaaleihin haastaa reformististen sosialistien pyrkimykset saada valtiojohtoisia edustajia valituksi tarjoamalla historiallisen libertaarisen näkemyksen kuntien konfederaatiosta käytännöllisenä, taistelunhaluisena ja poliittisesti uskottavana kansan vaihtoehtona valtiovallalle. Itseasiassa Kommunalistiset ehdokkaat, jotka selkeästi tuomitsevat parlamentaariset ehdokkuudet opportunistisina, pitävät elossa väittelyä siitä kuinka libertaarinen sosialismi voidaan saavuttaa – tämän väittelyn riuduttua vuosien ajan.
Ei tule jättää tilaa itsensä huijaamiselle niistä mahdollisuuksista, joita on olemassa muuttaa olemassa oleva järjetön yhteiskunta järkeväksi yhteiskunnaksi. Meidän vaihtoehtomme siitä kuinka voimme muuttaa olemassa olevan yhteiskunnan ovat vielä levitettynä historian valittaviksi ja niiden edessä on suunnattomia ongelmia. Kuitenkin mikäli oksettavaan laskelmointiin perustuva kulttuuri sekä kyynelkaasuilla ja vesitykeillä varustautunut poliisi ei hakkaa nykyistä ja tulevia sukupolvia täyteen alistumiseen, emme voi lakata kamppailemasta niiden vapauksien puolesta joita meillä on ja koittaa laajentaa niitä vapaaksi yhteiskunnaksi aina kun nousee tilaisuus tehdä niin. Joka tapauksessa tiedämme nyt kaikkien niiden aseiden ja ekologista tuhoa luomaan kykenevien laitteiden valossa, jotka on keksitty, että tarvetta radikaalille muutokselle ei voida lykätä loputtomiin. Se mikä on selvää on, että ihmiset ovat aivan liian älykkäitä, että he voisivat olla ilman järkevää yhteiskuntaa; vakavin edessämme oleva kysymys onkin, että ovatko tarpeeksi järkeviä että he kykenevät saavuttamaan sellaisen.
Notes
1. Tähän listaan voidaan lisätä monia vähemmän tunnettuja nimiä, mutta se jonka haluaisin aivan erityisesti nimetä on Vasemmistolaisten Sosialistivallankumouksellisten puolueen urhea johtaja, Maria Spiridonova, jonka kannattajat olivat käytännössä yksin ehdottamassa toimivaa vallankumouksellista ohjelmaa Venäjän kansalle vuosina 1917-18. Heidän epäonnistumisensa poliittisten näkemystensä toteuttamisessa ja Bolsevikkien korvaamisessa (joihin he aluksi liittyivät muodostaakseen ensimmäisen Neuvostohallituksen) ei ainoastaan johtanut heidän tappioonsa vaan myös antoi panoksensa sitä seuranneen vuosisadan vallankumouksellisten liikkeiden katastrofaaliseen epäonnistumiseen.
2. Suoraan sanoen pidän tätä ristiriitaa perustavampana kuin sitä usein huomaamatonta voitonsaannin laskua, joka tekee näin kapitalistisen vaihdon toimimattomaksi vaikka 1800– ja 1900–luvun alun Marxilaiset asettivat tälle ristiriidalle ratkaisevan roolin.
3. Toisin kuin Marx väitti, että yhteiskunta katoaa kun se kuluttanut lopppuun kykynsä uuteen teknologiseen kehitykseen, kapitalismi on pysyvästi teknologisen vallankumouksen tilassa — toisinaan pelottavissa määrin. Marx erehtyi tässä kohtaa: tulee vaatimaan enemmän kuin teknologisen jähmettymisen, jotta voimme lopettaa tämän yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmän. Samalla kun nousee uusia aiheita, jotka haastavat koko järjestelmän oikeellisuuden, poliittiset ja ekologiset kentät tulevat olemaan aina vain tärkeämpiä. Tälle on vaihtoehtona se, että kapitalismi saattaa koko maailman tuhoon ja jättää jälkeensä vain tuhkaa ja raunioita – saavuttaen toisin sanoen, “kapitalistisen barbarian”, josta Rosa Luxemburg varoitti Junius esseessään.
4. Käytän sanaa poikkeuksellinen koska, Marxilaisten standardien mukaan, Eurooppa oli vielä objektiivisesti valmistautumaton sosialistiseen vallankumoukseen vuonna 1914. Suuri osa mantereesta odotti vielä, että kapitalistiset markkinat tai porvarilliset yhteiskunnalliset suhteet valtaisivat sen. Proletariaatti — joka oli vielä helposti havaittava vähemmistö väestössä, joka koostui maalaisista ja pientuottajista — ei ollut vielä kypsynyt luokkana merkittäväksi yhteiskunnalliseksi voimaksi. Huolimatta siitä halveksunnan määrästä, joka on kasattu Plekhanovin, Kautskyn, Bernsteinin ja muiden niskaan, heillä oli parempi ymmärtämys siitä miksi Marxilainen sosialismi oli epäonnistunut tulemaan osaksi proletariaatin tietoisuutta kuin mitä Leninillä oli. Luxemburg puolestaan oli ottamatta kantaa niin sanottuihin “sosiaali-patrioottisiin” ja “internationalistisiin” leireihin ajatuksessaan Marxilaisen puolueen merkityksestä, toisin kuin Lenin joka oli valmis perustamaan proletariaatin diktatuurin missä tahansa olosuhteissa ja oli hänen pääasiallinen vastustajansa niin sanotussa “järjestäytymiskysymyksessä” sodanaikaisten sosialistien vasemmistossa,. Ensimmäinen maailmansota ei ollut missään nimessä väistämätön ja se loi demokraattisia ja kansallismielisiä vallankumouksia proletaaristen vallankumousten sijaan. (Venäjä ei tältä osin ollut sen enempää “työläisten valtio” Bolsevikkien vallan alla kuin Unkari ja Bavaria olivat “neuvosto” tasavaltoja.) Ennen vuotta 1939 Eurooppa ei ollut tilanteessa, jossa maailmansota oli väistämätön. Suoraan sanoen vallankumouksellinen vasemmisto (johon kuuluin tuona aikana) erehtyi suunnattomasti kun se otti niin sanotun “internationalistisen” kannan ja kieltäytyi tukemasta liittoutuneita (huolimatta heidän imperialistisista patologioistaan) maailman fasismin etujoukkoa, Kolmatta Valtakuntaa, vastaan.
5. Esimerkiksi Kropotkin hylkäsi demokraattiset päätöksentekotavat: “Enemmistönvalta on yhtä viallista kuin mikä tahansa muukin valta,” oli hänen väitteensä. Peter Kropotkin, “Anarchist Communism: Its Basis and Principles,” Kropotkin’s Revolutionary Pamphlets, toim. Roger N. Baldwin (1927; uudelleen painettu New York: Dover, 1970), s. 68
6. Olen tehnyt tämän erotuksen politiikan ja valtiotaidon välillä esimerkiksi kirjassa Murray Bookchin, From Urbanization to Cities: Toward a New Politics of Citizenship (1987; uudelleen painettu Lontoo: Cassell, 1992), s. 41-3, 59-61
7. Lisää yhteiskuntaekologiasta, Murray Bookchin, The Ecology of Freedom: The Emergence and Dissolution of Hierarchy (1982; reprinted Warner, NH: Silver Brook, 2002); The Modern Crisis (Montreal: Black Rose Books, 1987); ja Remaking Society (Montreal: Black Rose Books, 1989).
8. Muutamia vuosia sitten, kun vielä mielsin itseni anarkistiksi, koitin tehdä eron “yhteiskunnallisen” ja “elämäntapa” anarkismin välille, ja kirjoitin artikkelin joka nimesi kommunalismin “anarkismin demokraattiseksi puoleksi” (Left Green Perspectives, no. 31, lokakuu 1994). En ole enää sitä mieltä, että kommunalismi on vain yksi anarkismin “puolista”, demokraattisista tai muistakaan; se on pikemminkin erillinen ideologiansa jolla on vielä tutkimaton vallankumouksellinen perinteensä.
9. On selvää, että näitä kohtia muutetaan kommunalismissa: esimerkiksi Marxilaisuuden historiallista materialismia, joka selittää luokkayhteiskuntien nousua, laajennetaan yhteiskuntaekologian antropologisella ja historiallisella hierarkian nousun selityksellä. Marxilainen dialektinen materialismi taas ylitetään dialektisella naturalismilla; ja anarko-kommunistinen ajatus hyvin löyhästä “autonomisten kommuunien liitosta” korvataan konfederaatiolla josta sen osaset, jotka toimivat demokraattisella tavalla asukkaiden yleiskokousten kautta, voivat vetäytyä pois ainoastaan koko konfederaation hyväksynnällä.
10. Se mikä on niin yllättävää tässä minimalistisessa tietosanakirjamääritelmässä on sen yleinen tarkkuus: olisin eri mieltä ainoastaan sen muotoiluista “käytännössä autonomiset” ja “löyhästi sidotut”, jotka viittaavat komponenttien nurkkakuntaiseen ja partikularistiseen tai jopa vastuuttomaan suhteeseen konfederaation kokonaisuutta kohtaan.
11. Olen kirjoittanut vapaudenhenkisestä kunnallispolitiikasta varhaisesta 1970-luvusta lähtien, alkaen “Spring Offensives and Summer Vacations,” Anarchos, no. 4 (1972). Merkittävämpiin teoksiin kuuluu From Urbanization to Cities (1987; reprinted by London: Cassell, 1992), “Theses on Libertarian Municipalism,” Our Generation (Montreal), vol. 16, nos 3-4 (Spring/Summer 1985); “Radikaalia politiikkaa kehittyneen kapitalismin aikakaudella,” Green Perspectives, no. 18 (Nov. 1989); “Konfederalismin merkitys,” Green Perspectives, no. 20 (November 1990); “Libertarian Municipalism: An Overview,” Green Perspectives, no. 24 (October 1991); ja The Limits of the City (New York: Harper Colophon, 1974). Voit lukea tiiviin esittelyn tästä Janet Biehlin kirjasta Yhteiskuntaekologian politiikka(Montreal: Black Rose Books, 1998).
12. Murray Bookchin, “Anarko-syndikalismin aave” Anarchist Studies, vol. 1, no. 1 (kevät 1993).
13. Yksi Venäjän 1917 ja Espanjan 1936 vallankumousten suurista tragedioista oli massojen epäonnistuminen saada käsiinsä enempää kuin heikot tiedot yhteiskunnan logistiikasta ja niistä monimutkaisista kytkeymistä, joita tarvitaan elintarpeiden tuottamiseen modernissa yhteiskunnassa. Niin pitkälti kuin ne joilla oli se erityisosaaminen tuotantolaitosten hallinnoinnissa ja kaupunkien toimivaksi tekemisessä olivat vanhan hallinnon tukijoita, työläiset olivat itseasiassa kykenemättömiä ottamaan tehtaita täysin hallintaansa. Heidän oli sen sijaan pakko luottaa “porvarillisiin ammattilaisiin” niiden pyörittämiseksi, näiden yksilöiden tehdessä heistä vakaaseen tahtiin teknokraattisen eliitin uhreja.
14. Olen aikaisemmin käsitellyt tätä työläisten muuttumista pelkistä luokkaolennoista kansalaisiksi muun muassa kirjoituksissa From Urbanization to Cities (1987; uusi painos Lontoo: Cassell, 1995), ja “Workers and the Peace Movement” (1983), joka on julkaistu kirjassa The Modern Crisis (Montreal: Black Rose Books, 1987).
15. Aristoteles, Politics (1252 [b] 16), Benjamin Jowettin käännös, The Complete Works of Aristotle, Revised Oxford Translation, ed. Jonathan Barnes (Princeton, NJ: Princeton University Press, 1984), vol. 2, p. 1987.
16. Ihmiskunnan tulevaisuuden libertaarisena ihanteena ja aitona vapauden kenttänä, Ateenalainen polis jää kauaksi kaupungin täydestä lupauksesta. Sen väestöön kuului orjia, alistettuja naisia, ja oikeudettomia muualta muuttaneita asukkaita. Vain vähemmistöllä miespuolisista asukkaista oli kansalaisoikeudet ja he pyörittivät kaupunkia kysymättä muun väestön mielipidettä. Materiaalisesti poliksen vakaus riippui sen kansalaisoikeudettomien työstä. Nämä ovat niiden lukuisten suunnattomien epäonnistumisten joukossa, joita myöhempien kuntien täytyy korjata. Polis on merkittävä kuitenkin, ei esimerkkinä vapautuneesta yhteisöstä vaan sen vapaiden instituutioiden onnistuneesta toiminnasta.
17. Aristoteles, Politics (1252 [b] 29-30), trans. Jowett; emphasis added. Voit löytää sanat alkuperäisestä Kreikkalaisesta tekstistä, Loeb Classical Library edition: Aristotle, Politics, trans. H. Rackham (Cambridge, MA: Harvard University Press, 1972).
18. Peter Kropotkin lainaa Lefrancaisia “Vallankumousmiehen muistelmissa” (New York: Horizon Press, 1968), p. 393. Olen itsekin pakotettu nykyään tekemään saman väitteen. 1950-luvun lopulla, kun anarkismi Yhdysvalloissa oli hädin tuskin havaittavissa oleva ilmiö, se vaikutti tarpeeksi selvältä kentältä jossa kykenin kehittämään yhteiskuntaekologiaa, sekä niitä filosofisia ja poliittisia ajatuksia joista tulisi lopulta dialektinen naturalismi ja vapaudellinen kunnallispolitiikka. Tiesin varsin hyvin, että nämä ajatukset eivät olleet yhteensopivia perinteisten anarkististen ajatusten kanssa, kaikkein vähiten näistä niukkuuden jälkeisyyden käsite, joka sisälsi ajatuksen, että moderni libertaarinen yhteiskunta perustui kehittyneille aineellisille edellytyksille. Anarkismi on mielestäni nykypäivänä sama hyvin yksinkertainen individualistinen ja antirationalistinen psykologia, joka se on aina ollut. Pyrkimykseni säilyttää anarkismi “yhteiskunnallisen anarkismin” nimikkeen alla on pitkälti epäonnistunut, ja olen nyt havainnut, että se käsite jolla olen viitannut ajatuksiini täytyy nyt korvata kommunalismilla, joka johdonmukaisesti yhdistää ja ylittää anarkistisen ja Marxilaisen perinteen elinvoimaisimmat piirteet. Viime aikaiset yritykset käyttää sanaa anarkismi tasoittajana minimoidakseen ne kaikkialle levinneet ja ristiriitaiset erot, jotka luokitellaan tuon käsitteen alle ja jopa jotta juhlittaisiin sen avoimuutta “erimielisyydelle” tekee siitä hajanaisen sateenvarjon suuntauksille, joiden oikeastaan tulisi olla terävässä ristiriidassa keskenään.
19. Näkemyksiä niistä hyvin todellisista ongelmista, joita anarkistien vallan halveksunta johti vuoden 1936 Espanjan vallankumouksessa, löydät tämän artikkelin liitteestä, “Anarkismi ja valta Espanjan vallankumouksessa.”
20. Haluaisin huomauttaa, että en tarkoita objektiivisella pelkästään olemassa olevia asioita ja tapahtumia vaan myös potentiaaleja, joita voidaan järkeä käyttäen käsittää, kehittää ja lopulta aktualisoida siihen jota kapeasti kutsuisimme todellisiksi. Jos pelkkä aineellinen olemus olisi se kaikki mitä tarkoitamme käsitteellä objektiivinen yksikään ihanne tai lupaus vapaudesta ei olisi objektiivisesti hyväksyttävä päämäärä mikäli se ei olisi olemassa nenämme alla.
Voisi myös tekstissä mainita, että on Bookchinin kirjoittama.
[...] Murray. Ei vuosilukua. Kommunalistinen projekti. [...]