Kommunalistien liitto

Ohjelma nykypäivälle

Kapitalismi uhkaa tuotteistaa yhä useammat sosiaalisen elämän osaset, läpäistä yhä syvemmät elämiemme yksityiset sopet sekä tuhota persoonallisuuden, yksilöllisyydestä puhumattakaan. Urbanisaatio uhkaa syödä niin kaupungin kuin maaseudunkin muuttaen yhteisön menneisyydeksi. Valtio uhkaa sulauttaa itseensä itse vapauden käsitteen ja tämä pyrkimys tuhoaa biosfäärin perustaa kuvottavaa vauhtia seuraamuksilla, jotka ovat potentiaalisesti katastrofaaliset kaikille monimutkaisille elämänmuodoille.

Samanaikaisesti monet näistä instituutioista aiheuttavat voimakkaan inertian poliittiseen ja sosiaaliseen elämään, joka toimii radikaalia muutosta vastaan ja sitoo ihmiset olemassa oleviin instituutioihin. Joukkoviestimet rauhoittavat tai lumoavat ihmiset hyväksymään oman alamaisuutensa ja hyväksikäyttönsä ja purkaa heidän halunsa olla enemmän kuin pelkkiä säyseitä kuluttajia sekä passiivisia ja sopeutuvaisia eliittien vallan kohteita.

Näiden laajojen radikaalia muutosta vastustavien sosiaalisten voimien joukon edessä ihmiset tarvitsevat pakottavan syyn ryhtyäkseen, näillä sivuilla kuvailtuun, yhteiskunnalliseen ja kunnalliseen vallankumoukseen, luodakseen yhteiskuntaekologian ehdottaman yhteiskunnan. Mikä voisi suostuttaa meidät työskentelemään poliittisen kentän uudelleen luomiseksi puolesta, demokratisoimaan kuntansa ja liittämään kunnat yhteen kaksoisvallaksi valtiota vastaan?

Epäilemättä tärkein heidän monista mahdollisista motiiveistaan on se, että järkevä ekologinen yhteiskunta mahdollistaisi suurimman mahdollisen yhteiskunnallisen vapauden. Kasvava vapauden puute ja eriarvoisuus maailmassa voi hyvinkin saada ihmiset nousemaan jaloilleen ja raivoistumaan omasta hyväksikäytöstään, alistuksesta ja jopa orjuuttamisesta — vaikkakin sitä yksittäistä tapahtumaa joka saisi heidät toimimaan on mahdotonta ennustaa. Ajatuksella, että meillä olisi valta hoitaa omat asiamme yhteisesti kanssaveljien ja siskojen kanssa, on kestävä veto jopa ja erityisesti kasvavan voimattomuuden ja juurettomuuden aikana.

Ei myöskään ole mahdollista, että kansallisvaltiot ja kapitalistinen järjestelmä selviäisivät loputtomiin. Samalla kun tämä järjestelmä ympäri maailman kasvattaa eriarvoisuutta rikkaiden ja köyhien välillä ammottavaksi kuiluksi, on se myös törmäyskurssilla biösfäärin kanssa. Varsinkin kapitalismin kasva-tai-kuole periaate, joka pyrkii voittoon kaikkien muiden asioiden kustannuksella, on radikaalissa ristiriidassa keskinäisen riippuvuuden ja rajallisuuden todellisuuden kanssa — niin yhteiskunnallisesti kuin planeetan elämän ylläpitokykynä käsitettynä.

Kapitalismi ja maailmanlaajuinen ekologia eivät yksinkertaisesti voi elää yhdessä loputtomasti. Pelkästään planeetan lämpenemisen oletetaan seuraavalla vuosisadalla aiheuttavan tuhoa ilmastossa, merenpinnan tason nousua, katastrofaalisia sään ääripäitä, tarttuvien tautien epidemioita, vähentynyttä viljeltävää maata ja näin maataloustuotannon supistumista. Vähintään nälkä ja sairaudet kasvavat räjähdysmäisesti, samalla kun valtiot tulevat aina vain autoritäärisemmiksi, että ne kykenisivät tukahduttamaan yhteiskunnallisen levottomuuden. Valinta näyttää aina vain selvemmältä: joko ihmiset perustavat ekologisen yhteiskunnan tai yhteiskunnan perusta tulee romahtamaan. Politiikan ja kansalaisuuden palauttaminen ei ole ainoastaan vapaan yhteiskunnan edellytys; se voi hyvinkin olla edellytys selviytymisellemme lajina. Ekologinen kysymys vaatii käytännössä yhteiskunnan perustavan uudelleenrakentamisen.

Viime vuosina tämä uhkaava kriisi on nostanut esiin ekologisen politiikan. Kuten olemme nähneet, vihreät puolueet, joita on muodostettu monissa maissa, ovat yrittäneet saavuttaa ekologiset ja yhteiskunnalliset päämääränsä valtion instituutioiden kautta. Kuitenkin vain muutaman vuoden jälkeen ne ovat muuttuneet pelkiksi perinteisiksi porvarillisiksi puolueiksi, joiden uraputkessa olevat eliitit käyttävät valtiotaitoa ja tukevat, vaikkakin vihreällä sävytyksellä, juuri niitä voimia jotka muodostavat ekologisen kriisin.

Vihreät ovatkin vain viimeisin liike, joka pyrki toteuttamaan radikaalivasemmistolaisia päämääriä kansallisvaltion uumenissa. Merkittävimpiä heidän edeltäjistään olivat Euroopan sosialistiset puolueet, ja jotka perustuivat idealistiseen ja periaatteelliseen liikkeeseen, joka muutamia sukupolvia sitten uskoi näkemykseen sosialistisesta yhteiskunnasta. Traagista kyllä, kun sosialistiset liikkeet muuttuivat kokoelmaksi perinteisiä valtiouskovaisia puolueita, ohittivat valtionvirkojen saaminen, pitäminen ja niiden vallan laajentamiseen liittyvät käytännön kysymykset liikkeiden näkemyksen. Huolimatta niiden alkuperäisistä vapauttavista ihanteista sosiaalidemokraattinen puolue Saksassa, Labour Britanniassa, New Democratic Party Kanadassa ja sosialistinen puolue Ranskassa eroavat vain pintapuolisesti kapitalistisista vastineistaan.

Tämän kaltaisten tappioiden vuosisadan mittaisella jaksolla on lannistava vaikutus. Aika kuluttaa lupaukset tappioiden seuratessa toisiaan. Puhe “uudesta politiikasta” muuttuu epäuskottavaksi varsinkin kun ihmiset, jotka saattaisivat olla vastaanottavaisia näille ajatuksille, ovat katkerien kokemusten kautta päätyneet siihen johtopäätökseen että nuo pyrkimykset eivät tarkoitakaan mitään muuta kuin toisen valtavirran puolueen luomista. Epätoivoissaan he saattavat päättää työskennellä asteittain, yhdenasian liikkeissä.

Kuitenkin vasemmiston historia on osoittanut, että tiukasti yhdenasian liikkeet ovat myös rajattuja. Niillä on varmasti merkitystä protestoinnissa yksittäisiä vääryyksiä vastaan, mutta niiden saavutukset ovat minimaalisia suhteessa niihin kasvaviin yhteiskunnallisiin ja ekologisiin muutoksiin, joita tarvitaan. Merkittävintä on, että ne eivät tarjoa ohjelmaa niiden pysyvien instituutioiden rakentamiseksi, jotka ovat tarpeellisia yhteiskunnan uudelleenrakentamiselle. Ne eivät ole myöskään tietoisesti pyrkineet luomaan poliittista kenttää, jossa demokraattinen toiminta olisi jokapäiväisen elämän pysyvä ominaisuus.

Vuosisadan vasemmistolaisen toiminnan opetukset osoittavat siis, että niin parlamentarismi kuin yhden asian liikkeetkään eivät kykene muuttamaan yhteiskuntaa perustavasti; työläisten hallinta tehtaissa johtaa vuorostaan enimmäkseen kollektivisoituihin kapitalistisiin yrityksiin. Mitä vaihtoehtoja jää?  Minkä tahansa poliittisen liikkeen, joka aikoo haastaa kapitalismin ja kansallisvaltion, täytyy olla institutionaalisesti rakentunut palauttamaan valta kunnille. Liikkeen tulee pyrkiä demokratisoimaan ja radikalisoimaan kunnat sekä liittämään ne konfederaatioon.

Kommunalismin kriitikot ovat väittäneet, että sen edessä olevat ongelmat, varsinkin nykyisten kaupunkien suuri koko, ovat ylitsepääsemättömän suuria. Kuitenkin jos seuraa tätä logiikkaa, täytyy todeta, että jonkun yhteiskunnallisen asian olemassaolo tarkoittaa samalla, että sitä on mahdotonta muuttaa. Monien kaupunkien laaja koko on todellakin ongelma, mutta sama teknologia joka on tehnyt nämä kaupungit, mahdollistaa niiden pienentämisen ihmisen kokoisiksi ja tuomisen tasapainoon ympäröivän luonnon kanssa. Yhteiskunnallisen muutoksen edessä olevien esteiden ylittäminen on osa prosessia. Oletettaessa että nykypäivän ongelmat ovat mahdottomia ratkaista pelkästään koska ne ovat olemassa, merkitsee niille antautumista. Valtion ja kapitalismin pelkkää olemassaoloa voitaisiin käyttää oikeuttamaan niiden hyväksyntä, jonka takia vapaudenhenkiset vasemmistolaiset voivat aivan yhtä hyvin hylätä pyrkimyksensä korvata ne ja ryhtyä sosiaalidemokraateiksi tai liberaaleiksi.

Kapitalismi ei tule tarjoamaan sen vastustajille niitä julkisia instituutioita, joita he tarvitsevat kamppaillakseen sitä vastaan. Se tulee kamppailemaan loppuun asti säilyttääkseen itsensä, sosiaaliset suhteensa ja valtiolliset instituutionsa riippumatta siitä missä määrin se saattaa sallia, tai jopa toivottaa tervetulleiksi reformien ajajien pyrkimykset “parantaa” järjestelmää ja tehdä se siedettäväksi. Jos vallankumouksellinen kansa aikoo saavuttaa vapauttavia instituutioita, täytyy heidän luoda ne omasta aloitteestaan. Mikäli heillä on saatavilla alkeellisia instituutioita — kuten kyläkokouksia tai kunnanvaltuustoja— joiden päälle he voivat rakentaa, sen parempi. Mikäli sellaisia instituutioita ei ole olemassa, täytyy ne luoda ne alusta alkaen. Työ on silloin vaikeampi mutta silti mahdollinen. Vaikkakin vapauttavat perinteet auttavat, niiden ei tulisi olla ainoa asia, jonka perusteella ratkaistaan syntyykö järkevän yhteiskunnan perustamista yrittävää liikettä. Joka tapauksessa yhteiskunnallisen muutoksen aloitteen tekemisen ottaminen on liikkeellä.

Vaikkakin kommunalismi saattaa vaikuttaa utopistiselta, ovat sen tarjoamat askeleet itse asiassa varsin konkreettisia. Samoin ovat myös ne sosiaaliset ongelmat, jotka pakottavat meidät toimimaan. Maailmanlaajuinen ekologinen luhistuminen on ongelma, joka vaikuttaa jokaiseen luokasta riippumatta, ja halu säilyttää biosfääri on useimpien järkevien ihmisten keskuudessa universaali. Tarve yleinen yhteisöön on ihmisluonnon kestävä piirre, sen noustessa esiin toistuvasti vuosisatojen mittaan, erityisesti yhteiskunnallisten kriisien aikana. Mitä taas tulee markkinatalouteen, tulee meidän muistaa että se on vain kaksi vuosisataa vanha; sitä edeltäneessä sekataloudessa omistamispyrkimykset olivat kulttuurin rajoittamia ja modernille kapitalismille oli monia vaihtoehtoja.

Se mitä ihmiset ovat luoneet menneinä vuosisatoina voidaan varmasti saavuttaa takaisin ja kehittää siitä eteenpäin. Mikäli esi-isämme rajoittuneen teknologian ja viestimiensä kanssa kykenivät saamaan aikaiseksi massiivisia yhteiskunnallisia muutoksia, niin kykenevät nykypäivän ihmiset myös samaan. Itseasiassa käsillämme olevat keinot antavat meille suunnattoman edun.

Meillä on myös se etu, että monin paikoin demokraattiset instituutiot sinnittelevät nykypäivän tasavaltojen kudosten seassa. Kommuuni on piilossa ja vääristyneenä kunnanvaltuustossa; sektiot ovat piilossa ja vääristyneinä naapuruston ja sen yhteisön keskuksissa; kunnallinen kokous on piilossa ja vääristyneenä kaupunkikunnassa ja kunnalliset konfederaatiot ovat piilossa ja vääristyneinä kuntien ja kaupunkien alueellisissa liittoumissa. Kaivamalla ne esiin, elvyttämällä ja rakentamalla näiden piilotettujen instituutioiden pohjalle siellä missä niitä on, ja rakentamalla ne alusta alkaen siellä missä niitä ei ole, voimme me demokratisoida tasavallan ja laajentaa demokratiaa luomaan olosuhteet yhteiskunnalliselle vapaudelle, jolle ei ole vertailukohtaa historiassa.

Suoran demokratian radikalisointi tuottaisi poliittisen täyttymyksen liikkeen luomille instituutioille. Tämän takia kommunalistisen liikkeen iskulause on “Demokratisoikaa tasavalta!  Radikalisoikaa demokratia! ”

Ottaen huomioon teknologisten ja tieteellisten muutosten nopeuden, yhteiskunnallisen kuohunnan äkillisyyden ja sen varmuuden että kapitalismin sisäinen pakko kasvuun tulee törmäämään ekologisiin rajoihin, on mahdotonta ennustaa millaiset yhteiskunnalliset olosuhteet ja mahdollisuudet tulevat olemaan sukupolven päästä. Kuitenkin on selvää että vaatimus järkevästä yhteiskunnasta vaatii meiltä järjen käyttöä—toisin sanoen meidän ainutlaatuisten inhimillisten potentiaaliemme täyttämistä—ja kommuunien kommuunin rakentamista että voimme toteuttaa oman ihmisyytemme.