Anarkosyndikalismin aave

Anarkosyndikalismin aave

Murray Bookchin

suom. Jussi Haverinen

 

http://www.social-ecology.org/article.php? story=20031117104326287

Yksi ihmisten sitkeimmistä heikkouksista on yksilöiden ja ryhmien taipumus, ankarasti fragmentoituneen todellisuuden aikoina, palata takaisin vanhentuneisiin, jopa arkaaisiin ideologioihin, jotta he saisivat jatkuvuuden ja turvallisuuden tunteen. Voimme nykypäivänä löytää tämän niin oikealta, jossa ihmiset elvyttävät natsismin ja taistelunhaluisen nationalismin aaveita, sekä myös “vasemmalta” (mitä ikinä tuo sana enää tarkoittaakaan), jossa monet ihmiset herättelevät omia aaveitaan, joko Neoliittisia jumalatar kultteja, joita monet feministiset ja ekologiset lahkot ylistävät tai yleistä antisivilisoitunutta ilmapiiriä, joka ilmenee keskiluokkaisten nuorten ihmisten parissa kautta koko englantia puhuvan maailman.

Valitettavasti taaksepäin katsovat suuntaukset eivät missään nimessä puutu itseään anarkisteiksi kutsuvien joukostakaan, joista jotkut ovat palanneet mystisiin, usein avoimen primitivistisiin ajatuksiin, joiden kanssa erilaiset ekoteologiat ja jumalattaren palvonnat kulkevat yhdessä. Toiset ovat taas kääntyneet kritiikittömästi anarkosyndikalismin ikuisiin totuuksiin, vaikka se tuli loppuunsa historialisena voimana Espanjan Sisällissodan aikoihin vuosina 1936 – 39. Ekoteologioista on olemassa tarpeeksi kriittistä kirjallisuutta, että vakavat ihmiset voivat ajaa nuo aaveet pois feminismistä ja ekologiasta. Kuitenkin anarkosyndikalismi, yksi kaikkein eristäytyneimmistä libertaarisista suuntauksista nykypäivänä, herättää vieläkin suuria määriä sympatiaa, koska sillä on juurensa aikanaan kumouksellisessa työväenliikkeessä.

Se mitä pidän häiritsevänä anarkosyndikalistien kirjallisuudessa on sen taipumus väittää että anarkosyndikalismi on “todellisen” anarkismin alfa ja omega, toisinkuin muut libertaariset suuntaukset, joihin kuuluu laajempi sosiaalisten kamppailuiden näkemys, joka ei pelkästään keskity perinteisiin konflikteihin palkkatyön ja pääoman välillä. Varmastikaan kaikki anarkosyndikalistit eivät ole ilman sympatioita esimerkiksi ekoanarkismia tai kylien ja kaupunkien konfederaatioihin keskittynyttä kommunitaarista anarkismia kohtaan, mutta kuitenkin työläisiin keskittyneistä anarkisteistä löytyy tietty määrä dogmaattisuutta ja homeista jämähtäneisyyttä, jota ei tulisi voida pitää luonteenomaisena vasemmistolibertaareille.

Se että kuulee väitettävän, kuten anarkosyndikalistinen teoreetikko Helmut Rüdiger kirjoitti vuonna 1949, että syndikalismi on “ainoa” ideologia “joka kykenee välittämään anarkistiset ajatukset työväelle – toisin sanoen väestön enemmistölle”, [der großen Menge der Bevölkerung] vaikuttaa julmalta pilalta 1990 -luvun maailmassa (Rüdiger, 1949, p. 160). Ainakin noin kaiken kattavan väitteen kirjoittaja kuului vanhaan kaartiin, hän oli Arbetaren –lehden (joka on ruotsalainen syndikalistilehti) toimittaja, ja hän laittoi sen paperille vuonna 1949, jolloin oli vielä epäselvää oliko proletariaatti lakannut olemasta “hegemoninen” vallankumouksellinen luokka, jolta se oli näyttänyt vuosikymmen aikaisemmin. Rüdiger oli myös halukas laajentamaan anarkosyndikalismin ideologiaa omaksumalla joitakin Proudhonin yhteisökeskeisimmistä näkökulmista ajatuksiinsa. Olen yhä useammin tavannut samankaltaisia väitöksiä, että syndikalismi tai “työväen hallinta” teollisuudessa on synonyymi anarkismille. Monet anarkosyndikalistit näyttävät pitävän kaikkia jopa vain syndikalismin eri mutaatioiden “hegemoniaa” haastavia libertaarisia ajatuksia “anti-proletaarisina”, anti “luokkatietoisina” ja kulttuurillisena “harhautumana” heidän kiveenasetetusta anarkistisesta analyysistään.

Se että sama proletariaatti, joka aikanaan kokoontui Espanjan kansallisen työväen konfederaation (CNT) ja alkuaikojen Ranskan yleisen työläisten konfederaation (CGT) lippujen alle, on näkyvästi muuttanut luonnettaan, rakennettaan ja maailmankuvaansa menneen vuosisadan aikana; se että nykypäivän kapitalismi ei ole enää se sama kapitalismi joka muodostui sukupolvia sitten; se että on ilmaantunut elintärkeitä aiheita, joilla on paljon tekemistä rotuun, sukupuoleen, kansallisuuteen ja byrokraattiseen statukseen perustuvien hierarkisten rakenteiden kanssa, eikä ainoastaan taloudellisten luokkien kanssa; sekä se että kapitalismi on nyt törmäyskurssilla luonnon kanssa — kaikki nämä ongelmat, sekä monet muut ongelmat joita en maininnut, kaipaavat kipeästi johdonmukaista analyysia, sekä kattavaa ratkaisua mutta ne tuntuvat jäävän tapaamieni anarkosyndikalistien näkökentän ulkopuolelle—tai jäävät ainakin silloin kun he eivät käsittele niitä pintapuolisesti, joko metaforisin tai taloudellisin käsittein. Tätä vähempää häiritsevää ei ole se, että joidenkin anarkosyndikalististen kriitikkojeni joukosta löytyvä ammattiliittomainen mentaliteetti tapaa sumentamaan sitä faktaa että anarkismi on historiansa aikana vastannut paljon laajempiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurillisiin aiheisiin kuin pelkkään luokkataisteluun työläisten ja pomojen välillä. Lopputulos tästä on se että nykyään anarkistisesta historiasta löytyvät laajempialaiset suuntaukset jätetään joko huomiotta tai ne yksinkertaisesti kirjoitetaan pois liikkeen historiasta. Se kuinka hyvällä menestyksellä minä tai kukaan muukaan voi haastaa tätä syvälle juurtunutta syndikalistista mentaliteettia, joka väittää olevansa ideologisesti “hegemoninen”, jää kyseenalaiseksi. Kuitenkin ainakin anarkosyndikalismin historia tulisi selventää ja joitakin sen esiin nostamista ongelmista tulisi kohdata. Joitakin yrityksiä tulisi tehdä myös ottaa huomioon ne kattavat muutokset, joita on tapahtunut 1930-luvun jälkeen, joille anarkosyndikalistit vaikuttavat olevan pitkälti sokeita; joitain totuuksia jotka ovat osanen anarkismin yleistä historiaa tulisi pelastaa ja tutkia tarkemmin; sekä ongelmat tulisi kohdata, siitä huolimatta miten epämiellyttäviä ne saattavat olla ja ne tulisi ratkaista mahdollisimman pitkälti, tai ainakin niistä tulisi keskustella ilman että luotetaan että ennaltamäärättyyn dogmaan nojaaminen toimii korvikkeena rehellisyydelle.

Anarkismin yhteisöllinen puoli

On mahdollista väitellä siitä onko anarkismi ensisijaisesti suhteellisen modernien individualististen ideologioiden, Valistuksen rationalismin vai alkuaan keskeneräisten mutta suosittujen hierarkisen herruuttamisen vastustamisyritysten tuote—jaan jälkimmäisen tulkinnan Kropotkinin kanssa. Joka tapauksessa, sana anarkisti ilmaantui jo Englannin vallankumouksen aikana, kun Cromwellia kannattanut lehti tuomitsi radikaalimmat Cromwellin kriitikot “Sveitsiläisiksi anarkisteiksi” (viittaus Sveitsiläisiin palkkasotureihin) (Bookchin, n.d., vol. 1, p. 161). Ranskan vallankumouksen aikana, sukupolvi ennen kuin Proudhon käytti termiä kuvatakseen omia näkemyksiään, rojalistit ja Girondiinit käyttivät toistuvasti sanaa anarchistes heidän hyökätessä enragéiden kimppuun. Se että ne saksalaiset Reformaation aikaiset maalaiset vuonna 1520, jotka nousivat kapinaan puolustaakseen yhteisiä maitaan sekä kyliensä autonomiaa kristinuskon autenttisen kansanversion nimeen, kuvataan anarkisteiksi, kuten myös Tolstoita hänen syvästä uskonnollisuudestaan huolimatta, tulisi riittää ohittamaan kaikki vastalauseet sille kuuluuko anarkistiseen perinteeseen laajoja kansanliikkeitä.

On kuitenkin kyseenalaista onko individualismi sellaisenaan anarkismin sine qua non—oma näkemykseni anarkismista on hyvin sosiaalinen—kuitenkin anarkismin voidaan nähdä nousseen erilaisista yhteiskunnallisista aikakausista ja olosuhteista useissa erilaisissa muodoissa. Sitä voidaan löytää monien heimoyhteiskunnissa elävien kansojen parissa, jotka vastustivat valtiojohtoisten instituutioiden muodostumista; maalaisten, maaorjien, orjien ja pientilallisten vastustuksessa erilaisia herruuden muotoja vastaan; Pariisin kansankokousten enragéiden ja radikaalien sectionnairesien konfliktissa valtaa keskittävien Jacobiinilaisten kanssa; Proletariaatin sankarillisempien kausien kamppailussa kapitalistista riistoa vastaan—enkä halua tällä kieltää valtiojohtoisten elementtien olemassaoloa myös monissa kansanomaisten vastarintaliikkeiden muodoissa. Proudhon vaikuttaa puhuneen pitkälti käsityöläisille ja 1800 –luvun vasta muodostuville työväenliikkeille; Bakunin maalaisille ja aluillaan olevalle teolliselle proletariaatille; anarkosyndikalismia kannattaneet teollisille työläisille ja maatalouden proletariaatille; Kropotkin puhui sorretuille yleisesti ottaen, myöhäisemmällä aikakaudella jolloin kommunistinen yhteiskunta vaikutti olevan selkeästi mahdollinen, joka perustuisi periaatteelle “jokaiselta heidän kykyjensä mukaan, kaikille heidän tarpeidensa mukaan” (tai minun kielelläni “niukkuuden jälkeinen yhteiskunta”).

Haluan korostaa että en pyri esittämään tässä ankaran tarkkaa suunnitelmaa. Viime kahden vuosisadan aikana ilmenevä huomattava päällekkäisyys kehittyvissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa ja ideologioissa voi hyvinkin selittää sen mikä vaikuttaa olevan “sekasortoa” väistämättömästi erisuhtaisessa joukossa libertaarisia ajatuksia. Nähdäkseni on tärkeää korostaa, että anarkismi on ennenkaikkea antihierarkinen, sen sijaan että se olisi yksinkertaisesti individualistinen; se pyrkii poistamaan ihmisten välisen herruuttamisen, eikä ainoastaan lakkauttamaan valtiota ja hallitsevien taloudellisten luokkien harrastamaa riistoa. Itseasiassa sen sijaan että se olisi enimmäkseen individualistinen tai enimmäkseen suunnattu tiettyjä luokkaherruuden muotoja vastaan, anarkismi on historiallisesti ollut luovimmillaan ja haastavimmillaan, kun se on keskittynyt kommuuniin sen taloudellisten komponenttien kuten tehtaan sijaan, ja sitä enemmän mitä sen muodostamat konfederaalisen järjestäymisen muodot perustuivat täydentävyyden etiikkaan, sen sijaan että ne olisivat olleet sopimuspohjaisia palveluiden ja velvollisuuksien järjestelmiä.

Itseasiassa kommuunin tärkeys perinteisessä anarkistisessa ajattelussa ei ole saanut täyttä sen ansaitsemaa huomiota, mahdollisesti Marxilaisen ekonomismin sekä sen teolliselle proletariaatille asettaman hegemonisen roolin vaikutuksen takia. Tämä ekonomismi sai ehkä myös tukea Proudhonin vaikutusvaltaisista kirjoituksista, joita monet anarkistit lainaavat ilman, että he ottavat tarpeeksi huomioon sitä aikaa ja olosuhteita jolloin ne kirjoitettiin. Esimerkiksi todennäköisesti ainoastaan kivenkova Proudhonilainen olisi nykypäivänä samaa mieltä Proudhonin uskomuksen kanssa, jonka hän ilmaisi The Principle of Federalism kirjoituksessa, että “anarkismin ajatus… tarkoittaa sitä, että poliittiset toiminnot on pelkistetty teollisiksi toiminnoiksi, sekä sitä että yhteiskunnallinen järjestys nousee pelkästään tavaran vaihdoista ja kaupoista” (Proudhon, 1863, p. 11). Proudhonin ekonomistinen tulkinta anarkismista, joka korostaa itseriittoista yksilöä joka on sopimuspohjainen tarvikkeiden ja palveluiden tuottaja ei ole hänen kaikkein mieltäylentävin ajatuksensa (hän jakoi tämän korostuksen perinteisen liberalismin kanssa, sillä hän rakensi näkemyksensä yksilöpohjaisten sopimusten sekä “yhteiskunnallisen sopimuksen” päälle).

Se mitä pidän eniten korostamisen arvoisena Proudhonissa on hänen hyvin yhteisöllinen näkemyksensä konfederalismista. Hän oli parhaimmillaan, varauksen kanssa, kun hän julisti että “federaalinen järjestelmä on hierarkian tai hallinnollisen ja toteuttavan keskittämisen vastakohta”; että liittopohjaisten sopimusten “ydin” oli “varata aina enemmän valtoja kansalaiselle kuin valtiolle, ja kunnallisille ja provinssin auktoriteeteille enemmän kuin keskusvallalle”; että “keskusvallan” tulee olla “näkymättömästi alisteinen… departmentien (maakuntien) tai provinssien edustajille, provinssien auktoriteettien kuntaliittojen delegaateille ja kunnallisen auktoriteetin sen asukkaillle” (Proudhon, 1863, pp. 41, 45, 48). Edward Hyams, hänen vuonna 1979 kirjoittamassa hyvin sympaattisessa elämänkerrassa, hehkuu arvostusta kun hän tiivistää Proudhonin federalismin:

Proudhonilaisen federaatiosopimuksen ydin on että kun siihen liittyy, sopimuksen tekevät osapuolet ottavat vastaavat ja molemminpuoliset velvollisuudet toisiaan kohtaan, jokainen jättää itselleen suuremman määrän oikeuksia, vapautta, auktoriteettiä ja omaisuutta, kuin mitä hän luovuttaa federaation auktoriteetille; kansalainen jää herraksi omassa talossaan ja hän rajoittaa oikeuksiaan ainoastaan niin pitkälti kuin se on välttämätöntä jotta vältetään astumasta muiden hänen hiippakuntansa tai kommuuninsa asukkaiden oikeuksien päälle. Kommuuni on itsehallinnollinen kansalaisten tai heidän delegaattiensa yleiskokouksen kautta, mutta se asettaa maakunnalle federaation auktoriteetin johon kuuluu joitakin valtoja, joista se luopuu samalla. Maakunta, joka on jälleen itsehallinnollinen liittoutuneiden kommuunien delegaattien yleiskokouksen kautta, asettaa federaation auktoriteetin kansalliselle maakuntien liitolle, jolle kuuluu valtoja joista se luopuu samalla. Joten maakuntien tai alueiden federaatio on konfederaatio johon aikaisemmin riippumaton valtio on muutettu; ja se voi, vuorostaan, liittyä federaatiopohjaisiin sopimuksiin toisten vastaavien konfederaatioiden kanssa. (Hyams, 1979, p. 254)

On selvää että Hyams asettaa häiritsevän korostuksen Proudhonin kansalaisen individualismille, joka vaikuttaa elävän jännittyneessä tilassa kommuuninsa kanssa, sekä sopimuspohjaisille suhteille. Hyams hyväksyy kritiikittömästi Proudhonin käsitteen yhteiskunnan erilaisista konfederaatiotasoista, joista jokaiseen kuuluu oikeuksista “luopuminen” sen sijaan että ne olisi rakennettu olemaan pelkästään hallinnollisia ja koordinoivia rakenteita (poliittisia tai linjapäätöksiä tekevien rakenteiden sijaan). Hyamsin käsityksessä Proudhonin “federaatiosopimuksesta” on kuitenkin melko moderni tuntuma. Se pienomistajan mentaliteetti, joka voidaan löytää monista Proudhonin kirjoituksista—jotka voidaan hyvinkin sekoittaa viimeaikojen “markkinasosialismin” versioihin—on hylättävissä. Se pointti jota haluan korostaa, on se että Proudhon vaikuttaa tässä olevan suoran demokratian ja yleiskokouksissa tapahtuvan itsehallinnon kannattaja selkeästi julkisella tasolla, tämä on yhteiskunnallisen järjestäytymisen muoto joka on hyvinkin taistelemisen arvoinen keskittämisen ja harvainvallan aikakaudella.

Ennenkuin Mikhail Bakunin aloitti laajemman yhteistyön Ensimmäisen Internationaalin kanssa 1870 –luvulla, myös hän asetti voimakkaan painotuksen kommuunille tai kunnalle näkemyksessään anarkistisesta yhteiskunnasta. Hänen vuoden 1866 Vallankumouksellisessa Katekismuksessaan (jota ei tule sekoittaa Nechayevin samannimiseen vuoden 1869 kirjoitukseen), Bakunin kirjoitti:

Ensinnäkin: kaikkien organisaatioiden tulee edetä liittoutumalla pohjalta huipulle, kommuunista maan koordinoivaan järjestöön. Toiseksi: kommuunin ja maan, departmentin, alueen tai provinssin välillä tulee olla ainakin yksi autonominen välittävä taho. … Kaiken poliittisen organisaation perustava yksikkö jokaisessa maassa tulee olla täysin autonominen kommuuni, joka muodostuu molempien sukupuolien kaikkien aikuisten enemmistöäänestä. … Provinssi ei saa olla mitään enempää kuin täysin vapaa autonomisten kommuunien liitto. (Bakunin, 1866, s. 82-83)

Niinkin myöhään kuin 1870 –luvulla Bakunin veti vielä rohkeamman selvän eron kansallisen parlamentarismin ja paikallisiin vaaleihin osallistumisen välille, selkeästi suosien jälkimmäistä.

Ihmisten taloudellisten vaikeuksien takia he ovat tietämättömiä ja välinpitämättömiä ja he ovat tietoisia ainoastaan niistä asioista, jotka suoraan vaikuttavat heihin. He ymmärtävät ja tietävät kuinka hoitaa omat päivittäiset toimensa. Kuitenkin kun he joutuvat pois tutuista aiheista he muuttuvat hämmentyneiksi, epävarmoiksi ja poliittisesti tyrmääntyneiksi. Heillä on terve, käytännöllinen järki kun heidän täytyy hoitaa yhteisön asioita. Heillä on kohtuullisen hyvin hallussa tarpeelliset tiedot ja he tietävät kuinka valita joukostaan kaikkein kykenevimmät viranomaiset. Näissä olosuhteissa toimiva hallinta on varsin mahdollista, koska julkiset asiat hoidetaan kansalaisten tarkkaavaisten silmien alla ja koska ne ovat elintärkeitä ja heidän päivittäiseen elämäänsä suoraan vaikuttavia asioita. Tämän takia kunnalliset vaalit heijastavat aina parhaiten kansan oikeaa asennetta ja tahtoa. Provinssien ja maakuntien hallitukset, jopa silloinkin kun jälkimmäiset valitaan suoraan, ovat jo selvästi kansan tahtoa vähemmän edustavia. (Bakunin, 1870, s. 223)

1Kropotkin puolestaan totesi “yhteiskunnallisen vallankumouksen ottaman muodon täytyy olla itsenäinen kommuuni” (Kropotkin, 1913, s. 163). Kun hän kommentoi Bakuninin näkemyksiä, joita Kropotkin piti kommunistisina vaikka ne todellisuudessa olivat kollektivistisia, hän meni lisäämään edelliseen että federalismi ja automia eivät itsessään riitä. Vaikka hän kriittisesti tervehti vuoden 1871 Pariisin Kommuunia “yrityksenä joka aloitti uuden aikakauden historiassa,” hän näki sen muualla kirjoituksissaan pitkälti eristäytyneenä ilmiönä, jossa kommuuni, joka muodostui huomattavasta määrästä Jacobiineja, itse oli eristäytynyt ihmisistä. Hän väitti että “sosialismin” ei tullut olla ainoastaan “kommunistista” taloudellisessa mielessä; sillä täytyisi myös olla “itsehallinnollisten” kommuunien poliittinen rakenne tai nykyisellä kiellä, sen tuli olla “osaaottava demokratia”. Hän kirjoitti innostuneesti, että Ranskassa, Espanjassa, Englannissa ja Yhdysvalloissa “voimme huomata että näissä maissa on selkeä suuntaus muodostaa täysin itsenäisten kommuunien, kaupunkien tai kylien ryhmiä, jotka voivat yhdistyä täysin vapaan federaation kautta, jotta ne voisivat tyydyttää lukemattomia tarpeita ja saavuttaa tiettyjä välittömiä päämääriä. … Tulevaisuuden vallankumoukset Ranskassa ja Espanjassa tulevat olemaan kommunalistisia—eivät sentralistisia” (Kropotkin, 1913, s. 185-86).

Näiden Proudhonin, Bakuninin ja Kropotkinin näkemysten alla oli kommunalistinen etiikka—Proudhonilla mutualistinen, Bakuninilla kollektivistinen, ja Kropotkinilla kommunistinen — joka vastaa julkisen hyveen ja omistautumisen tunteeseen. Siitä riippumatta pidettiinkö tätä sopimuspohjaisena vai toista täydentävänä, konfederalismista pyrittiin tekemään moraalinen perusta ja lähde kunnalliselle solidaarisuudelle, joka ylittäisi porvarillisen egoismin joka perustuu oman edun tavoittelulle. Nimenomaan tämä tietoisuus antoi anarkismille oikeuden väittää—toisin kuin Marxin korostuksessa luokan taloudellisista eduista, ja itseasiassa “edusta” yleisesti —että se oli eettistä sosialismia, eikä ainoastaan tieteellistä sosialismia—siitä huolimatta miten intomielinen Kropotkin oli jälkimmäisen puolesta (Kropotkin, 1905, s. 298).

Anarkismin syndikalistinen puoli

Anarkistien historiallinen vastustus kaikenlaista sortoa vastaan, oli se sitten maaorjia, maalaisia, käsityöläisiä tai työläisiä vastaan, väistämättömästi johti heidät vastustamaan myös vasta muodostuvassa tehtaassa olevaa riistoa. Paljon aikaisemmin kuin usein ajattelemme, syndikalismista—periaatteessa melko keskeneräisestä mutta radikaalista muodosta ammattiliittotoiminnasta—tuli väline monille anarkisteille koskettaa 1830– ja 1840– luvun teollista työväenluokkaa. 1800 –luvulla niitä yhteiskunnallisia muodostumia joiden voidaan sanoa olleen “proletaarista anarkismia” oli hyvin vaikea määrittää. Kuuluiko maaseudun väestö, varsinkin maattomat maatyöläiset, työväenluokkaan? Voitiinko pientilallisia kutsua sellaiseksi? Entä sitten intellektuellit, suhteellisen etuoikeutetut teknikot, toimisto ja palvelutyöläiset, viranomaiset ja muut, jotka harvemmin pitivät itseään osana proletariaattia?

Marx ja Engels eivät henkilökohtaisesti pitäneet termeistä kuten “työläiset,” “raatajat” ja “työväki”, vaikka he olivat varsin valmiita käyttämään näitä termejä suosituissa teoksissaan. He suosivat teollisen työväen kutsumista “tieteellisen” tarkasti “proletariaatiksi”—toisin sanoen ihmisinä joilla ei ollut mitään muuta myytävää kuin heidän työvoimansa ja jotka olivat tämän lisäksi aitoja lisäarvon tuottajia tuotantolinjoilla (jopa Marxilaiset ohittavat tämän ominaisuuden nykypäivänä). Niin pitkälti kuin Eurooppalainen proletariaatti kehittyi luokkana juuriltaan revityistä esiteollisista kerrostumista kuten maattomista maatyöläisistä, jotka olivat ajautuneet kaupunkeihin, jossa teollisesta järjestelmästä oli tullut heidän kotinsa, paikka joka—oletettavasti toisin kuin hajautuneet maaseudun väestön pientilat ja kylät—“organisoi” heidät johdonmukaiseen kokonaisuuteen. Samalla kun kapitalistinen kasautuminen ja kilpailu ajaisi heidät kurjuuteen, tämä kasvava (ja toivottavasti) luokkatietoinen proletariaatti joutuisi väistämättömästi kamppailuun kapitalistisen järjestelmän kanssa “hegemonisena” vallankumouksellisena luokkana ja se tulisi kumoamaan lopulta porvarillisen yhteiskunnan, luoden sosialismin ja lopulta kommunismin perustan. 2

Siitä huolimatta miten uskottavalta tämä Marxilainen analyysi vaikutti 1840 –luvusta eteenpäin, sen yritys järkeillä proletariaatin “hegemoninen” asema tulevaisuuden vallankumouksessa tekemällä vertauksen porvariston näennäisesti vallankumoukselliseen rooliin feodaaliyhteiskunnassa oli yhtä päällisin puolin uskottava kuin jälkimmäinen väite oli historiallisesti virheellinen (Bookchin, 1971, s. 181-92). En pyri tässä kriittisesti käsittelemään tätä virheellistä historiallista skenariota, jolla on huomattavaa arvostusta monien historiankirjoittajien joukossa vielä nykypäivänäkin. Riittää jos totean, että se oli hyvin tarttuva teesi—ja se ei ainoastaan viehättänyt huomattavaa erilaisten sosialistien joukkoa, vaan myös monia anarkisteja. Anarkisteille Marxin analyysi tarjosi tarkan argumentin sille miksi heidän tuli kohdistaa heidän huomionsa teollisiin työläisiin, omaksua pitkälti taloudellinen näkemys yhteiskunnallisesta kehityksesta, sekä yksilöidä tehdas tulevaisuuden yhteiskunnan malliksi, varsinkin viimeaikoina, joka perustuisi jonkinmuotoiseen “työläisten hallintaan” ja teollisen organisaation “federaatio” muotoon. Kuitenkin jopa tässä anarkisteja häiritsi joukko ongelmia, vielä enemmän kuin Marxilaisia. Kuinka heidän tuli suhtautua pientilallisiin, käsityöläisiin, poikkiluokkaisiin elementteihin ja intellektuelleihin? Monet näistä ryhmistä olivat itseasiassa ennen olleet useammin suuntautuneet omaksumaan libertaarisen näkökulman kuin teolliset työläiset, jotka sukupolven tai kahden jälkeen teollisessa kurissa taipuivat hyväksymään teollisen hierarkian normaalina, tai jopa “luonnollisena”, osana elämää. Entä olivatko teolliset työläiset todellakin yhtä “hegemonisia” luokkataistelussaan “pomojen” kanssa kuin Espanjan voimakkaan anarkistiset maalaiset, joista monet tuntivat viehätystä Bakunilaista kollektivismia kohtaan, tai pitkälti käsityöläistyyppiset työläiset jotka omaksuivat Proudhonilaisen mutualismin, tai Mexikon Zapatisti intiaaniväestö joka, kuten Makhnolaiset Ukrainan miliisit, kannattivat intuitiivista anarkistista näkemystä? Siinä määrin missä anarkistit koittivat sekoittaa eettisiä näkemyksiään Marxilaisten väitteisiin “tieteellisestä” tarkkuudesta, he asettivat perustan jännitteille, jotka tulivat myöhemmin vakavasti jakamaan anarkistien liikettä ja johti monet taloudellisemmin suuntautuneet anarkistit kompromisseihin, jotka heikensivät anarkismin eettistä suuntaa yhteiskunnallisena liikkeenä.

Anarkistien osanotto IWMA:n vahvisti epäselvää syndikalistista suuntausta, joka oli selvästikin ollut osana heidän liikettään ennenkuin sana “anarkosyndikalismi” keksittiin. Niin aikaisin kuin 1870 –luvulla, vuosikymmen ennenkuin Ranskalaiset anarkistit julistivat anarkosyndikalismin olevan paras, usein ainoa tapa saavuttaa libertaarinen yhteiskunta, Espanjalaiset anarkistit jotka olivat saaneet vaikutteita pääasiallisesti Bakuninisteilta loivat hajautuneen mutta pitkälti syndikalistisen ammattiliittoliikkeen, joka yhdisti näkemyksen vallankumouksellisesta yleislakosta kansannousuihin ja sitoumukseen konfederaatioon organisoituneeseen “työväenhallinnan” järjestelmään (Bookchin, 1977, s. 137). Kuitenkaan Ranskan anarkosyndikalistit eivät ilmaantuneet ex nihilo: Yleinen työläisten konfederaatio (CGT), joka perustettiin vuonna 1895, jolla oli kaksoiskamarit paikallisille ja kansallisille teollisille konfederaatioille, sisälsi laajan spektrin reformistisia, vallankumouksellisia, “puhtaita” syndikalisteja ja anarkistisia näkemyksiä. Anarkosyndikalismi ei koskaan täysin hallinnut CGT:n näkemystä edes sen kaikkein militanteimpana kautena, vuosikymmen ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä (Stearns, 1971, näyttää kuinka kesy CGT oikeasti oli.)

Monet anarkistit eivät myöskään koskaan täysin hyväksyneet anarkosyndikalismia yhtäläisenä anarkismin kanssa. Monet näkyvät anarkistit vastustivat syndikalismia koska se oli liian nurkkakuntainen kannassaan ja proletaarisessa kannattajakunnassaan. Kuuluisassa Amsterdamin kongressissa vuonna 1907, Errico Malatesta, uljas Italialainen anarkisti, haastoi näkemyksen että anarkosyndikalismin tulisi korvata anarkokommunismi.3 Kieltämättä “sitä asetta minkä syndikalistiset toimintamuodot saattavat asettaa [anarkismin] käsiin,” George Woodcock kirjoittaa versiossaan Malatestan vastustuksesta kongressissa, Malatesta

vaatimalla vaati että syndikalismia voitiin pitää ainoastaan keinona, sekä epätäydellisenä keinona itsessään, koska se perustui jäykkään luokkapohjaiseen käsitykseen yhteiskunnasta, joka jätti huomiotta sen faktan että työläisten edut vaihtelivat niin paljon että “joskus työläiset ovat taloudellisesti ja moraalisesti paljon lähempänä porvaristoa kuin proletariaattia.” … Äärimmäiset syndikalistit, Malatestan näkemyksen mukaan, pyrkivät taloudellisen solidaarisuuden harhaan todellisen maailman solidaarisuuden sijaan; he asettivat yhden luokan edut todellisen anarkistisen vallankumouksen ihanteen edelle, mikä pyrki “koko ihmiskunnan täyteen vapautumiseen” joka on tällä hetkellä orjuutettu kolminkertaisesta taloudellisesta, poliittisesta ja moraalisesta näkökulmasta.

Tämä katkelma koskettaa niitä kaikkia anarkosyndikalismin ongelmia—eikä ainoastaan “puhtaan syndikalismin”—jotka se myöhemmin loi anarkistiseen liikkeeseen. Ideologisesti anarkosyndikalistit alkoivat hiljalleen halventamaan kommunistisen anarkismin painotusta kommuuniin, jotta he saattoivat suosia ammattiliittoa, mutualismin humanistista etiikkaa yhteiskunnallisen konfliktin taloudellisen tulkinnan puolesta, yleistetyn herruuttamisen käsitteen vastustusta suosiakseen proletariaatin yksittäisiä luokkaetuja.

En tällä halua väittää että anarkismin olisi tullut jättää ammattiliitot, taloudelliset ongelmat ja luokkataistelu huomiotta. Kuitenkin anarkosyndikalistit yhä enemmässä määrin korvasivat anarkismin yhteisöllisen, eettisen, universaalin ja herruuttamisen vastaisen luonteen laajana näkemyksenä vapaudesta kaikilla elämän eri alueilla omalla kapeammalla näkemyksellään. Lopulta taipumus nurkkakuntaistaa anarkismia taloudellisten ja luokkalinjojen mukaisesti suuresti rajoitti sen alaa ammattiliittomentaliteettiin. Kuten Malatesta varoitti, “Ammattiliitot ovat luonteestaan johtuen reformistisia eivätkä koskaan vallankumouksellisia.” Tämän lisäksi:

organisoitujen työläisten todelliset ja välittömät edut, joiden puolustaminen on Ammattiliittojen rooli, ovat hyvin usein konfliktissa heidän [vallankumouksellisten] ihanteiden ja eteenpäin katsovien päämäärien kanssa; Ammattiliitto voi myös toimia vallankumouksellisella tavalla ainoastaan jos sen täyttää uhrautumisen henki ja siinä määrin missä ihanne asetetaan edun edelle, toisin sanoen, ainoastaan, ja siinä määrin missä, se lakkaa olemasta taloudellinen Liitto ja muuttuu poliittiseksi ja idealistiseksi ryhmäksi. (Malatesta, 1922, s. 117, korostus puuttuu)

Malatestan pelot toteutettiin itseasiassa myöhemmin korkojen kera. On kohtuullista sanoa, että anarkosyndikalistisen liikkeen saavutukset ovat ankeimpien joukossa modernin anarkismin kahden vuosisadan historian aikana. Jotkin esimerkit riittävät osoittamaan sen mistä tuli yleinen vaiva, joka oli itseään libertaarisiksi kutsuvissa ammattiliitoissa. Meksikon vallankumouksessa anarkosyndikalistiset Casa del Obrera Mundialin johtajat asettivat häpeämättä proletaariset “Punaiset Pataljoonansa” Carranzan, yhden vallankumouksen räikeimmäistä roistoista, palvelukseen taistelemaan Emiliano Zapatan vallankumouksellista miliisiä vastaan—saadakseen ainoastaan muutaman reformin, jotka Carranza perui heti kun Zapatistien haaste oli torjuttu heidän avullaan. Suuri Meksikolainen anarkisti Ricardo Flores Magón aivan oikein tuomitsi heidän käyttäytymisensä petturuutena (Magón, 1977, s. 27).

Yhdysvalloissa, jolleivat nykyiset anarkosyndikalistit innostu liikaa legendaarisesta Industrial Workers of the World (IWW), tai “Wobbliet”, heidän tulisi muistaa että tämä syndikalistinen liike, kuten monet muut muualla, ei ollut lainkaan sitoutunut anarkismiin. “Big Bill” Haywood, sen tunnustetuin johtaja, ei ollut koskaan anarkisti, ja sen jälkeen kun hän karkasi ehdonalaisesta ja pakeni Moskovaan sen sijaan että olisi kohdannut lailliset haasteensa ja järkytti näin “wobbly” tukijoitaan, niin hän siellä ajautui lopulta kohti kommunistista “Punaista kaupan internationaalia” (Profintern), siitä huolimatta miten epämukava olo siitä tuli hänelle. Toiset “wobbliet” kuten Elizabeth Gurley Flynn, William Z. Foster, Bob Minor ja Earl Browder, jotka olivat joko anarkisteja tai kallistuivat anarkismin suuntaan, löysivät kotoisan kodin Amerikan kommunistisesta puolueesta pitkälle 1940 –luvulle ja sen jälkeenkin. Monet “wobbliet”, jotka ottivat osaa Kommunistisen internationaalin kokouksiin alkoivat pian karttamaan Emma Goldmania ja Alexander Berkmania Moskovassa, siitä huolimatta että he olivat olleet läheisiä ystäviä näiden kahden anarkistin kanssa ennen Bolsevikkien kautta, kuten Goldman katkerasti totesi (Goldman, 1931, vol. 2, s. 906).

Ranskassa, jossa näennäisesti syndikalistinen Yleinen työväen konfederaatio (CGT) loi voimakkaan syndikalistisen painotuksen anarkisteihin kautta maailman vuosisadan vaihteessa, mutta liitto ei kuitenkaan koskaan ollut anarkosyndikalistinen. On selvää että monet Ranskalaiset anarkistit juoksivat tähän helposti särkyvään konfederaatioon ja pyrkivat vaikuttamaan sen jäseniin libertaaristen linjojen mukaan. CGT:n jäsenet olivat kuitenkin, kuten monet sen johtajistakin, suuntautuneet enemmän reformistisiin päämääriin ja heidät sulautettiin myöhemmin kommunistiseen liikkeeseen Bolsevikkien vallankumouksen jälkeen. Anarkistien vaikutusvalta CGT:n ei ollut parhaimmillaankaan kuin rajoitettu, mutta myös kuten Peter Sterns kertoo meille, “yksi lakko alkoi koska pomo puhui ’anarkiasta työpaikalla’ ja ojankaivajat (mielenkiintoisesti kyllä tämä tapahtui Pariisissa) kokivat että hän oli syyttänyt heitä anarkisteiksi.” Tämän lisäksi:

On selvää että, jopa Pariisissa, vakaumukselliset syndikalistit olivat vähemmistö aktiivisista ammattiliiton jäsenistä. Ja ainoastaan vähemmistö edes herkästi syttyvimmistä työläisistä kuului liittoon ja oli tämän takia todennäköisesti syndikalisti; Pariisissa vuonna 1908, toisin sanoen huippu agitaatiokaudella, ammattitaidottomien rakennustyöläisten parissa [jotka olivat kaikkein todennäköisempiä kandidaatteja kannattamaan anarkosyndikalistista näkökantaa—M.B.], vain 40% kuului ammattiliittoon. Se vastenmielisyys mitä monet kokivat anarkistiksi kutsumista vastaan ehdottaa kattavaa epäluottamusta radikaaleja oppeja kohtaan, jopa aktiivisesti lakkoon menevien parissa. (Stearns, 1971, s. 58, 96)

Kuitenkaan paljoa enempää ei voida sanoa CNT:stä Espanjassa, joka vuonna 1938 muodosti kaikkein militanteimman ja yhteiskunnallisesti tiedostavimman työväenluokan työväenliikkeen historiassa ja osoitti ainakin huomattavasti suurempaa anarkistista intomieltä kuin yksikään toinen syndikalistinen liitto. Kuitenkin tämä poikkeuksellinen konfederaatio siirtyi toistuvasti kohti “puhdasta ja yksinkertaista” ammattiliittotoimintaa Barcelonassa, jonka työväenluokka olisi hyvinkin saattanut ajautua sosialistiseen Yleiseen työläisten liittoon (UGT), mikäli Katalonialainen porvaristo olisi osoittanut edes kohtuullista liberaaliutta ja hienostumista kohdellessaan tuon alueen proletariaattia. Iberian Anarkistinen Federaatio (FAI) järjestäytyi vuonna 1927 pitkälti estääkseen CNT:n rauhallisia jäseniä kuten Salvado Seguita, jolla oli usein luokkayhteistyötä kannattavia näkemyksiä, ja “Kolmeakymmentä,” jotka olivat katkeran vihamielisiä FAI:n militanttiudelle ja kumouksellisille CNT:n liitoille, saamasta koko konfederaatiota hallintaansa. Tämä rauhallinen suuntaus tuli voimakkaasti etualalle kun sisällissota puhkesi.

Koko joukko mutkikkaita aiheita oli olemassa Katalonian valtion ja syndikalistisen CNT:n välillä, joka lähes täysin sulautti itseensä FAI:n 1930 –luvulla (usein liittäen lyhenteensä yhteen “CNT-FAI:ksi”). Kuitenkaan sen anarkosyndikalistinen johtajakunta ei tehnyt vuoden 1936 Heinäkuun kansannousun aikana mitään yritystä kollektivisoidakseen talouden. Kuten Ronald Fraser toteaa “yksikään vasemmistolainen järjestö ei tehnyt kutsuja tehtaiden, työpaikkojen tai maan vallankumoukselliseen haltuunottoon.”

Itseasiassa CNT:n johtajat Barcelonassa, urbaanin anarkosyndikalismin keskustassa, menivät vielä tätä pidemmälle: he kieltäytyivät ottamasta valtaa kun Presidentti [Luis] Companys esitti sen heille, se päätti että libertaarisen vallankumouksen tulee väistyä tehdäkseen yhteistyötä kansanrintaman joukkojen kanssa voittaakseen yhteisen vihollisen. Vallankumous, joka muutti Barcelonan vain muutamien päivien sisällä kaupungiksi, jota työväenluokka hallitsi käytännössä, nousi alkuaan yksittäisistä CNT:n ammattiliitoista, joita ajoi eteenpäin niiden kehittyneimmät militantit; sekä kun heidän esimerkkinsä levisi, niin ei ainoastaan suuria yrityksiä, mutta myös pieniä pajoja ja pienyrityksiä vallattiin. (Fraser, 1984, s. 226-27)

Fraserin tulkintaa tukee Gaston Leval, yksi kaikkein huomatuimmista anarkisteista Espanjan libertaarisessa liikkeessa, jonka Collectives in the Spanish Revolution (1975) kirjaa pidetään yleisesti kaikkein kattavimpana työnä kollektiiveista. Laval korostaa usein tuntemattomien anarkististen militanttien tärkeyttä, vähemmistönä CNT:ssä, jotka muodostivat kaikkein aidoimman ja pitkälle menevimmän voiman kollektivisoinnille. “On selvää”, Laval kirjoittaa, että

yhteiskunnallinen vallankumous, joka tapahtui ei johtunut päätöksestä C.N.T.:n organismeissa tai militanttien ja agitaattorien laukomista iskulauseista, jotka olivat julkisuuden valossa, mutta harvemmin elivät odotusten mukaisesti.

Laval ei tarkenna ketä kuuluisuuksia hän tärkoittaa tällä, mutta jatkaa:

Se tapahtui spontaanisti, luonnollisesti, ei (ja pyrkikäämme välttämään demagogiaa) koska “kansa” yleisesti oli alkanut kykenemään tekemään ihmeitä vallankumouksellisen näkemyksen takia, joka inspiroi heitä, vaan koska, ja tämä on toistamisen arvoista, näiden ihmisten joukossa oli suuri vähemmistö joka oli aktiivinen, vahva ja jota ohjasi ihanne, joka oli jatkunut Bakuninin ja Ensimmäisen Internationaalin ajoilta alkaneista kamppailuista; koska lukemattomista paikoista voitiin löytää miehiä, taistelijoita, jotka olivat vuosikymmenien ajan jahdanneet rakentavia päämääriä, koska he olivat lahjakkaita luovissa aloitteissa ja heillä oli käytännönläheistä järkeä jotka molemmat olivat korvaamattoman arvokkaita paikallisessa omaksumisessa ja jonka innovaation henki muodosti voimakkaan hiivan, joka kykeni kehittämään loppuun asti vietyjä ratkaisuja silloin kun niitä tarvittiin. (Laval, 1975, s. 80)

Nämä “taistelijat” olivat luultavasti ensimmäisiä liittymään miliiseihin vuonna 1936 ja kuolemaan sisällissodan rintamalla—tämä oli korvaamaton menetys Espanjalaiselle anarkistiliikkeelle.

Se, että lajittelee ja kriittisesti arvioi erilaiset kollektiivit tai “työväen hallinnan” järjestelmät, jotka muodostuivat Barcelonan katutaisteluiden jälkeen, tulisi vaatimaan kirjan joka olisi huomattavasti laajempi kuin Lavalin Collectives. Laval, jonka anarkosyndikalistinen uskottavuus on vailla vertaistaan, teki suoraan seuraavan huomion:

Liian usein Barcelonassa ja Valenciassa työläisten jokaisessa yrityksessä vallata tehdas, paja tai työpaikka, koneet, raakamateriaalit, käytettiin hyväkseen rahajärjestelmän olemassaoloa ja normaaleja kapitalistisia suhteita, järjestettiin tuotanto oman edun mukaisesti, myyden työn tulokset voiton vuoksi. (Laval, 1975, s. 227; korostus MB)

Katalonian hallituksen määräys vuoden 1936 lokakuussa “laillisti” nämä kollektiivit CNT:n hyväksynnällä ja avasi oven valtion osanottoon erilaisissa “työväen halllitsemissa” komiteoissa, lähes muuttaen ne lopulta kansallistetuiksi yrityksiksi. Laval myöntää kuitenkin, että ennen kuin tämä processi oli täysi oli jo olemassa “työläisten uuskapitalismi, itsehallinnoitu aidalla istuva kapitalismi ja sosialismi, josta uskomme että sitä ei olisi tapahtunut jos vallankumous olisi kyennyt ylettämään itsensä täysin syndikaattien ohjauksen mukaisesti” (Laval, 1975, s. 227-28).

Se olisiko täysi kollektivisoitujen tehtaiden ja yritysten “sosialisaatio” (toisin sanoen, CNT:n hallinta) estänyt pitkälti keskittynyttä taloudellista suuntausta CNT:n sisällä jää kyseenalaiseksi, siitä huolimatta kuinka syndikalistinen se oli. Niissä tapauksissa joissa CNT oikeasti saavutti syndikalistisen kontrollin, “liitosta tuli suuri yritys”, kuten Fraser huomauttaa merkittävässä suullisessa historiassa sisällissodasta, Blood of Spain. “Sen rakenne kasvoi yhä jäykemmäksi.” Huomauttaa Eduardo Pons Prades, Libertaarisen nuorison jäsen, “Ulkopuolelta se alkoi näyttämään Amerikkalaiselta tai Saksalaiselta trustilta,” ja hän julistaa tämän jälkeen että kollektiivien sisällä (varsinkin puutöitä ja huonekaluja valmistavissa), työläiset

kokivat etteivät he olleet erityisen mukana päätöksenteossa. Jos “päättäjät” päättivät että kahden työpajan tuotanto tulisi muuttaa, työläisille ei kerrottu syitä. Tiedotuksen puute — mikäli olisi korjattu helposti esimerkiksi tuottamalla uutislehtinen — loi tyytymättömyyttä, varsinkin koska CNT:n perinne oli keskustella ja tutkia kaikki. Joka toinen päivä tapahtuneet delegaattien kokoukset muuttuivat kuukausittaisiksi ja lopulta, luulisin, muuttuivat neljännesvuosittaisiksi. 4 (Pons Pradoa lainataan Fraser, 1979, s. 222-23)

Se, että Espanjalaiset työläiset ja maanviljelijät kolmekymmenluvun puolivälissä tekivät yhteiskunnallisia muutoksia ja liikkuivat kohti tietyn asteista teollista ja maanviljelyllistä demokratiaa, joka oli ennenkuulumaton menneiden vallankumouksien historiassa, ei muuta niitä ongelmia, joita ammattiliitoille ja hyvin rajoittuneelle luokkaedulle perustunut tulevaisuuden yhteiskunnan mahdollisuus nostaa. Haluan korostaa että tämä oli aikana jolloin “proletaarisen sosialismin” legitimaatio vaikutti saaneen oikeutuksensa vuosisadasta kasvavasta työväenluokan militanttiudesta ja luokkatietoisuudesta. Varmastikin sitä että tehdään anarkosyndikalismista suora vastine anarkismille tulee haastaa voimakkaasti. Itseasiassa ei ole millään lailla pelkästään historiallisesti mielenkiintoinen aihe kysyä onko suuntaus anarkistisessa perinteessä elävä vai kuollut—ongelma jonka jokainen sympaattinen syndikalistisille anarkismin muodoille kohtaa erityisesti nykypäivänä, ottaen huomioon sen opin ja suuntauksen pragmaattinen luonne. Ja mikäli sillä ei ole elämää proletaarien parissa, meidän tulee kysyä miksi. Koska kun tarkastelemme anarkosyndikalismin mahdollisuuksia, epäonnistumisia ja historiaa, tarkastelemme samalla kuinka määritämme itse anarkismin: olivatko sen ihanteet rakentuneet hyvin erikoistuneen yhteiskunnan osasen, joita pitkälti ohjasi rajoittuneet taloudelliset edut (ongelma jonka Malatesta havaitsi selkeästi) vai eettiselle sosialismille tai kommunismille, joka sisältää mutta samalla ylittää sorretun ihmiskunnan aineelliset edut. Mikäli emme kykene pitämään anarkosyndikalismia elinkelpoisena, meidän täytyy selvittää mikä, nykyisessä yhteiskunnassa, tarjoaa jonkinlaisen tien yhteistyötä tekevien ihmisten vapaaseen yhteisöön, jotka säilyttävät silti autonomiansa ja yksilöllisyytensä aina vain enemmän massoittuneessa maailmassa.

Työläiset ja kansalaiset

Entä mitä anarkosyndikalistit tarkoittivat “proletariaatilla”, paitsi ne jotka olivat valmiita sisällyttämän “maataloustyöläiset” liittoihin (mitä CGT ei tehnyt ja CNT jätti pitkälti huomiotta 1920 –luvun lopulla ja varhaisella 1930 –luvulla)?

Olen ehdottanut että tämä käsite määritettiin pitkälti Marxilaisten linjojen mukaisesti, vaikkakin ilman Marxin tutkivampaa, vaikkakin virheellistä, taloudellista analyysia. Se selvästi sisällytti ydinkäsitteitä joilla Marxin “historiallisen materialismin” teoria lepäsi, merkittävimmin käsitteen taloudesta yhteiskunnan “perustana” ja antaen teollisille työläisille etuoikeuden historiallisesti “hegemonisena” luokkana. Ei-syndikalististen anarkistien kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka he kumarsivat kohteliaasti syndikalismille moraalisen paineen takia he taipuivat samalla kuitenkin vastustamaan tätä häiritsevää yhteiskunnallisten aiheiden ja voimien yksinkertaistamista. Espanjan sisällissodan aattona, CNT muodostui pitkälti teollisista työläisistä (ja voin lisätä että tämä on fakta, joka todistaa Eric Hobsbawnin näkemyksen anarkisteista “primitiivisinä kapinallisina” vääräksi). Se oli jo menettänyt suurimman osan kannatuksestaan maaseutuväestön parissa Espanjan sosialistisille maaseudun liitoille, lukuunottamatta muutamia voimanpesiä Andalusiassa ja Aragonissa (Malefakis, 1970). Gerald Brenanin näkemys Espanjalaisesta anarkismista maaseutuväestön liikkeenä niinkin myöhään kuin 1930 –luvulla, vaikkakin se on vielä melko suosittu, on pitkälti virheellinen. Se esittää tyypillisen Andalusialaisen näkemyksen anarkosyndikalismista, joka edisti rajoittunutta näkökulmaa liikkeestä. (Brenan, 1943)5 Itseasiassa, Espanjan sosialistisen työväenpuolueen (PSOE) siirtymä vasemmalle 1930 –luvulla voidaan selittää pitkälti tuhansien Andalusialaisten päivätyöläisten mukaantulosta sosialistien hallitsemiin ammattiliittoihin, vaikka he samalla säilyttivät aikaisemman sukupolven anarkistiset impulssit (Bookchin, 1977, s. 274-75, 285, 288-90).

Anarkistien CNT:lle antamasta “moraalisesta sävystä” huolimatta (kuten Pons Prado sanoi sen viime aikaisessa Granada video dokumentissa), johtavien CNT hahmojen, tai “cenetistojen” kuten Diego Abad de Santillánin laajalti luetussa After the Revolution kirjassa, pitkälti taloudellinen korostus paljastaa sen määrän missä syndikalismi oli omaksunut anarkismin näkemyksessään uudesta yhteiskunnasta, tietämättään liittäen Marxilaiset taistelukeinot, organisaatiokäsitykset ja rationalisoidut työn käsitteet anarkismin esittämään sitoumukseen “libertaarisesta kommunismista” (lue lainaukset Bookchin, 1977, s. 310-11). CNT:n käsitys “sosialisoivasta” tuotannosta sisälsi usein pitkälti keskitettyjä tuotannon muotoja, varsin samalla tapaa kuin Marxilainen käsitys “kansallistetusta” taloudesta. Se erosi yllättävän vähän valtiojohtoisista taloudellisen suunnittelun muodoista, jotka hitaasti rappeuttivat työläisten hallinnan tehdastasolla. Heidän yrityksensä johtivat vakaviin yhteenottoihin anarkistisempien “moralistien” ja syndikalististen “realistien” välillä, joiden libertaariset näkemykset toimivat usein pintakiiltona rajallisemmalle ammattiliittomentaliteetille. (Fraser, 1979, s. 221-22; Peirats, n.d. (? ), s. 295-96. 6

Itseasiassa CNT tuli yhä enemmän byrokraattiseksi sen loistopäivien jälkeen vuonna 1936, kunnes sen iskulause “vapaudellisesta kommunismista” oli pelkästään kaiku sen anarkistisista ihanteista aikaisempina vuosikymmeninä (Peirats, n.d., s. 229-30). Vuoteen 1937 mennessä, varsinkin toukokuun kansannousun jälkeen, liitto oli anarkosyndikalistinen enää vain nimessään. Madridin ja Katalonian hallitukset olivat ottaneet haltuunsa suurimman osan teollisista kollektiiveista, jättäen vain harhan työläisten hallinnasta suurimmassa osassa teollisuuksia.7 Vallankumous oli ohi. Sen olivat pysäyttäneet ja kumonneet ei ainoastaan kommunistit, oikeistolaiset sosialistit ja liberaalit, vaan myös “realistit” CNT:n sisällä.

Kuinka näin kattava muutos saattoi tapahtua noin lyhyessä ajassa, anarkosyndikalistisessa järjestössä jolla oli niin suunnaton proletaarien kannatus? Kuinka on niin että vapaudellisessa liikkeessä, kuten Frederica Montseny itse myöntää (Granada Films, n.d.), joka olisi kyennyt pysäyttämään Francolaisten hyökkäyksen pelkästään käyttämällä libertaarisia taktiikoita epäonnistui tekemään näin? Toisin sanoen säilyttämällä miliisit, teollisuuden ja maatalouden kollektivisaation ja puolustustamalla vallankumouksellisia etuja päättäväisesti kaupungeissa ja maaseudulla kommunistien vakaata vastavallankumous strategiaa vastaan. Sekä miksi se epäonnistui näin traagisella, nöyryyttävällä ja hengen vievällä tavalla? Francon sotilaalliset voitot ja se pelko jonka ne herättivät eivät täysin selitä tätä tappiota. Historiallisesti yksikään vallankumous ei ole ikinä tapahtunut ilman sisällissotaa, eikä ole millään lailla selvää että Franco sai tehokasta sotilaallista tukea Saksalta ja Italialta ennen vuotta 1937. Vaikka ulkoiset olosuhteet tuomitsivat vallankumouksen tappioon, kuten Laval (1975, s. 68) ja Abad de Santillán (1940) näyttävät uskoneen jo hyvin varhain, anarkosyndikalistinen liike näyttää voineen menettää vain vähän jos se olisi sallinut Barcelonan toukokuun 1937 kansannousun palauttaa vallankumouksen saavuttamat edut ja olisi sotilaallisesti kohdannut vihollisensa tasavallan sisällä. Itseasiassa miksi Barcelonassa tuolla kohtalokkaalla viikolla barrikaadit nostaneet työläiset tottelivat johtajiaan ja sallivat aseista riisuntansa?

Nämä kysymykset osoittavat alla sijaitsevaan aiheeseen: rajoitukset liikkeessä, joka antaa millekään luokalle “hegemonian” kapitalistisessa järjestelmässä. Sen kaltaiset aiheet kuin mikä kerrostuma, luokka tai järjestelmä ryhmiä yhteiskunnassa muodostaa historiallisen muutoksen “subjektin” nykypäivänä on lähes kaikkien radikaalien liikkeiden keskusteluissa etualalla—joista toimii mahdollisesti poikkeuksena ne anarkosyndikalistit jotka olen itse tavannut. Espanjassa kaikkein kiihkeimmät anarkistit menivät varmastikin rintamalle sisällissodan varhaisina kuukausina ja he kärsivät varmasti suunnattoman suuren miestappion, joka mahdollisesti edesauttoi liikkeen “moraalisen sävyn” huomattavan laskuun vuoden 1936 jälkeen. Kuitenkin mikäli nämä anarkistiset militantit olisivat jääneet pois rintamalta, on kyseenalaista olisivatko he kyenneet ylittämään syndikalistien pitkälti ammattiliittoihin keskittyneen mentaliteetin ja itse työväenluokan mielialaa muovanneet inertiaa täynnä olleet voimat.

Tämä tuo esiin sen mikä mielestäni on yksi keskeisistä virheistä proletaarisen hegemonian käsitteessä. Teollinen työväenluokka, johtuen kaikesta siitä sorrosta ja riistosta mikä siihen kohdistetaan, saattaa hyvinkin ottaa osaa luokkakamppailuihin ja osoittaa huomattavaa yhteiskunnallista militanttiutta. Kuitenkin luokkataistelu kärjistyy vain harvoin luokkasodaksi tai yhteiskunnallinen militanttius räjähtää yhteiskunnalliseksi vallankumoukseksi. Marxilaisten ja anarkosyndikalistien kuolettava taipumus sekoittaa kamppailu sotaan ja militanttius vallankumouksen on riivannut radikaalia teoriaa ja käytäntöä yli vuosisadan ajan, sekä erityisesti “proletaarisen sosialismin” par excellence kaudella, vuodesta 1848 vuoteen 1939, joka loi myytin “proletariaatin hegemoniasta.” Kuten Franz Borkenau väittää, on helpompaa nostattaa kansallistunne työväenluokassa kuin tunne kansainvälisestä luokkasolidaarisuudesta, varsinkin sodankäynnin aikana, kuten tämän vuosisadan kaksi maailmansotaa niin kirkkaasti todistaa (Borkenau, 1962, (8) s. 57-79). Ottaen huomioon sen vakaan tahdin “petoksia” joilla Marxilaiset ja anarkosyndikalistit selittävät proletariaatin epäonnistumiset perustaa uusi yhteiskunta, voi hyvinkin kysyä olivatko nämä “petokset” itseasiassa vain todistusaineistoa järjestelmällisestä seikasta, joka tekee merkityksettömäksi ja sumentaa sen “proletariaatin” muodon, jonka Marxilaiset ja anarkosyndikalistit esittävät perustaksi työväenluokan etuoikeuttamiseksi kokonaisuutena “proletaarisen hegemonian” nimeen.

Proletaarisen hegemonian” käsitteen selityksistä puuttuu usein historiallisesti vivahteikas selitys niistä työläisistä, jotka olivat nostamassa barrikaadeja Pariisissa kesäkuussa 1848, Petrogradissa vuonna 1905 ja 1917 sekä Espanjassa vuosien 1870 ja 1936 välillä. Nämä “proletaarit” olivat useimmiten käsityöläisiä joille tehdasjärjestelmä oli kulttuurillisesti uusi ilmiö. Monilla muilla oli välitön tausta maaseudulla ja he olivat vain sukupolven tai kahden päässä maaseudun elämästä. Näiden “proletaarien” joukossa teollinen kuri, sekä lukitseminen tehdasrakennuksiin tuotti hyvin häiritseviä kulttuurillisia ja psykologisia paineita. He elivät toisaalta esiteollisen, vuodenaikojen mukaan määrittyneen, hyvin rentoutuneen käsityöläis– tai maanviljely elämäntavan ja toisaalta tehtaan tai pajan, joka painotti maksimaalista, pitkälti rationalisoitunutta riistoa, koneiden epäinhimillistä rytmiä, täyteen tukittujen kaupunkien parakin omaista maailmaa, sekä poikkeuksellisen brutaalien työolosuhteiden, välisessä voimakentässä. Tämän takia ei ole lainkaan yllättävää että tämänkaltainen työväenluokka oli äärimmäisen räjähdysherkkää ja että sen mellakat saattoivat helposti räjähtää lähes kansannousuiksi.

Marx näki proletariaatin “numeroissaan aina kasvavana ja kurinsa saaneena, yhtyneenä ja järjestäytyneenä kapitalistisen tuotannon prosessin omien mekanismien takia.” Ja luokkataistelusta: “Keskittäminen tuotannon ja työn sosialisaation keinona on saavuttanut viimein tason jolloin ne tulevat epäyhteensopiviksi niiden kapitalistisen kuoren kanssa. Tämä kuori rikkoutuu kappaleiksi. Kapitalistisen yksityisomaisuuden kuolinkellot soivat. Haltuunottajat haltuunotetaan” (Marx, 1906, vol. 1, s. 836-37). Ottaen huomioon heidän vaihtelevat vaihtoehtonsa teollisen järjestelmän hallitsemiseksi, anarkosyndikalistit jakavat tämän teollisen konstruktion kapitalismin kohtalosta ja proletariaatin roolista aivan yhtälailla kuin Marxilaisetkin. Espanjassa tämä pitkälti taloudellinen lähestymistapa, joka asetti korkean arvon teollisen järjestelmän työläisille pakottamalle yhtenäisyydelle, osoittautui kohtalokkaaksi. Alueilla joihin CNT vaikutti, työläiset tosiaankin “ottivat haltuunsa” talouden, vaikkakin koko joukossa muotoja jotka kulkivat “uuskapitalistisista” pitkälti “sosialisoituihin” (tai keskitettyihin) muotoihin. Kuitenkin “työväen hallinta”, siitä riippumatta minkä muodon se sai, ei tuottanut “uutta yhteiskuntaa.” Alla sijaitseva ajatus siitä että hallitsemalla taloutta anarkosyndikalistinen liike tulisi pohjimmiltaan hallitsemaan yhteiskuntaa osoittautui myytiksi (tämä on varsin yksinkertaistettu muoto Marxin historiallisesta materialismista). Varsinkin Katalonian valtio, ennenkuin se viimein alkoi käyttämään väkivaltaa tuhotakseen täysin “sosialisoidun” työläisten hallinnan, käytti voimiaan Katalonian taloudellisiin ja markkinointijärjestelmiin asettamalla yksinkertaisesti omat edustajansa työläisten komiteoihin ja konfederaalisiin rakenteisiin, muokaten teolliset kollektiivit lopulta käytännössä kansallistetuiksi yrityksiksi (Laval, 1975, s. 279).

Siinä määrin missä palkkatyö ja pääoma kohtaavat taloudellisesti, niiden kamppailu—joka on hyvin todellinen—tapahtuu normaalisti täysin porvarillisen rakenteen sisällä, kuten Malatesta ennusti sukupolvia sitten. Työläisten kamppailu kapitalistien kanssa on ennenkaikkea konflikti kahden toisistaan riippuvaisten etujen välillä, jota ruokkii se sama kapitalististen sopimussuhteiden neksus johon molemmat luokat ottavat osaa. Se asettaa normaalisti korkeammat palkat vastakkain korkeampien voittojen kanssa, vähemmän riistoa suuremman riiston kanssa, ja paremmat työolot huonompien työolojen kanssa. Nämä takuuvarmasti soviteltavissa olevat konfliktit muuttuvat erimielisyyksi asteesta, ei laadusta. Ne ovat pohjimmiltaan sopimuksellisia erimielisyyksiä, eivät yhteiskunnallisia erimielisyyksiä.

Nimenomaan koska teollinen proletariaatti on “itse kapitalistisen tuotannon mekanismien kouluttama, yhdistämä ja organisoima”, kuten Marx sanoi sen, se on samalla myös suostuvaisempi rationalisoiduille kontrolloinnin järjestelmille ja hierarkisille organisoitumistavoille, kuin se esikapitalistinen kerrostuma, joka historiallisesti muuttui proletariaatiksi. Ennenkuin tämä proletariaatti integroitui tehdasjärjestelmään, se teki kansannousuja Ranskassa, Espanjassa, Venäjällä, Italiassa ja muissa suhteellisen teollistumattomissa maissa, jotka ovat nyt legendaarisia radikaaleissa historian kirjoissa. Tehdashierarkiat, joilla on kehittyneet hallinnollisen valvonnan rakenteet, kannettiin usein ammattiliittoihin, jopa anarkosyndikalistisiksi itseään kutsuneisiin, joissa työläiset olivat poikkeuksellisen haavoittuvia kaikenlaisille “työväen pomoille”—ongelma joka vaivaa vielä tämänkin päivän työväenliikettä.

Niin pitkälti kuin anarkosyndikalistit ja oppia seuraavat Marxilaiset kuvaavat niitä näkemyksiä joita edistän tässä kirjoituksesa “antiproletaarisiksi” tai “työväenluokan vastaisiksi”, haluan korostaa jälleen hyvin voimakkaasti sitä että en kiellä työväenluokan anarkististen ihanteiden kannatuksen saamisen tärkeyttä. Enkä myöskään halveksu niitä poikkeuksellisia saavutuksia, jotka Espanjalaiset työläiset ja maalaiset saavuttivat vuoden 1936 vallankumouksessa, joista monet olivat vailla vertaansa missään aikaisemmassa vallankumouksessa. Kuitenkin olisi itsepetoksen huippu, jonka uhriksi jäisi niin anarkistit kuin aiheesta kiinnostuneet muiden radikaalien näkökulmien kannattajatkin, jos jätettäisiin huomiotta ne suuret rajoitukset jotka myös olivat tyypillisiä Espanjan vallankumoukselle—rajoitukset joiden, jälkikäteen katsoen, täytyy nyt toimia opastuksena anarkistiselle teorialle ja käytännölle. Itseasiassa lukuisat Espanjalaiset anarkistit haastoivat vakavasti monilla eri tavoilla heidän liikkeensä sekaantumisen syndikalismiin, jopa sen jälkeen kuin he varsin ymmärrettävästi jäivät syndikalistisen “poliittisen korrektiuden” version alle, joka vaikutti olevan sisältörikas puoli vuosisataa sitten.

Espanjan anarkismin—kuten muidenkin anarkististen liikkeiden — kunniaksi voidaan sanoa ettei se koskaan täysin keskittynyt tehtaaseen vapaudellisen käytännön locus classicuksena. Kuitenkin kautta koko viime vuosisadan ja pitkälti sisällissodan kauteen asti, kylät, kaupungit ja naapurustot suurissa kaupungeissa, kuten suositut kulttuurilliset keskukset olivat merkittävä lokus anarkistiselle toiminnalle. Näissä periaatteessa julkisissa tiloissa, naiset siinä kuin miehetkin, maanviljelijät siinä missä työläisetkin, vanhat siinä kuin nuoret, intellektuellit siinä kuin työläiset, poikkiluokkaiset elementit siinä kuin selvästi määriteltävät sorrettujen luokkien jäsenetkin, houkuttivat anarkistisia propagandisteja ja he osoittautuivat hyvin vastaanottavaiseksi vapaudellisille ajatuksille. Lyhyesti sanoen laaja joukko ihmisiä joita kiinnosti ei ainoastaan heidän oma sortonsa vaan myös joukko eri ihanteita yhteiskunnallisesta oikeudesta ja yhteisöllisestä vapaudesta. Näiden ihmisten yhteiskunnalliset mielenkiinnot ylittivät usein tiukasti proletaariset aiheet ja ne eivät välttämättä keskittyneet syndikalistisiin järjestäytymismuotoihin. Heidän organisaatioillaan oli itseasiassa juurensa niissä yhteisöissä joissa he elivät.

Alamme vasta nyt vähitellen ymmärtämään, kuten olen korostanut kirjoituksissani vuosien mittaan ja kuten Manuel Castells 1983 on empiirisesti osoittanut, kuinka monet radikaalit työläisten liikkeet olivat pitkälti kansalaistason ilmiöitä, joiden juuret olivat yksittäisissä naapurustoissa Pariisissa, Petrogradissa ja Barcelonassa, sekä niissä pienissä kaupungeissa ja kylissä jotka muodostivat areenat, ei ainoastaan luokkaperäiselle levottomuudelle, vaan myös julkiselle tai yhteisölliselle levottomuudelle. Tämän kaltaisessa miljöössä sorretut ja tyytymättömät ihmiset toimivat vastaten ongelmiin, jotka he kohtasivat ei ainoastaan ekonomisina olentoina, vaan myös yhteisöllisinä olentoina. Heidän naapurustonsa, kaupunkinsa ja kylänsä muodostivat vuorostaan elintärkeän tuen heidän kamppailuissaan, jotka olivat helpommin yleistettävissä laajoihin kansanliikkeisiin kuin ongelmiin työpajoissa tai tehtaissa. Tehtaat tai työpajat eivät olleet ainoita paikkoja, joissa yleensä ruokittiin radikaaleja arvoja ja laajoja yhteiskunnallisia ihanteita, vaan tämä tapahtui myös kaikenlaisissa yhteisön tiloissa, jopa kaupungintaloilla, kuten vuoden 1871 Pariisin Kommuunin historia osoittaa selkeästi. Petrogradin joukkomobilisaatio Tsaarin sortoa vastaan ei tapahtunut ainoastaan tehtaissa, vaan kaupungin Vyborg kaupunginosassa kokonaisuudessaan.

Samalla tapaa, Espanjan vallankumous ei syntynyt ainoastaan Barcelonan kangastehtaissa, vaan kaupungin naapurustoissa, joissa niin työläiset kuin myös työtätekemättömät nostivat barrikaadeja pystyyn, hankkivat käsiinsä ne aseet mitkä vain saivat käsiinsä, kertoivat muille asukkaille niistä vaaroista mitä kuului sotilaalliseen kapinaan nousuun, hoitivat yhteisöllisesti tukeen liittyvissä asioissa ja valvonnassa mahdollisten vastavallankumouksellisten varalta, sekä koittivat täyttää sairaiden ja vanhojen tarpeet toimien laajemmassa modernin kaupungin ja sataman kokonaisuudessa. Gaston Leval omistaa huomattavan osion kirjastaan, jonka nimi on “kaupungit ja eristäytyneet saavutukset”, laajemmalle yhteisölliselle “sosialisaation” muodolle, jota hänen sanojensa mukaan

tulemme kutsumaan munisipalistiseksi, jota voisimme myös kutsua kommunalistiseksi ja jolla on juurensa niissä Espanjalaisissa perinteissä jotka ovat jääneet eloon. … Sille on tyypillistä kaupungin, kommuunin, kunnan johtava rooli, toisin sanoen, koko kaupungin huomioon ottava paikallisen organisoinnin johtava rooli. (Laval, 1975, s. 279)

Tämän kaltainen anarkistinen järjestäytyminen ei ole millään tapaa ainutlaatuisesti Espanjalaista. Pikemminkin se on osa laajempaa anarkistista perinnettä, jota olen kuvaillut yllä ja josta haluan korostaa, että se on saanut suhteellisesti vähän tunnustusta syndikalismin nousun jälkeen. Itseasiassa syndikalismin eri muodot, jotka ovat siirtäneet keskipisteen kommuunista tehtaaseen ja moraalisista arvoista taloudellisiin arvoihin, eivät ole palvelleet anarkismia kovin hyvin. Aikaisemmin, se mikä antoi anarkismille sen “moraalisen sävyn”—ja jota “käytännölliset” aktivistit ammattiliitoissa ja työpaikoilla usein vastustivat—oli nimenomaan sen kiinnostus kommunismiin, joka rakentuisi julkisten konfederaatioiden ja yleisten vapauden vaatimusten ympärille, eikä pelkästään taloudellisen demokratian vaatimukselle työläisten hallinnan nimeen. Syndikalismia edeltävät anarkismin muodot olivat keskittyneet ihmiskunnan vapautumiseen, jossa proletariaatin tarpeita ei tietenkään jätetty huomiotta, vaan ne liitettiin yleistettyyn yhteiskunnalliseen päämäärään, joka kattoi laajan horisontin erilaisia tarpeita, päämääriä ja ongelmia. Lopulta näiden tarpeiden, päämäärien ja ongelmien täyttyminen ja ratkaisu voitiin hoitaa vain kommuunissa, ei vain osassa sitä, kuten tehtaassa, työpajassa tai maatilalla.

Siinä määrin missä anarkistit pitivät vapaata yhteiskuntaa hierarkiattomana siinä kuin luokattomanakin, he toivoivat että henkilökohtaiset edut väistyisivät yhteisöllisten ja alueellisten etujen tieltä, sekä itseasiassa että eduntavoittelu sellaisenaan lopetettaisiin asettamalla kaikki ongelmat yhteisössä ja konfederoituneella alueella jaetulle ohjelmalistalle. Tämä agenda oli tarkoitettu olemaan kaikkien ihmisten jakama aihe suorassa kasvottaisessa demokratiassa. Työläisten, maanviljelijöiden, koulutettujen ja teknikkojen, itseasiassa, kaikkien ihmisten, tuli lakata ajattelemasta itsestään erityisten luokkien, ammattiryhmien ja statusryhmien jäseninä; heistä tulisi yhteisön asukkaita, joiden ensisijainen mielenkiinto ei niinkään olisi erillisten konfliktissa olevien yksityisetujen ratkaisu, vaan koko jaettujen yleisesti ihmisten ongelmien joukon ratkaisu.

Tämän kaltainen moraalinen näkemys uudesta yhteiskunnasta on se mikä antaa nykypäiväiselle anarkismille sen relevanssin, jota ei ole ollut yhdelläkään kommunistisella tai sosialistisella liikkeellä miesmuistiin. Sen käsitteet emansipaatiosta ja yhteisöstä käsittelevät luokkarajat ylittäviä sukupuoli, ikä, etniseen ja hierarkiseen sortoon liittyviä ongelmia—näiden ongelmien mittakaava ylittää luokista koostuvan talouden lopettamisen ja ne voidaan ratkaista oikeasti eettisellä yhteiskunnalla, jossa ihmisten välinen harmonisaatio johtaa myös ihmisten ja luonnon väliseen harmonisaatioon. Väitän että mikään tätä pienempi näkemys jäisi vajaaksi ihmiskunnan potentiaalista olla järkevä, luova ja vapauttava toimija niin ihmiskunnan kuin luonnonkin historiassa. Olen kuvaillut tätä laajaa käsitystä ihmiskunnan itsensä täyttymyksestä useissa kirjoissa ja esseissä ja pidän sitä rakentavana näkemyksenä anarkiasta; suoraan demokraattinen, ihmisen kokoinen, konfederoitunut, ekologisesti suuntautunut ja kommunistinen yhteiskunta.

Se että jatkaa anarkismin historiallista siirtymää pitkälti eettisestä sosialismin muodosta (sanan kaikkein yleisimmässä merkityksessä) anarkosyndikalismiin—pitkälti ekonomistiseen sosialismin muotoon, joka useimmiten perustuu tehdasrakenteeseen—on nähdäkseni hyvin takaperoista. Monet niistä pitkälti syndikalistisista suuntauksista Espanjassa ja muualla, jotka julistivat uskovansa vapaudelliseen kommunistiseen yhteiskuntaan, eivät epäröineet lainata metodeja ja moraalittomia käytöstapoja itse kapitalistiselta taloudelta. Niin sanottujen “käytännöllisten” ja “realistien”, jotka oletettavasti tiesivät kuinka manipuloida työläisiä ja ilmaista heidän käytännölliset huolenaiheensa, mentaliteetti toi yhä moraalittomamman sävyn CNTn johtajille. Tämä sävy vaikuttaa viipyilevän vieläkin 1990 –luvun kutistuvassa anarkosyndikalismissa. Välinpitämättömyys vivahteikkaita ajatuksia kohtaan, yksinkertainen näkemys yhteiskunnallisesta muutoksesta, sekä joskus absolutistiset omistusvaatimukset anarkismin perintöön nousevat, minun kokemukseni mukaan, toistuvuudella joka tekee anarkosyndikalismista hyvin suvaitsemattoman, jos ei jopa kyseenalaisen liikkeen.

Kukaan, enkä erityisesti minä, ei halua estää anarkisteja menemästä tehtaisiin, jakamasta ongelmia työläisten kanssa, sekä toivottavasti saamasta heitä uskomaan vapaudellisiin ihanteisiin. Itseasiassa auttaisi jos monet heistä seuraisivat omia pragmaattisesti suuntautuneita ajatuksiaan ottamalla osaa niiden proletaarien elämään, jota heidän on tapana ihanteellistaa. Se minkä haluan haastaa on se perätön väite, että anarkosyndikalismi muodostaa anarkistisen ajattelun ja toiminnan kokonaisuuden, se että se on “ainoa” ideologia, joka “kykenee välittämään anarkistiset ajatukset työväelle”, se että se saarnaa “proletaarien hegemonian” oppia, siitä huolimatta että mittavat jopa massiiviset syndikalistiset liikkeet ovat olleet toistuvia epäonnistumisia, sekä syndikalistisen historian jatkuvan vääristämisen. Helmut Rüdigerin mielipiteestä huolimatta, proletariaatti ei ole “väestön enemmistö.” Itseasiassa seurauksena muutoksista modernin kapitalismin tuotantorakenteissa ja järjestäytymismuodoissa, tehdas proletariaatti on huomattavasti kutistunut nykyään, tämän lisäksi suuria työläismääriä sisältävien tehtaiden tulevaisuus on pitkälti kyseenalainen. Varmastikaan Espanja nykypäivänä, aivan samoin kuin muutkin länsimaat, ei ole enää kovin samanlainen kuin mitä se oli 1900 –luvun alussa—se ei ole edes samanlainen enää kuin mitä henkilökohtaisesti näin neljännesvuosisata sitten. Mittavat teknologiset vallankumoukset ja laajat kulttuurilliset muutokset, joiden seurauksena aikaisemmin luokkatietoiset työläiset samaistuvat nykyään “keskiluokan” kanssa ovat muuttaneet anarkosyndikalismin aaveeksi entisestään. Siinä määrin missä tämä aave väittää muodostavansa anarkismin kokonaisuudessaan, se on samalla täysin kykenemätön käsittelemään yhteiskunnallisia aiheita, jotka olivat osittain latentteja jopa niinä aikoina kun omistautuminen “proletaariseen sosialismiin” oli radikaalien liikkeiden merkittävin ominaisuus.

Itseasiassa työläiset ovat aina olleet enemmän kuin pelkkiä proletaareja. Siinä missä he ovat olleet huolissaan tehdasaiheista, työläiset ovat myös vanhempia, jotka ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta, miehiä ja naisia jotka ovat huolissaan omanarvontunteestaan, autonomiastaan ja kasvustaan ihmisinä, naapureita jotka ovat huolestuneita yhteisöstään ja empaattisia ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta, kansalaisoikeuksista ja vapaudesta. Nykyään, näiden hyvin epäekonomisten aiheiden lisäksi, heillä on täysi syy olla huolissaan ekologisista ongelmista, vähemmistöjen ja naisten oikeuksista, poliittisen ja sosiaalisen vallan menetyksestä ja keskitetyn valtiovallan kasvusta – nämä ongelmat eivät kuulu erityisesti jollekin luokalle, eikä niitä voida ratkaista tehtaiden muurien sisällä. Tulisikin mielestäni pitää erityisenä kiinnostuksen kohteena anarkisteille auttaa työläisiä tulemaan tietoisiksi ei ainoastaan heidän tilanteensa taloudellisena luokkana, vaan myös niistä yleisesti inhimillisistä huolenaiheista jotka kuuluvat vapaan ja ekologisen yhteiskunnan potentiaalisille jäsenille. Työväenluokan “inhimillistäminen”, kuten minkä tahansa muun väestön osan, riippuu ratkaisevasti työläisten kyvystä purkaa oma “työläisyytensä” ja kasvaa eteenpäin luokkatietoisuuden ja luokkaetujen ohi yhteisölliseen tietoisuuteen — vapaina kansalaisina jotka ainoastaan voivat perustaa tulevaisuuden eettisen, järjelle perustuvan ja ekologisen yhteiskunnan.

Vaikka anarkosyndikalismi saattaa vaikuttaa “käytännölliseltä” ja “realistiselta”, se edustaa mielestäni arkaaista ideologiaa jonka juuret ovat kapeasti taloudellisessa käsityksestä porvarillisesta edusta, tai itseasiassa erityisedusta sellaisenaan. Se pohjautuu sosiaalisten voimien kuten tehdasjärjestelmän ja teollisen proletariaatin perinteisen luokkatietoisuuden itsepintaisuuteen, jotka ovat molemmat laskemassa Euro-Amerikkalaisessa maailmassa määrittelemättömien yhteiskunnallisten suhteiden ja alati laajentuvien yhteiskunnallisten huolenaiheiden aikakautena. Laajemmat liikkeet ja aiheet ovat nyt modernin yhteiskunnan horisontilla, jotka, vaikka niiden täytyy välttämättä sisältää työläisiä, vaativat tehdasta, ammattiliittoa ja proletaarista suuntautumista laajempaa perspektiiviä.

Elokuu 6, 1992

List of References

Abad de Santillán, Diego 1940. Por qué perdimos la guerra. Buenos Aires, Imán

Abad de Santillán, Diego 1937. After the Revolution. New York, Greenberg

Bakunin, Michael 1870. Representative government and universal suffrage. In Bakunin on Anarchy, ed. Sam Dolgoff, pp. 218-24. New York, Alfred A. Knopf, 1972

Bakunin, Michael 1866. Revolutionary catechism. In Bakunin on Anarchy, ed. Sam Dolgoff, pp. 76-97. New York, Alfred A. Knopf, 1972

Bookchin, Murray 1969, 1971. Listen, marxist! In Post-Scarcity Anarchism. Montreal, Black Rose Books

Bookchin, Murray 1977. The Spanish Anarchists. New York, Free Life Editions (republication forthcoming by A.K. Press, Stirling, Scotland)

Bookchin, Murray n.d. The Third Revolution: Popular Movements in the Revolutionary Era (1525-1939). Unpublished manuscript

Borkenau, Franz 1962. World Communism. Ann Arbor, Mich., University of Michigan Press

Brenan, Gerald 1943. The Spanish Labyrinth. Cambridge, Cambridge University Press

Castells, Manuel 1983. The City and the Grassroots: A Cross-Cultural Theory of Urban Social Movements. Berkeley and Los Angeles: University of California Press.

Fraser, Ronald 1984. The popular experience of war and revolution 1936- 38. In Revolution and War in Spain, 1931- 39, ed. Paul Preston. London and New York, Methuen

Fraser, Ronald 1979. Blood of Spain: An Oral History of the Spanish Civil War. New York, Pantheon Books

Goldman, Emma 1931. Living My Life. New York, Alfred A. Knopf

Granada Films. n.d. ”Inside the Revolution,” part 5 of The Spanish Civil War.

Hyams, Edward 1979. Pierre-Joseph Proudhon: His Revolutionary Life, Mind and Works. London, John Murray

Kropotkin, Peter 1905. Anarchism. Entry from The Encyclopaedia Britannica. In Kropotkin’s Revolutionary Pamphlets: A Collection of Writings by Peter Kropotkin, ed. Roger N. Baldwin. New York, Vanguard Press, 1927; Dover Publications, 1970

Kropotkin, Peter 1913. Modern science and anarchism. In

Kropotkin’s Revolutionary Pamphlets: A Collection of Writings by

Peter Kropotkin, ed. Roger N. Baldwin. New York, Vanguard Press,

1927; Dover Publications, 1970

Laval, Gaston 1975. Collectives in the Spanish Revolution. Trans. Vernon Richards. London, Freedom Press

Magón, Ricardo Flores 1977. Land and Liberty: Anarchist Influences in the Mexican Revolution, ed. David Poole. Sanday, Orkney Islands, Cienfuegos Press

Malatesta, Errico 1922. In Umanità Nova, April 6. Reprinted in Errico Malatesta: His Life and Ideas, ed. Vernon Richards, pp. 116-19. London, Freedom Press, 1965

Malefakis, Edward E. 1970. Agrarian Reforms and Peasant Revolution in Spain. New Haven, Yale University Press

Marx, Karl 1906. Capital. Chicago, Charles H. Kerr & Co.

Peirats, Jose n.d. Anarchists in the Spanish Revolution (English translation of Los anarquistas en la crisis politica española, 1964). Toronto, Solidarity Books

Proudhon, Pierre-Joseph 1863. The Principle of Federation. Reprinted by Toronto, University of Toronto Press, 1969

Rüdiger, Helmut 1949. Über Proudhon, Syndikalismus und Anarchismus. In Anarchismus Heute: Positionen, ed. Hans-Jürgen Degen. Verlag Schwarzer Nachtschatten, 1991

Stearns, Peter 1971. Revolutionary Syndicalism and French Labor: A Cause Without Rebels. New Brunswick, N.J., Rutgers University Press

Woodcock, George 1962. Anarchism: A History of Libertarian Ideas and Movements. New York, World Publishing Co.

Notes

1 Kirjan toimittanut Sam Dolgoff liitti tähän kappaleeseen oman tulkintansa minkä olen jättänyt pois. Dolgoffin oma mieltymys syndikalismiin vaikuttaa usein värittäneen hänen tulkintaansa Bakuninin kirjoituksista

2 ”Koska täysin muotoutuneessa proletariaatissa koko ihmiskunnan abstraktio, jopa sen ulkonäkö, on käytännössä valmis; koska proletariaatin elämän olosuhteet summaavat yhteen kaikki yhteiskunnan elämän olosuhteet nykypäivänä niiden kaikkein epäinhimillisemmässä muodossa; koska ihminen on kadottanut itsensä proletariaatissa, mutta kuitenkin samanaikaisesti se on saavuttanut niin teoreettisen tietoisuuden menetyksestä, mutta myös kiireellisen, ei enää poistettavan, ei enää peitettävän, täysin imperatiivisen tarpeen – käytännöllisen ilmauksen välttämättömyyydestä – joka ajaa sitä suoraan kapinoimaan tätä epäinhimillisyyttä vastaan, tästä seuraa se että proletariaatti voi ja sen tulee vapauttaa itsensä. Mutta se ei voi vapauttaa itseään ilman että se lopettaa elämänsä olosuhteet.” Karl Marx ja Friedrich Engels, Pyhä Perhe, käännöstä ei tarkistettu. Kirja voitaisiin kirjoittaa Marxin ja Engelsin lähtökohdista, luonnosta ja prognoosista tässä kappaleessa. Se toimii pohjalla anarkosyndikalistisissa kannoissa proletariaatin hegemoniasta, mutta on hienostuneempi.

3 Kannattaa huomata että nykypäivän anarkosyndikalistinen journalisti Ulrike Heider hylkää Malatestan pelkkänä ”utoopikkona” ja pilkkaa Vernon Richardsia pelkästään kiistelemisestä Sam Dolgoffin kanssa, jota hän varsin kiivaasti nimeää ”viimeiseksi anarkistiksi.” Tämä omahyväisen typerä lausunto voi kai sitten viimein ratkaista anarkismin tulevaisuuden lopullisesti, koska Dolgoff ei elä enää. Tämä antaa meille hieman viitettä ainakin yhden anarkosyndikalistin dogmaattisuuteen. Dolgoffin siirtymisestä anarkosyndikalismista ”vapaaseen sosialismiin” 1960-luvun puolivälissä ja sitten takaisin anarkosyndikalismiin CNT:n ilmaannuttua uudelleen 1970-luvulla, niin siitä huolimatta hän vaikuttaa olleen Heiderin guru. Lue Heiderin Die Narren der Freiheit (Berlin: Karin Kramer Verlag, 1992)

4 (4)

5 Puhun Brenanin ”Andalusialaisesta lähestymistavasta”, koska hänellä oli voimakas taipumus korostaa Espanjalaisen anarkismin ”primitiivisyyttä”. Itse asiassa Espanjalainen anarkismi ja anarkosyndikalismi olivat pitkälti urbaaneja 1930–luvulla ja ainakin niiden jäsenmäärän pohjalta niillä oli voimakkaammat juuret koillisessa Espanjassa kuin etelässä.

6 CNT:n syndikalistisen johdon kuvottava suuntaus kohti lähes autoritaarista organisaatiota — tai sitä mitä Abad de Santillán kutsui ”Kommunistiseksi linjaksi” (Peiratsin lainaus) niin linjapäätöksissä kuin myös rakenteessa — toimii dramaattisempana esimerkkinä kuin mitä osaan kuvailla Malatestan ennakointikyvystä ja organisaation hauraasta sitoumuksesta ”libertaariseen kommunismiin.”

7 Sam Fraser haastattelee Pons Pradoa Blood of Spain, s. 223. Käytän myös omia haastattelujani Peiratsista Toulousessa ja Lavalin kanssa Pariisissa syyskuussa 1967

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s