Ekologia ja vallankumouksellinen ajattelu

Artikkeli on julkaistu lähinnä sen historiallisen arvon takia.  Pentti Jaatisen suomennos.

Ekologia ja vallankumouksellinen
ajattelu

Murray
Bookchin,

New
York

Helmikuu
1965

Miltei jokaisena aikakautena aina renessanssista lähtien on
vallankumoukselliseen ajatteluun suuresti vaikuttanut jokin
tieteenala, joka usein vielä on ollut yhteydessä tiettyyn
filosofiseen koulukuntaan. Kopernikuksen ja Galileon aikana
astronomia auttoi mullistamaan taikauskon hallitsemat keskiajan
käsitykset ja ideat ja muuttamaan ne kriittisen rationalismin
läpäisemiksi ja avoimesti naturalistisen ja humanistisen
suhtautumistavan koulimiksi. Valistuksen aikana – aikakautena, joka
huipentui Ranskan vallankumoukseen – tätä ideoiden
vapautusliikettä vahvistivat matematiikassa ja mekaniikassa
saavutetut edistysaskelet. Viktoriaanista aikakautta ravisteli
perustojaan myöten biologian ja antropologian evoluutioteoriat,
samoin Marxin panos poliittiseen taloustieteeseen ja freudilainen
psykologia.

Omana aikanamme olemme saaneet nähdä miten hallitseva
yhteiskuntajärjestys on sulauttanut itseensä nämä
kerran vapautukselliset tieteet. Olemme todellakin alkaneet pitää
tiedettä itseään ajatteluprosessien ja ihmisen
fyysisen olemisen kontrollin välineenä. Tämä
tieteen ja tieteellisen metodin hylkiminen ei ole täysin vailla
oikeutusta. ”Monet herkät taiteilijat”, Abraham
Maslow huomauttaa, ”pelkäävät, että tiede
vaimentaa ja tukahduttaa, että se pikemmin repii asioita
erilleen kuin yhdistää niitä, ennemminkin tätä
kautta tappaen kuin luoden uutta.”1 Ja mikä on aivan yhtä
oleellista: moderni tiede on menettänyt kriittisen teränsä.
Suureksi osaksi tavoitteiltaan puhtaan funktionaaliseksi tai
välineelliseksi muuttuneita tieteen aloja, jotka aiemmin
pyrkivät hajottamaan ihmisen kahleita, käytetään
nykyään noiden kahleiden ikuistamiseen ja kultaamiseen.
Jopa filosofia on välineellistynyt, eikä nykyään
juuri pyri muuta tarjomaan kuin loogisten nokkeluuksien aineistoa; se
on pikemmin tietokoneen kuin vallankumouksellisen apulainen.

Yksi tiede saattaa kuitenkin kyetä palauttamaan ja jopa
ylittämään perinteisten tieteiden ja filosofioiden
vapautuspotentiaalin ja vallankumouksellisen aseman. Tästä
tieteestä käytetään väljää
nimikettä ”ekologia” – termi, jonka Haeckel keksi
vuosisata sitten viitatakseen ”kaikkien niiden suhteiden
tutkimiseen, jota eläimellisellä on epäorgaaniseen ja
orgaaniseen ympäristöönsä.”2 Ensi
silmäyksellä Haeckelin määritelmä tuntuu
kyllin mielenkiinnottomalta; ja ekologia käsitetään
suppeasti yhdeksi biologiatieteeksi tai se usein redusoidaan pelkäksi
biometriikan alalajiksi, jonka piirissä kenttätyöntekijät
keskittyvät ruokaketjuihin ja analysoimaan eläinpopulaatioita
tilastotieteellisin metodein. On olemassa terveysekologia, joka
tuskin asettuisi uhmamaan Amerikan lääketieteellisen
yhdistyksen linjauksia ja yhteiskuntaekologia, joka taasen tuskin
mukautuisi New Yorkin kaupunkisuunnittelulautakunnan sulavasti
sorvattuihin näkemyksiin.

Laajemmin tarkasteltuna ekologia käsittelee luonnon tasapainoa.
Ja sikäli kuin myös ihmistä pidetään luonnon
osana tämä tiede käsittelee pohjimmiltaan ihmisen ja
luonnon suhteen harmonisointia. Ekologisen lähestymistavan
mullistavat seuraukset eivät synny vain siitä, että
ekologia on luonteeltaan kriittinen tiede – kriittinen sellaisessa
laajuudessa ja mittakaavassa, jota poliittisen taloustieteen
radikaaleimmat järjestelmät eivät ole kyenneet
saavuttamaan – mutta myöskin, koska se on integratiivinen ja
rekonstruktiivinen tiede. Tämä ekologian integratiivinen,
rekonstruktiivinen näkökulma loppuun asti vietynä
kaikkine seuraamuksineen johtaa suoraan yhteiskunnallisen ajattelun
anarkistisille alueille. Sillä viime kädessä on
mahdotonta saavuttaa ihmisen ja luonnon tasapainoa luomatta
ihmisyhteisöjä, jotka elävät kestävässä
tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa.

Ekologian
kriittinen luonne

Ekologia saa kriittisen särmänsä – ainutlaatuisen
piirteensä näinä tieteen yleisen kesyyden aikoina –
kohteestaan, sen omasta tutkimusalastaan. Ekologian käsittelemät
aiheet ovat häviämättömiä siinä
merkityksessä, että niitä ei voida lyödä
laimin kyseenalaistamatta samalla ihmisen eloonjäämistä
ja itse planeetan säilymistä elinkelpoisena. Ekologian
kriittinen terä ei johdu niin paljoa inhimillisen järjen
vallasta – vallasta, jonka tiede on pyhittänyt sen kaikkein
vallankumouksellisimpina aikoina – vaan vieläkin mahtavammasta
voimasta, luonnon suvereeniudesta. Saattaa olla, että ihminen
on manipuloitavissa oleva, kuten joukkotiedotusvälineiden
omistajat väittävät, tai että luonnon elementtejä
voidaan manipuloida kuten insinöörit todistelevat, mutta
ekologia selkeästi osoittaa, että luonnonmaailman
kokonaisuus – luonto tarkasteltuna sen kaikissa aspekteissaan,
kiertokuluissaan ja keskinäissuhteissaan – tekee tyhjiksi kaikki
inhimilliset kuvitelmat planeetan hallitsemisesta. Välimeren
alueen suuret joutomaat, jotka kerran olivat kukoistavia
maatalousalueita tai rikkaan kasvuston alueita, ovat historiallista
todistusaineistoa luonnon kostosta ihmisen loiselämää
kohtaan.

Teollisen vallankumouksen jälkeisen ajan, ja aivan erityisesti
toisen maailmansodan jälkeisen ajan, ihmisen aikaansaamalle
luonnontuholle ei löydy ollenkaan historiallisia vastineita,
jotka yltäisivät tuhoisuudeltaan samaan mittakaavaan ja
merkittävyyteen. Antiikin esimerkit ihmisen loiselämästä
olivat oleellisesti kokoluokaltaan paikallisia; ne olivat tarkasti
ottaen esimerkkejä inhimillisestä tuhopotentiaalista, eikä
yhtään sen enempää. Usein huomattavat parannukset
alueen luonnonekologiassa kompensoivat tuhoja, kuten Euroopan
maatyöläisten ylivertainen maaperän kunnostus
maanviljelykseen käytettyinä vuosisatoina samoin kuin
inkakulttuurin maanviljelijöiden aikaansaannokset pengertämällä
Andien vuorenrinteet esikolumbiaanisina aikoina.

Nykyaikaisen ihmisen ympäristön riistäminen on
laajuudeltaan globaalia, samoin kuin hänen imperialisminsakin.
Se ulottuu jopa planeettamme ulkopuolelle, kuten saatoimme todistaa
jokunen aika sitten Van Allen säteilyvyöhykkeiden
häiriöiden yhteydessä. Tänään ihmisen
parasitismi järkyttää enemmän kuin ilmakehää,
ilmastoja, vesivarantoja, ja alueiden maaperää ja
kasvustoja: se horjuttaa käytännöllisesti katsoen
kaikkia luonnon peruskiertokulkuja ja uhkaa syöstä
epätasapainoon luonnonympäristön vakauden koko
maailman mittakaavassa.

Esimerkkinä modenin ihmisen roolin tuhoavuuden laajuudesta on
arvioitu, että fossiilisten polttoaineiden käyttö
(hiili ja kaasu) tuottaa 600 miljoonaa tonnia hiilidioksidia ilmaan
vuosittain, noin 00,3 prosenttia koko ilmakehän massasta – tämä
kaikki, voisin lisätä, erilaisten myrkkyjen suunnattoman
määärän lisäksi. Sitten teollisen
vallankumouksen ilmakehässä oleva hiilidioksidimassa on
lisääntynyt ylittäen neljänneksellä aiemmat,
paljon vakaammat tasot. Hyvin pätevin teoreettisin perustein
voidaan väittää, että tämä kasvava
hiilidioksidikerros pysäyttämällä maasta
haihtuvan lämmön tuhoisampiin myrskytyyppeihin ja lopulta
sulattamaan napajäätiköitä, nostattamaan
merenpinnan tasoja ja peittämään tulvavesien alle
valtavia maa-alueita. Vaikka sellainen vedenpaisumus voi vielä
tuntua etäiseltä, niin hiilidioksidin määrä
suhteessa muihin ilmakehän kaasuihin on varoittava esimerkki
ihmisen puuttumisesta luonnon tasapainoon.

Paljon välittömämpi ekologinen kysymys on ihmisen
laajamittainen maan vesistöjen saastuttaminen. Olennaista ei
ole tosiasia, että ihminen pilaa jonkin vesistön, järven
tai joen – tähän ihminen on syyllistynyt aina – vaan
nimenomaan se mittakaava, jonka saastuttaminen on saavuttanut kahden
viimeisen sukupolven aikana. Nykyään miltei kaikki
Yhdysvaltojen pintavedet ovat jo saastuneet. Monet vesistöt
ovat avoimia likakaivoja, joita käytännöllisesti
katsoen voi pitää kaupunkimaisen viemäriverkoston
laajennuksena. Niiden kuvaaminen järviksi tai joiksi on puhdas
eufemismi. Ja mikä merkittävintä laajat
pohjavesivarannot ovat saastuneet juomakelvottomiksi ja monia
paikallisia hepatiittiepidemioita on jäljitetty
esikapunkialueiden saastineisiin lähteisiin. Toisin kuin
pintaveden yhteydessä syvemmän veden tai pohjaveden
saasteita on tavattoman vaikea poistaa ja saastuneisuus pyrkii
säilymään vuosikymmeniä senkin jälkeen kun
itse saastuttamisen lähteet on poistettu.

Eräs laajalevikkinen aikakauslehti kuvailee Yhdysvaltojen
saastuneita vesistöjä osuvalla otsikolla: ”Kuolevat
vetemme.” Tämä epätoivoinen, apokalyptinen kuvaus
vesien saastumisen ongelmasta Yhdysvalloissa todellakin soveltuu
kuvaamaan koko maailman tilannetta. Maan vedet ovat aivan
konkreettisesti kuolemassa. Massiivinen saastuminen tuhoaa Afrikan,
Aasian ja Latinalaisen Amerikan jokien ja järvien, samoin kuin
pitkälle teollistuneiden maanosien pitkään
hyväksikäytettyjä vesistöjä. (Tässä
en käsittele ollenkaan ydinkokeiden ja ydinvoimaloiden
radioaktiivisia saasteita, jotka ilmeisesti kulkeutuvat kaikkiin
meren kasveihin ja eläimiin; öljyvuodoista ja
dieselpäästöistä on myös tullut suuria
saasteongelmia, jotka ovat merkittävästi tuhonneet
merielämää joka vuosi.)

Tämän tapaisia kuvauksia voidaan toistaa käytännöllisesti
katsoen jokaisen biosfäärin osan kohdalla. Sivuja
voitaisiin helposti täyttää kirjoittamalla tuottavan
maaperän vuosittaisista valtavista menetyksistä miltei joka
maanosassa; tappavista ilmansaastepitoisuuksien ajanjaksoista
suurilla kaupunkialueilla; radioaktiivisten isotooppien ja lyijyn
kaltaisten myrkkyaineiden maailmanlaajuinen jakautuminen; ihmisen
välittömän elinympäristön – voisi sanoa
hänen illallispöytänsä – kemikalisoituminen
kasvinsuojeluaineilla ja ruuan lisäaineilla. Kun nämä
asiat kootaan yhteen palapelin palojen tapaan nämä
muodotavat ympäristöä sellaisen tuhon mallin, jolla ei
ole minkäänlaista edeltäjää ihmisen pitkässä
historiassa maan päällä.

Aivan perustellusti ihmistä voitaisiin kuvata hyvin tuhoavaksi
loisisännäksi, joka uhkaa tuhota oman perustansa – luonnon
maailman – ja viime kädessä itsensä. Ekologiassa
kuitenkin käsite ”parasiitti” ei ole vastaus
kysymykseen, vaan pikemminkin synnyttää itse kysymyksiä.
Ekologit tietävät, että tämäntapainen
parasitismi tavallisesti heijastaa ekologisen tilan hajoamista;
todellakin monet lajit, jotka vaikuttavat hyvin tuhoavilta yksissä
olosuhteissa voivat kyetä olemaan erityisen hyödyttäviä
toisten olosuhteiden vallitessa. Ekologialle antaa syvällisesti
kriittisen funktion juuri ihmisen tuhokyvyn esiinnostama kysymys:
mikä hajaannus on tehnyt ihmisestä destruktiivisen
parasiitin? Mikä tuottaa parasitismin muodon, josta ei seuraa
vain valtavat luonnonolosuhteiden epätasapainot, vaan uhka koko
ihmiskunnan olemassaololle?

Ihminen ei ole synnyttänyt epätasapainotiloja pelkästään
luontoon, vaan, ja vielä perustavammin, suhteessaan
kanssaihmisiin ja yhteiskuntansa perusrakenteeseen. Ihmisen
sosiaaliseen maailmaansa tuottamat epätasapainot aiheuttavat
puolestaan luonnon epätasapainotilat. Vuosisata sitten olisi
ollut täysin mahdollista pitää ilman ja veden
saastuminen omaa etuaa tavoittelevien teollisuusparonien ja
-byrokraattien toiminnan seurauksena. Tänään tämä
moraalinen selitys olisi karkea yksinkertaistus. Epäilemättä
pitää paikkansa, että suurinta osaa porvarillisesta
yritystoiminnasta ohjaa edelleen kaikki-julkinen-olkoon-kirottua
-asenteet, mistä todistavat voimalaitosten, autokonsernien ja
teräskorporaatioiden suhtautumistavat saasteongelmiin. Mutta
vielä vakavampi ongelma kuin omistajien asenteet on yhtiöiden
koko – niiden valtavat mittasuhteet, sijoittuminen tietyille
alueille, niiden tiheys suhteessa yhteisöön tai vesistöön,
niiden vaatimukset raakamateriaalista tai vedestä ja niiden
roolinsa kansallisessa työnjaossa.

Tänään kohtaamme juuri yhteiskuntaekologian piiriin
asettuvan kriisin. Moderni yhteiskunta erityisesti sellaisena kun
tunnemme sen Euroopassa ja Yhdysvalloissa, on organisoitu valtavien
kaupunkivöiden, pitkälle teollistuneen maatalouden, ja
molemmat edelliset ylittäen, ja paisuneen, byrokratisoituneen,
anonyymin valtioapparaatin ympärille. Jos hetkeksi sivuutamme
kaikki moraaliset näkökannat ja tutkimme tämän
yhteiskunnan puhtaasti fyysistä rakennetta, huomiomme kiinnittyy
välittömästi niihin valtaviin logistisiin ongelmiin,
joita se on pakotettu ratkaisemaan – kuljetuksen, väestöntiheyden
ongelmat, raaka-aineiden, tehdasvalmisteisten hyödykkeiden ja
ruoka-aineiden kysyntä, taloudellisen ja poliittisen
organisaation ja teollisuuden sijoittamisen, jne. ongelmat. Taakka,
jonka tämäntyyppinen urbanisoitunut ja keskittynyt
yhteiskunta synnyttää missä tahansa maanosassa on
valtava.

Moninaisuus
ja yksinkertaisuus

Ongelman juuret ulottuvat vieläkin syvemmälle. Käsitys
siitä että ihmisen tulee hallita luontoa kehittyy suoraan
ihmisten välisestä herruudesta. Patriarkaalinen perhe
istutti ylivallan siemenet ihmiskunnan ydinsuhteisiin; antiikin
maailman tekemä klassinen jako sieluun ja ruumiiseen – itse
asiassa hengen ja työn välinen – ruokki sitä edelleen;
kristinuskon naturalismin vastaisuus edisti sen kasvua; mutta vasta
kun orgaaniset yhteisölliset suhteet – muodoltaan feodaaliset
tai maalaiset – hajosivat markkinasuhteiksi, vasta silloin koko
planeetta redusoitui pelkäksi riistävän hyödyntämisen
kohteeksi. Tämä vuosisatoja pitkä kehityskulku sai
kärjistyneimmän muotonsa modernissa kapitalismissa.
Sisäisestä kilpailevasta luonteestaan johtuen porvarillinen
yhteiskunta asettaa ihmiset toisiaan vastaan, ihmiskunnan luontoa
vastaan. Samoin kuin ihmisestä tulee pelkkä myytävä
resurssi, niin myös jokaisesta luonnon osa-alueesta tulee
hyödyke, jota teollisuuskapitalistisen tuotannon annetaan
hyödyntää täysin mielivaltaisesti. Tätä
prosessia kuvaavat ”talouskasvun”, ”teollisuusyhteiskunnan”
ja ”urbaanin huuman” kaltaiset liberaalit eufemismit.
Kuvataanpa näitä ilmiöitä millä kielellä
tahansa, kaikilla näillä ilmiöillä on juurensa
ihmisten keskinäisissä ylivalta-suhteissa.
”Kulutusyhteiskunnan” fraasi täydentää
kuvausta nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä
”teollisuusyhteiskuntana”. Joukkotiedotus räätälöi
tarpeita luodakseen julkista kysyntää täysin
hyödyttömille tuotteille, joista jokainen on huolekkaasti
suunniteltu hajotakseen ennaltasäädetyn ajanjakson
kuluttua. Markkinoiden ihmisen henkiseen puoleen kohdistama raiskaus
rinnnastuu pääoman suorittamaan maan tuhoamiseen.
(Liberaali identifioiminen on metafora, joka neutraloi ekologisen
kriisin liikkeelle panevan sosiaalisen paineen.)

Väestönkasvua koskevasta äänekkäästä
keskustelusta huolimatta ekologisen kriisin ratkaisevat suhdeluvut
eivät koske Intian väestönkasvutasoja vaan
Yhdysvaltojen tuotantotasoja, maata, joka tuottaa enemmän kuin
puolet maailman tuotteista. Tässä myöskin ”vaurauden”
kaltaiset liberaalit eufemismit peittävät alleen ”jätteen”
kaltaiset rumemmat ja kuvaavammat termit, joilla saattaisi olla
kriittistä sisältöä. Yhdysvallat – yhdeksäsosa
teollisuuskapasiteetista valjastettuna sotatuotantoon – polkee aivan
kirjaimellisesti maata jalkoihinsa ja tuhoaa ekologiset yhteydet,
jotka mahdollistavat ihmiskunnan elämän jatkumisen. Jos
nykyiset teollisuustuotannon suunnat jatkuvat samansuuntaisina
vuosisadan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä tulemme
näkemään enimmäkseen ydinpolttoaineiden ja hiilen
hyödyntämiselle perustuvan sähkövoimantuotannon
viisinkertaistumisen. Valtava taakka jonka tämä lisäys
radioaktiivisten jätteiden ja muiden saasteiden muodossa tulee
asettamaan maan ekosysteemeille tuskin tarvitsee lisäkuvauksia.

Myös lyhyemmässä aikaperspektiivissä ongelma on
yhtä huolestuttava. Seuraavan viiden vuoden aikana romun
tuotanto saattaa kasvaa kaiken kaikkiaan kahdellakymmenellä
prosentilla; paperin kulutus viidellä prosentilla vuosittain;
kertakäyttörasioiden kolmella prosentilla vuosittain;
muovin (joka tällä hetkellä muodostaa prosentin tai
kahden osuuden kunnallisista jätteistä) seitsemän
prosenttia vuositasolla. Yleisellä tasolla nämä
teollisuudenalat vastaavat kaikkein vakavimmista ympäristöön
päästetyistä saasteista. Teollisuustuotannon täysin
järjetöntä luonnetta kuvaa ehkä parhaiten
palautettavien (ja kierrätettävien) kaljapullojen lasku
vuoden 1960 54: sta biljoonasta nykyiseen 26 biljoonaan. Niiden
paikan on vienyt kertakäyttöpullot (nousua 8: sta 21: een
biljoonaan) ja -tölkit (nousua 38: sta 53: een biljoonaan). Nämä
kertakäyttöpullot ja -tölkit tietysti tuottavat suuria
ongelmia toimivalle jätehuollolle.

Pelkäksi mineraalivarannoksi käsitetty planeetta saattaa
kyllä kyetä tukemaan tätä mieletöntä
romun ja roskan tuotannon lisäystä. Mutta maa
monimuotoisena elämää kantavana verkostona ei taatusti
siihen kykene. Todellinen kysymys koskeekin sitä kykeneekö
maa kestämään tätä ryöstöä
siihen saakka kunnes ihminen korvaa nykyisen tuhoavan
yhteiskuntajärjestelmän humanistisella, ekologisesti
suuntautuneella järjestyksellä.

Ekologeja usein pyydetään – ja melko pilkalliseen sävyyn
vieläpä – määrittämään
tieteellisellä tarkkuudella se kohta jossa luonnon kantokyky
murtuu – kohta jossa luonnon maailma romahtaa ihmiskunnan niskaan.
Tämä olisi samaa kuin kysyisi psykiatrilta milloin
neurootikosta vihdoin tulee epäfunktionaalinen psykootikko.
Vastauksia näihin kysymyksiin tuskin koskaan tullaan saamaan.
Mutta ekologi voi tuoda esiin strategista näkemystä siitä
mihin suuntaan ihminen on kulkemassa tämän murtuman
tapahduttua suhteessa luonnon maailmaan.

Ekologian näkökulmasta katsottuna ihminen on vaarallisella
tavalla köyhdyttämässä ympäristöään.
Moderni kaupunki edustaa synteettisen regressiivistä
tunkeutumista luonnollisen alueelle, epäorgaanisen (betonin,
metallien, lasin) voittoa orgaanisesta, monipuolisten, laaja-alaisten
impulssien korvautumista räikeillä elementaarisilla
ärsykkeillä. Maailman teollistuneilla alueilla juuri nyt
kehittyvät valtavat kaupunkivyöt eivät ole vain
silmälle ja korvalle raa‘an epämiellyttäviä,
niitä vaivaavat alituiset savusumut ja melusaasteet ja ruuhkat
tekevät niistä käytännöllisesti katsoen
elottoman muuttumattomia.

Ihmisen elinympäristön yksinkertaistamisella ja tekemällä
siitä lisääntyvissä määrin
elementaalisen ja räikeän on yhtä hyvin kulttuurisia
kuin fyysisiäkin ulottuvuuksia. Tarve käsitellä
valtavia kaupunkiväestöjä – hoitaa kuljetukset,
ruokkia, kasvattaa, kouluttaa ja viihdyttää jotenkin näitä
miljoonia samaan paikkaan ahtautuneita ihmisiä – johtaa
väistämättä kansalaisvelvollisuuksien ja
sosiaalisten mittapuiden merkittävään rapautumiseen.
Ihmisten välisten suhteiden massaluonne – – totalitaarinen,
keskitetty ja järjestystä korostava – pyrkii hävittämään
menneisyyden paljon yksilöllisemmät järjestelyt.
Sosiaalisen hallinnan byrokraattiset tekniikat pyrkivät
syrjäyttämään humanistiset lähestymistavat.
Standardoitu, säännelty ja massamuotoistettu pyrkii
korvaamaan kaiken spontaanin, luovan ja yksilöllistyneen.
Yksilön tila supistuu supistumistaan samalla kun kasvoton
byrokraattinen yhteiskuntakoneisto pakottaa hänelle uusia
rajoitteita. Ainutlaatuisten henkilökohtaisten laatujen
vastavuoroinen tunnustaminen saa väistyä yhä
enenevässä määrin massan alimman yhteisen
nimittäjän manipuloimisen tieltä. Määrällinen,
tilastotieteellinen lähestymistapa, massamuotoinen ihmisten
käsittely, pyrkii samaan yliotteen kaikista kallisarvoisen
yksilöllistyneistä ja laadullisista lähestymistavoista,
jotka korostavat vahvimmin henkilökohtaista ainutlaatuisuutta,
vapaata ilmaisua ja kulttuurista monimuotoisuutta.

Sama regressiivinen ympäristön manipulointi tapahtuu
modernin maatalouden piirissä 1
Modernien kaupunkien hallinnoituja ihmisiä täytyy ruokkia,
ja tämä ruokkiminen puolestaan käytännössä
edellyttää teollisen maatalouden laajentamista.
Ruokakasveja täytyy viljellä tavalla, joka ottaa huomioon
korkean mekanisaatioasteen – ei vähentääkseen
näännyttävää työtä, vaan
kohottaakseen tuottavuutta ja tehokkuutta, maksimoidakseen
investoinnit, ja riistääkseen biosfääriä.
Näin muodoin koko maisema ja alue täytyy tasata latteksi –
tehtaan lattiaksi, jos ilmaisu sallitaan – ja luonnon variaatiot
pinnanmuodostuksessa hävittää minimiinsä. Kasvien
kasvatuksen täytyy olla tarkoin säädeltyä jotta
viljely pysyisi ruokaa jalostavien tehtaiden tiukkojen aikataulujen
puitteissa. Kyntäminen, maaperän lannoitus, kylväminen
ja sadon korjaaminen täytyy suorittaa suuressa mitassa, useinkin
täysin sivuuttaen alueen luonnollisen ekologian. Suuret
maa-alueet pitää valjastaa yhden ainoan lajin viljelemiseen
– maanviljelyn muoto, joka johtaa paitsi mekanisaatioon myös
tuholaisvahinkoihin. Yksi ainut kasvilajin viljelykset ovat
ihanteellinen ympäristö tuholaislajien lisääntymiselle.
Ja viimeiseksi, kemiallisia myrkkyjä täytyy käyttää
runsaasti jotta selvitään hyönteisten, rikkaruohojen
ja kasvisairauksien ja sääntelemään
sadontuotantoa ja maksimoimaan maan hyödynnys. Modernin
maatalouden todellinen symboli ei ole sirppi (ei edes traktorikaan) –
vaan lentokone. Modernia ruuantuotantoa ei sattuvimmin kuvaa
talonpoika, pientilallinen tai agronomi – joihin voisi todella
yhdistää läheisen suhteen satoa tuottavan maan
ainutlaatusiin ominaisuuksiin – vaan pikemminkin lentäjä
tai kemisti, joille maa näyttäytyy pelkkänä
tuotantoresurssina, epäorgaanisena raakamateriaalina.

Tätä yksinkertaistavaa prosessia pahentaa edelleen
kärjistynyt alueellinen (itse asiassa kansallinen) työnjako.
Valtaisat planeetan alueet varataan yksinomaan tietyille
teollisuustuotannon aloille tai redusoitaan pelkiksi raaka-aineiden
varastoiksi. Toiset alueet muutetaan kaupankäyntiin
keskittyviksi urbaaneiksi väestökeskuksiksi. Kaupungit ja
alueet (pikemminkin maat ja maanosat) tunnistetaan tietyistä
tuotteista – Pittsburgh, Cleveland ja Youngstown teräksestä,
New York rahoitusmarkkinoistaan, Bolivia tinastaan, Arabia öljystään,
Eurooppa ja Yhdysvallat teollisuustuotteistaan, ja koko muu maailma
yhden tai toisen tyyppisistä raaka-aineista. Organisaatio, joka
muokkaa kokonaisia kansakuntia taloudellisesti rationaalisiksi
yksiköiksi, joista jokainen osa-yksikkö on väliasema
valtavassa teollisessa globaalissa vyössä, peittää
alleen kokonaisia maanosia käsittävät kompleksiset
ekosysteemit. On vain ajan kysymys milloin houkuttavimmat osat
maaseutua joutuvat sementtimyllyjen valloittamiksi, samaan tapaan
kuin suurin osa Yhdysvaltojen itäistä merenrantaa on jo
ehditty muuttaa yksityisiksi rantapalstoiksi ja huvila-alueiksi. Ja
se mitä luonnon kauneudesta jää vielä jäljelle
pilaavat kilvan esikaupunkislummit, ”maisemalliset”
moottoritiet, rekkojen levähdysalueet, motellit, marketit ja
moottoriveneiden öljylautat.

Olennaista tässä kaikessa on juuri se että ihminen on
tekemässä tyhjäksi ja tuhoamassa koko orgaanisen
evoluution aikaansaannokset. Luomalla betonin, lasin ja metallin
valtavia urbaaneja kasaumia, tuhoamalla ja peittämällä
alleen kompleksisia, hienovaraisesti organisoituneita eko-systeemejä
– toisin sanoen korvaamassa äärimmäisen monimutkaisen
orgaanisen ympäristön yksinkertaistetulla epäorgaanisella
ympäristöllä – ihminen on hajottamassa sitä
bioottista pyramidia, joka on kannatellut ihmissukua luvuttomien
vuosituhansien ajan. Syrjäyttämällä
synteettisten suhteiden tieltä kompleksisia ekologisia suhteita,
joille kaikkien kehittyneiden elämänmuotojen elämä
perustuu, ihminen on sysäämässä biosfääriä
sellaiseen tilaan, jossa se kykenee enää kannattelemaan
ainoastaan yksinkertaisempia elämänmuotoja. Jos tämä
evolutionaarisen kehityksen massiivinen purkutyö jatkuu, ei ole
lainkaan mieletöntä otaksua, että edellytykset
korkeammille elämänmuodoille tulevat peruuttamattomasti
tuhoutumaan ja maa tulee kyvyttömäksi pitämään
ihmistä hengissä.

Ekologia ei saa kriittistä voimaansa pelkästään
siitä tosiasiasta, että kaikkien tieteenalojen joukosta
juuri se kykenee esittämään tämän
kauhistuttavan merkityksellisen sanoman ihmiskunnalle, vaan myöskin
koska se sisällyttää tähän viestiin uuden
sosiaalisen ulottuvuuden. Ekologisesta näkökulmasta
katsoen orgaanisen evoluution tuhoutuminen on tulosta järjettömästä
ristiriitaisuudesta, joka vallitsee kaupungin ja maaseudun, valtion
ja paikallisyhteisöjen, teollisuuden ja maanviljelyn, teollisen
massatuotannon ja käsityöläisyyden, keskittymisen ja
paikallisuuden, byrokraattisen ja inhimillisen mittakaavan välillä.

Ekologian
eheyttävä luonne

Aivan viime aikoihin saakka kaikkia yrityksiä ratkaista
kaupungistumisen, keskittymisen, byrokratian paisumisen ja
sosiaalisen kerrostumisen luomia ongelmia pidettiin vain
merkityksettömänä vastavirtana ”edistykselle”
– protestina, joka oli lupa ohittaa mielikuvituksellisena ja
taantumuksellisena. Anarkistit saattoi sivuuttaa yksinäisinä
näkijöinä, sosiaalisina hylkiöinä, jotka
olivat jääneet maalaiskylän tai keskiajan kommuunin
nostalgisoinnin lumoihin. Heidän pyrkimyksiään
hajautettuun yhteiskuntaan ja luontoon sopeutettuun humanistiseen
yhteisöön, joka kykenisi huomioimaan yksilön –
auktoriteeteista vapaan, spontaanin yksilön – tarpeet, pidettiin
romantikon, yhteiskunnan ulkopuolisten käsityöläisten
tai ”toisinajattelijoiden” reaktioina. Heidän
protestinsa keskittämistä ja sosiaalista kerrostumista
vastaan olivat muka vähemmän uskottavia, koska niiden
tueksi oli esitetty ensisijaisesti eettisiä näkökohtia
– utooppisia, näennäisen ”epärealistisia”
käsityksiä siitä mitä ihminen voisi olla, ei mitä
hän nyt on. Vastauksena tähän protestiin anarkistisen
ajattelun vastustajat – vasemmistoliberalistit, oikeistolaiset ja
autoritaariset ”vasemmistolaiset” – väittivät,
että he edustavat historiallisen todellisuuden ääntä
ja että heidän valtiolliset ja sentralistiset käsitykset
olivat peräisin objektiivisesta, käytännön
maailmasta.

Aikakausi ei tunnu kovinkaan suopealta ideoiden riitauttamiselle.
Siitä huolimatta mikä on ollut hetki sitten
vapaudenhenkisten ja ei-vapaudenhenkisten näkemysten pätevyyden
laita, niin historiallinen kehitys on tehnyt nykyään
käytännöllisesti katsoen kaikista anarkistiselle
ajattelulle suunnatuista vastaväitteistä merkityksettömiä.
Moderni kaupunki ja valtio, teollisen vallankumouksen massiivinen
hiili-teräs -teknologia, myöhemmät rationalisoidummat
massatuotannon ja työn organisaation vaihetyösysteemit,
keskitetty kansakunta, valtio ja sen byrokraattinen koneisto – kaikki
nämä ovat tulleet äärirajoilleen. Mitä
edistyksellinen tai vapautta edistävä rooli niillä on
joskus voinut ollakin, niin nykyään niistä on tullut
pelkästään haitallisia ja tukahduttavia. Ne eivät
ole regressiivisiä vain koska ne hävittävät
inhimillisen yhteishengen ja tyhjentävät yhteisön
kaikesta yhteenkuuluvuudesta, solidaarisuudesta ja
eettis-kulttuurisista mittapuista; ne ovat regressiivisiä myös
objektiivisesta näkökulmasta, ekologisesta näkökulmasta.
Sillä ne eivät romuta pelkästään
inhimillistä yhteishenkeä ja yhteisöä, vaan myös
planeetan elinkykyisyyden ja siitä riippuvaiset elävät
oliot.

Ei voi liiaksi painottaa sitä, että anarkistiset
tasapainoisen yhteisön, kasvokkaisen demokratian, humanistisiä
päämääriä palvelevan teknologian ja
hajautetun yhteiskunnan – näiden rikkaiden vapaudenhenkisten
termien – perustavat lähtökohdat eivät ole nyt vain
haluttavia, ne ovat myös välttämättömyys.
Ne eivät kuulu vain ihmiskunnan tulevaisuuden suuriin
näköaloihin, ne muodostavat nyt ihmissuvun eloonjäämisen
edellytykset. Yhteiskunnallisen kehityksen prosessi on laajentanut
niiden alan eettisestä, subjektiivisesta piiristä
käytännölliseen, objektiiviseen ulottuvuuteen. Siitä
mitä pidettiin aiemmin käytännöllisenä ja
objektiivisesti perusteltuna on tullut yhä enemmän
epäkäytännöllistä ja merkityksettömämpää
ihmisen pyrkimykselle kohti täydempää, vapaampaa
olemassaoloa. Sen sijaan että käsittäisimme
vaatimuksen yhteisöstä, kasvokkaisdemokratiasta,
humanistisesta ja vapaudellisesta teknologiasta ja
desentralisaatiosta pelkästään reagoinniksi nykyiseen
asiantilaan – ponnekkaaksi irtisanoutumiseksi nykyisestä
yhteiskunnasta – niin nyt voidaan tämän lisäksi
esittää vakuuttava, objektiivinen todistusaineisto
anarkistisen yhteiskunnan käytännöllisyydenkin
puolesta.

Nykyisen asiantilan hylkääminen selittää
nähdäkseni intuitiivisen anarkismin räjähdysmäisen
kasvun nuorten keskuudessa. Heidän luonnon rakkautensa on
reaktiota urbaanin ympäristömme ja sen hatarien tuotteiden
äärimmäisen synteettisiä laatuja kohtaan. Heidän
pukeutumisensa ja tapojensa epämuodollisuus on reaktiota
modernin institutionalisoituneen elämäntavan muodollista ja
standardisoitua luonnetta vastaan. Heidän suoran toiminnan
mieltymyksensä on reaktiota yhteiskunnan byrokratisoitumista ja
keskittymistä vastaan. Heidän taipumuksensa jättäytyä
yhteiskunnan ulkopuolelle ja pidättyä näännyttävästä
työstä ja elintasokilvasta heijastelee kasvussa olevaa
ärtymystä modernin tehtaan, toimiston ja yliopiston
ruokkimalle mielettömälle tehdasteollisuusmaiselle
rutiinille. Heidän intensiivinen yksilöllisyytensä on
itse asiassa omalla perustavalla tavallaan sosiaalisen elämän
de facto hajauttamista – henkilökohtaista vetäytymistä
massayhteiskunnan piiristä.

Hyvin merkittävältä ekologiassa vaikuttaa sen kyky
kääntää tämä usein nihilistinen status
quon hylkääminen empaattiseksi elämän
affirmaatioksi – rakentavaksi humanistisen yhteiskunnan
uskontunnustukseksi. Ekologian uudelleenrakentava sanoma voidaan
tiivistää termiin ”diversiteetti”. Ekologisesta
näkökulmasta katsoen tasapainoa ja harmoniaa ei saavuteta
luonnossa sen paremmin kuin yhteiskunnassakaan mekaanisella
standardisoinnilla vaan sen vastakohdalla – orgaanisella
eriytymisellä. Tämä viesti voidaan ymmärtää
selkeästi tutkimalla sen käytännöllistä
merkitystä.

Katsokaamme diversiteetin ekologista periaatetta – mitä Charles
Elton kutsu ”moninaisuuden vaalimiseksi” – koska se
soveltuu biologiaan, erityisesti maatalouteen. Muutama tutkimus –
Lotkan ja Volterran matemaattiset mallit, Bausenin kokeet
alkueläimillä ja punkeilla kontrolloiduissa olosuhteissa,
ja laaja kenttätutkimus – selvästi osoittavat, että
eläin- ja kasvipopulaatioiden vaihtelut ulottuen vähäisestä
todelliseeen maanvaivaan, on suuresti riippuvainen lajien määrästä
ekosysteremistä ja vaihtelun asteesta ympäristössä.
Mitä suurempi variaatio petojen ja niiden saaliseläinten
välillä sitä suurempi; mitä moninaisempi
ympäristö on eliöiden suhteen, sitä pienempi on
ekologisen epätasapainon vaara. Stabiilius on vaihtelun ja
diversiteetin funktio: jos ympäristö yksinkertaistuu ja
kasvi- ja eläinlajirikkaus vähenee, populaatioiden
vaihtelut tulevat huomattaviksi ja pyrkivät pääsemään
pois hallinnasta. Niillä on taipumusta tuholaismaisiin
mittasuhteisiin.

Tuholaisten kontrolloinnissa monet ekologit lähtevät
nykyään siitä, että kykenemme välttämään
hyönteis– ja kasvimyrkkyjen toistuvan käytön
mahdollistamalla eliöiden suuremman vuorovaikutuksen. Meidän
tulee jättää enemmän tilaa luonnon
spontaanisuudelle, moninaisille biologisille voimille, jotka
muodostavat ekologisen situaation. ”Eurooppalaiset
hyönteistieteilijät puhuvat nyt koko kasvi-hyönteis
-yhteisön hallitsemisesta”, Robert L. Rudd havainnoi.
”Sitä kutsutaan eloyhteisön käsittelyksi 2
Eloyhteisön kokonaisuus on vaihteleva, monimutkainen ja
dynaaminen. Vaikka lajin yksilöiden kannat jatkuvasti muuntuvat
mikään laji ei tavallisesti saavuta tuhoavia mittasuhteita.
Erikoisolosuhteet, jotka mahdollistavat jonkun tietyn yksittäisen
lajin korkeat populaatiot kompleksisessä eko-systeemissä,
ovat harvinaisia yksittäistapauksia. Eloyhteisön tai
eko-systeemin vaaliminen tulisi olla päämäärämme,
niin haastavalta kuin se vaikuttaakin.” 3

Eloyhteisön ”hallitseminen” järkevällä
tavalla edellyttää kuitenkin maatalouden pitkälle
vietyä hajauttamista. Missä ratkaisu vain on toimiva
teollisen maatalouden täytyy väistyä maaperää
käyttävälle maanviljelylle; tehtaanlattia tulee
väistyä puutarhan hoidon ja puutarhaviljelyn tieltä.
En halua tällä viitata siihen, että meidän tulisi
hylätä suurimittaisen maatalouden ja koneistamisen edut.
Haluan todella tuoda esiin sen, että maata pitäisi
käsitellä ikään kuin se olisi puutarha; sen
kasvistoa tulee monipuolistaa ja huolekkaasti hoitaa, mitä
täydentämään sopii eläimet ja alueen
puustosta muodostetut suoja-alueet. Desentralisaatio on tärkeä
niin maanviljelijän omalle kuin myös maatalouden
kehitykselle. Elintarvikkeiden kasvatus, aidosti ekologisessa
mielessä harjoitettuna, edellyttää että
maanviljelijä tuntee kaikki sen maaperän omainaisuudet ja
ominaispiirteet, jolla sadot kasvatetaan. Hänellä tulee
olla tarkkaa tietoa maan pinnanmuodostuksesta, maaperän eri
laaduista – satomaasta, metsämaasta, laidunmaasta – sen
mineraalisisällöstä ja orgaanisesta sisällöstä
ja mikroilmastosta ja hänen täytyy olla jatkuvasti
sitoutunut tarkkailemaan uuden flooran ja faunan tuottamia
vaikutuksia. Hänen täytyy kehittää herkkyyttä
maan mahdollisuuksille ja tarpeille kun hän samalla tulee itse
agrikulttuurisen situaationsa orgaaniseksi osaksi. Voimme tuskin
toivoa voivamme saavuttaa tätä herkkyyden ja integraation
korkeaa astetta elintarviketuotannossa ilman että redusoimme
maataloutta ihmisen mittakaavaan ja tuomme sen yksilön
hallittavaksi. Jotta ruuantuotannon ekologisen lähestymistavan
vaatimukset täytetään maatalous täytyy
uudelleenmitoittaa ja purkaa valtavat teollisuusfarmit
kohtuukokoisiksi yksiköiksi.

Samankaltainen perustelu soveltuu myös energianlähteiden
rationaaliseen kehittämiseen. Teollinen vallankumous lisäsi
ihmisen käyttämiä energiamääriä.
Vaikkakin varmasti totta, että esiteolliset yhteiskunnat
nojasivat etupäässä eläinten työvoimaan ja
ihmisten lihasvoimaan, pitkälle kehittyneet energiamallit
kehittyivät monilla Euroopan alueilla, joihin kuului eri
resurssien, kuten tuuli- ja vesivoiman moninainen integroiminen ja
polttoaineiden moninaisuus (puu, turve, hiili, vihannesten
hiilihydraatit ja eläinrasvat).

Teollinen vallankumous valtasi ja suurimmaksi osaksi tuhosi nämä
alueelliset energiamallit, korvaten ne yhdellä yksittäisellä
energianlähteellä (hiili) ja myöhemmin duaalinen
järjestelmä (hiili ja öljy). Alueet integroituja
energiaverkostoja ilmentävinä malleina hävisivät,
itse asiassa koko ajatus moninaisuuden kautta tapahtuvasta
integraatiosta hävisi. Kuten aiemmin viittasin monista alueista
tuli etupäässä kaivosteollisuuden alueita, jotka
olivat omistautuneet yhden yksittäisen resurssin louhintaan, kun
taas toiset alueet muutettiin valtaisaksi teollisuusalueiksi, jotka
monissa tapauksissa tuottivat joitain muutamia hyödykkeitä.
Meidän ei juuri ole tarvis arvioida sitä roolia, jonka
tämän aidon regionalismin tuhoaminen on tuottanut ilman ja
vesien saastumisen muodossa, tuhoa joka siitä on koitunut
laajoille maaseudun alueille ja näköalan jonka kohtaamme
kallisarvoisten hiilivetypolttoaineiden ehtyessä.

Voimme tietenkin kääntyä ydinpolttoaineiden puoleen,
mutta tuottaa kylmiä väreitä ajatellakin tappavia
radioaktiivisia jätteitä, jotka vaatisivat hävittämistä,
jos nämä ydinreaktorit olisivat ainoat energian lähteemme.
Lopulta, radioaktiivisiin materiaaleihin perustuva
energiajärjestelmä johtaisi ympäristön
laaja-alaiseen saastumiseen – alkuun vain hienoisessa muodossa, mutta
myöhemmin suuressa ja konkreettista tuhoa tuottavassa
mittakaavassa. Tai sitten voimme soveltaa ekologisia periaatteita
energiaongelmiemme ratkaisuun. Voisimme yrittää
uudelleenrakentaa varhaisempia alueellisia energiamalleja hyödyntäen
tuulen, veden ja auringon energiaa. Meillä voisi olla apua
välineistä, jotka ovat paljon pitemmälle kehiteltyjä
kuin menneisyydestä tunnetut.

Aurinkokennot, tuuliturbiinit ja vesisähköresurssit eivät
yksin tarjoa ratkaisua tavanomaisten polttoaineiden luomiin
energiaongelmiin ja ekologiseen tuhoon. Koottuna yhteen mosaiikiksi
– alueen potentiaaleista kehitetyksi orgaaniseksi energiamalliksi –
ne voisivat kyetä yllin kyllin tyydyttämään
desentralisoidun yhteiskunnan tarpeet. Aurinkoisilla leveysasteilla
voisimme turvata suuressa määrin aurinkoenergiaan
polttoaineiden sijasta. Tuulisilla alueilla voimme turvautua
merkittävästi tuulivoimaan; sopivilla rannikkoalueilla tai
sellaisilla sisämaan alueilla, joilla on hyvä jokien
verkosto, huomattava osa energiasta voisi tulla
vesivoimajärjestelyistä. Kaikissa tapauksissa
yhdistelisimme uusiutumattomia ja uusiutuvia energianlähteitä
sekä ydinenergiaa. Olennainen näkemys, jonka toivon
kykeneväni tuomaan tässä esiin on se, että
pyrittäessä monipuolistamaan energialähteiden käyttöä
organisoimalla niitä ekologisesti tasapainoiseksi malliksi
voisimme yhdistää annetulla alueella tuuli- aurinko- ja
vesivoimaresursseja tyydyttämään teollisuuden ja
kotitalouksien tarpeita hyödyntämällä vain
minimaalisesti saastuttavia polttoaineita. Ja lopulta saattaisimme
kyetä kehittämään uusiutuvien energianlähteiden
käyttöä niin pitkälle, että kaikista
haitallisista energianlähteistä voitaisiin luopua.

Kuten maatalouden käsittelyn yhteydessä jo havaittiin
ekologisten periaatteiden soveltaminen energianlähteiden
hyödyntämiseen edellyttää kuitenkin pitkälle
menevää yhteiskunnan desentralisointia ja näkemystä
aidosti alueperustaisesta sosiaalisesta organisaatiosta. Suuren
kaupungin ylläpitäminen vaatii valtavat määrät
hiiltä ja bensiiniä. Sitä vastoin tuuli-, aurinko- ja
vuorovesienergia tulee meille pääasiassa pieninä
paketteina; valtavia vuorovesipatoja lukuunottamatta uudet välineet
harvoin tuottavat enemmän kuin muutamia tuhansia
kilovattitunteja sähköä. On vaikeaa kuvitella, että
koskaan kykenemme kehittelemään auringoenergian kerääjiä,
jotka tuottaisivat niin valtavia määriä energiaa kuin
jättiläismäinen höyryvoimala; yhtä vaikea on
kuvitella tuuliturbiinien yhdistelmää, joka tarjoaisi
meille tarpeeksi sähköä jotta kykenisimme valaisemaan
koko Manhattanin saaren. Jos kotien ja tehtaiden sijoittelu pysyy
hyvin keskitettynä, saastuttamattomia energianlähteitä
hyödyntävät laitteet ovat mitä todennäköisimmin
vaarassa jäädä pelkiksi leluiksi; mutta jos
urbaaneista yhteisöistä tehdään pienempiä ja
pyritään luomaan niitä ympäri maata, silloin ei
ole mitään syytä uskoa etteikö näitä
laitteita voitaisi yhdistellä siten että ne tarjoavat
meille kaikki teollisen sivilisaation mukavuudet. Jotta aurinko-,
tuuli- ja vuorovesivoimaa kyettäisiin hyödyntämään
tehokkaasti täytyy suuret kaupungit desentralisoida. Kokonaan
uuden tyyppisen yhteisön – sellaisen joka on sovitettu
huomioimaan alueen ominaispiirteet ja resurssit – täytyy korvata
nykyään yleistyvät kaikkialle rönsyilevät
kaupunkien rykelmät.

Varmastikaan desentralisaatiota puoltava objektiivinen
todistusaineisto ei rajoitu pelkästään näihin
keskusteluihin maataloudesta ja uusiutumattomista energianlähteistä.
Desentralististen argementtien pätevyys voidan osoittaa miltei
kaikkien aikamme ”logististen” ongelmien kohdalla.
Ottakaamme esimerkki kuljetuksen ongelmalliselta alueelta. Paljon on
kirjoitettu bensiinikäyttöisten kulkuneuvojen haitallisista
seurausvaikutuksista – niiden energian tuhlaavuudesta, niiden
roolista kaupungin ilman saastuttajina, melusta jota ne tuottavat
kaupunkiympäristössä, niiden vuosittain maailman
suurkaupungeissa ja moottoriteillä vaatimien kuolemantapausten
valtavasta määrästä. Pitkälle
kaupungistuneen sivilisatiomme piirissä olisi hyödytöntä
korvata nämä haitalliset kulkuvälineet puhtailla,
tehokkailla, käytännöllisesti katsoen äänettömillä
ja varmastikin turvallisemmilla paristokäyttöisillä
kulkuneuvoilla. Parhaimmatkin sähköautomme täytyy
ladata jokaisen 160 ajokilometrin jälkeen – ominaisuus, joka
rajoittaa niiden käyttökelpoisuutta kuljetusten
hoitamisessa suurkaupungeissa. Pienessä, desentralisoidussa
yhteisössä olisi kuitenkin järkevää käyttää
näitä sähkökäyttöisiä kulkuneuvoja
kaupunki- ja lähialuekuljetuksiin, ja rakentaa yksiraiteisia
verkostoja pitkien etäisyyksien kuljetuksia varten.

On suhteellisen yleisessä tiedossa, että bensiinikäyttöiset
kulkuneuvot vastaavat suuresti kaupunkien ilmanssaasteista, ja on
olemassa vahva taipumus ”suunnitella” autot siten että
niiden turmiollisimmat ominaisuudet jäävät ikäänkuin
pimentoon. Aikamme tyypillisesti yrittää ratkaista
luomansa irrationaalisuudet silmänkääntötempuin;
jälkipolttimia myrkyllisille bensiinikaasuille; antibiootteja
huonon terveyden hoitoon, rahoittavia psyykenlääkkeitä
mielen häiriöitiloihin. Mutta kaupunkien
ilmansaasteongelma on ilmeisesti ylivoimaisen hankala ongelma
sivuutettavaksi pelkällä harhaanjohtavalla sumutuksella;
kenties se on vaikeampi kuin välitämme uskoa. Suuri
väestontiheys aiheuttaa viime kädessä ilman
saastumisen – väestön liiallinen keskittyminen pienelle
maantieteelliselle alueelle. Suurten kaupunkien miljoonat tiheästi
keskittyneet ihmiset tuottavat välttämättä
vakavaa paikallista saastumista pelkästään omilla
päivittäisiin rutiineihin liittyvillä toimillaan.
Heidän täytyy polttaa polttoaineita kotitalouteen tai
teollisuuteen liittyvistä syistä; heidän täytyy
rakentaa tai purkaa rakennuksia (näistä toiminnoista ilmaan
tulevat hiukkaset ovat kaupunkien ilmansaasteiden suuri aiheuttaja);
heidän täytyy hävittää valtavat määrät
kumia; heidän täytyy matkata moottoriteillä
kumirenkaita kuluttaen (renkaiden ja tienpinnan kulumisesta syntyvät
hiukkaset lisäävät merkittävästi ilman
saastumista). Riippumatta niistä saastekontrollia aikaansaavista
laitteista, joita lisäämme autoihimme ja voimaloihimme,
tulevaisuuden suurkaupunkien paisuminen enemmän kuin mitätöi
näiden keksintöjen tuottamat parannukset
kaupunki-ilmanlaatuun.

Anarkismi pitää sisällään enemmän kuin
vain desentralisoidut yhteisöt. Olen tutkinut
yksityiskohtaisemmin tätä mahdollisuutta osoittaakseni,
että anarkistinen yhteiskunta, kaukana siitä että
olisi mikään pelkkä etäinen ideaali, on itse
asiassa muodostunut ekologisten periaatteiden käytännön
toteutumisen edellytykseksi. Esittääkseni ekologian
kriittisen sanoman tiivistetysti: jos vähennämme luonnon
maailman monimuotoisuutta, tuhoamme samalla sen eheyttä ja
kokonaisuutta; tuhoamme silloin voimat jotka ylläpitävät
luonnon harmoniaa ja kestävää tasapainotilaa; ja mikä
vieläkin tärkeämpää aikaansaamme luonnon
maailman kehitykseen absoluuttisen taantumisen, joka voi lopulta
johtaa siihen, ettei luonto enää kykene ylläpitämään
kehittyneempiä elämänmuotoja. Tiivistääkseni
ekologian eheyttävän viestin: jos haluamme edistää
luonnon maailman eheyttä ja vakautta, jos me toivomme voivamme
harmonisoida sitä, meidän täytyy pyrkiä
säilyttämään ja vaalimaan sen moninaisuutta.
Varmastikin pelkkä moninaisuus itsessään on hahmoton
päämäärä. Luonnossa moninaisuus syntyy
spontaanisti. Ilmaston ankaruudet, kyky selvitä saalistajistaan
ja kyky muodostaa ja laajentaa omaa ekologista lokeroaan tarjoavat
haasteita uusien lajien kyvykkyydelle. Kuitenkin menestyvä
laji, joka laajentaa ekologista lokeroaan, laajentaa samalla koko
ekologista situaatiotaan. Lainatakseni E. A. Gutkindin muotoilua se
”laajentaa luonnonympäristöä” 4
sekä itselleen että niille lajeille, joiden kanssa se
muodostaa tasapainoisen suhteen.

Mutta miten nämä käsitteet soveltuvat
yhteiskuntateoriaan? Olettaisin että monia lukijoita
tyydyttäisi sen seikan esiintuominen, että sikäli kuin
ihminen katsotaan osaksi luontoa, luonnonympäristön
laajentaminen laajentaa myös sosiaalisen kehityksen perustaa.
Mutta vastaus menee paljon syvemmälle kuin mitä monet
ekologit ja libertariaanit saattaisivat olettaa. Jällen kerran
meidän pitää palata moninaisuuden tuottaman
kokonaisuuden ja luonnontasapainon ekologiseen periaatteeseen.
Ensimmäisen askelen kohti ratkaisua (pitäen edellä
mainitun periaatteen mielessä) saamme Herbert Readin
kirjoituksesta ”The Philosophy of Anarchism”. Esittäessään
oman ”edistyksen mittansa” Read huomauttaa: ”Edistystä
voidaan mitata käyttämällä kriteerinä
yhteiskunnassa vallitsevaa eriytymisen astetta. Jos yksilö on
pelkkä homogeenisen massan osayksikkö, hänen elämänsä
on rajoittunutta, tylsää ja mekaanista. Mutta jos yksilö
muodostaa itse itsenäisen yksikön, jolla on tilaa ja kykyä
erillisiin toimiin, hän saattaa tässä tapauksessa olla
alttiimpi sattumuksille ja mahdollisuuksille, mutta hän
vähintäänkin kykenee tällöin laajentamaan
toimintapiiriään ja ilmaisemaan itseään. Hän
voi kehittyä – sanan ainoassa aidossa merkityksessä –
hengenvoimien, elinvoimaisuuden ja ilon tietoisuudessa”.

Read ei valitettavasti kehittele ajatusta pitemmälle, mutta se
tarjoaa kuitenkin meille mielenkiintoisen lähtökohdan.
Aluksi tuntuu yllättävältä, että sekä
ekologi että anarkisti korostavat vahvasti spontaanisuutta.
Ekologi, sikäli kuin hän on enemmän kuin pelkkä
tekninen asiantuntija, pyrkii hylkäämään ”luonnon
valloituksen” ajatuksen. Sen sijaan hän puhuu ekologisen
situaation ”ohjaamisesta”, joka on pikemmin ekosysteemin
ohjaamista kuin sen uudelleenluomista. Anarkisti puolestaan puhuu
sosiaalisesta spontaanisuudesta, yhteiskunnan ja ihmiskunnan
potentiaalisuuksien vapauttamisesta, ihmisten vapaan ja kahleettoman
luovuuden mahdollistamisesta. Molemmat omalla tavallaan pitävät
auktoriteettia rajoittavana, taakkana, joka rajoittaa luonnon ja
sosiaalisen situaation luovaa potentiaalia. Heidän tavoitteensa
ei ole hallita aluetta, vaan vapauttaa sen potentiaalisuudet. He
pitävät oivallusta, järkeä ja tietoa keinoina
täyttää situaation potentiaalisuudet, helpottaa
situaation oman logiikan toteutumista – eikä suinkaan korvata
sen omia potentiaalisuuksia ennalta lukkoonlyödyillä
käsitteillä tai vääristemällä niiden
kehitystä dogmeilla.

Palataksemme Readin sanoihin, huomiomme kiinnittyy siis siihen, että
sekä anarkisti että ekologi pitävät eriytymistä
edistymisen mittana. Ekologi käyttää käsitettä
”bioottinen pyramidi” puhuessaan biologisista
edistymisistä; anarkisti käyttää sanaa
”individuaatio” viittaamaan sosiaaliseen edistymiseen. Jos
jatkamme siitä mihin Read jäi, huomaamme että sekä
anarkistille että ekologille lisääntyvä ykseys
saavutetaan lisääntyvällä eriytymisellä.
Laajenevan kokonaisuuden luo sen osien kasvava moninaistuminen ja
rikastuminen.

Aivan kuten ekologi pyrkii laajentamaan ekosysteemin laajuutta ja
edistämään lajien välistä vuorovaikutusta,
anarkisti pyrkii laajentamaan sosiaalisen kokemuksen laajuutta ja
poistamaan kaikki esteet sen vapaan kehittymisen tieltä.
Anarkismi ei merkitse pelkästään valtiotonta
yhteiskuntaa, vaan myös tasapainon saavuttanutta yhteiskuntaa,
joka kykenee tarjoamaan ihmisille virikkeitä sekä
maaseutumaisesta että kaupunkimaisesta elämästä,
fyysisestä toimeliaisuudesta ja älyllisestä
aktiivisuudesta, tukahduttamattomasta aistillisuudesta ja
itselähtöisestä henkisyydestä, yhteisöllisestä
solidaarisuudesta ja yksilöllisestä kehittymisestä,
alueellisesta ainutlaatuisuudesta ja maailmanlaajuisesta veljeydestä,
spontaanisuudesta ja itsekurista, raadannan eliminoimisesta ja
ammattitaidon edistämisestä. Mielipuolisessa
yhteiskunnassamme näitä päämääriä
pidetään toisensa poissulkevina – todellakin jyrkästi
toistensa vastakohtina. Ne vaikuttavat duaaliteeteilta, johtuen
juuri nykypäivän yhteiskunnan logistiikasta – kaupungin ja
maaseudun erottamisesta, työn erikoistumisesta ja ihmisten
atomisoitumisesta – ja olisi mieletöntä kuvitella, että
nämä ristiriidat voitaisiin ratkaista ilman että
meillä on yleinen käsitys anarkistisen yhteiskunnan
fyysisestä rakenteesta. Voimme saada jonkinlaisen yleiskuvan
siitä mitkä sellaisen yhteiskunnan yleiset piirteet
olisivat lukemalla William Morrisin teosta News From Nowhere ja Pjotr
Kropotkinin kirjoituksia. Mutta nämäkin teokset voisivat
antaa siitä vain kalpeita viitteitä. Ne eivät
kuitenkaan kykene huomioimaan toisen maailmansodan jälkeistä
teknologiakehitystä ja ekologian kehittymistä.
Tarkoituksemme tässä ei ole ryhtyä ”utooppisen
kirjoituksen” luontiin, mutta joitain suuntaviivoja voidaan
kyllä esittää näinkin yleisessä
keskustelussa. Ja esittäessäni näitä hahmotelmia
haluan samalla korostaa – ei vain kaikkein ilmeiseimpiä niitä
tukevia ekologisia oletuksia – vaan myös niiden humanistisia
perusteita.

Anarkistisen yhteiskunnan tulisi olla desentralisoitu yhteiskunta, ei
pelkästään muodostaaksen kestävän perustan
ihmisen ja luonnon suhteen harmonisoinnille, vaan samalla myöskin
luodakseen uusia ulottuvuuksia ihmisten välisten suhteiden
tasapainottamiseksi. Antiikin kreikkalaiset, kuten meitä usein
muistutetaan, olisivat olleet kauhistuneita sellaisesta kaupungista,
jonka koko ja asukasmäärä tekemät mahdottomiksi
kasvokkaiset usein tuttavalliset suhteet kansalaisten välillä.
On olemassa selkeä tarve vähentää inhimillisen
yhteisön ulottuvuuksia – osittain ratkaistaksemme saaste- ja
kuljetusongelmamme, osittain kyetäksemme luomaan todellisia
yhteisöjä. Meidän täytyy tietyssä
merkityksessä inhimillistää ihmiskunta. Ihmisten
välisten suhteiden välitykseen tulisi puhelimien,
televisioiden, radioiden ja sähkeiden tapaisia sähköisiä
välineitä käyttää niin vähän kuin
mahdollista. Kollektiivisia päätöksiä tehtäessä
– kreikkalaisten kansankokous on tietyissä suhteissa
yhteiskunnallisen päätöksenteon esikuva – kaikilla
yhteisön jäsenillä tulisi olla sama oikeus saada samat
tiedot kuin sillä joka käyttää puheenvuoroja
kokouksessa. Heille täytyisi olla mahdollista kyetä
suorassa henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja kasvokkaisessa
keskustelussa omaksumaan hänen asenteitaan, tutkimaan hänen
ilmaisujaan ja punnitsemaan hänen motiivejaan.

Pienten yhteisöjemme tulisi samaten olla taloudellisesti
tasapainoisia ja monipuolisia osittain siksi, että kykenisivät
parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntämään
paikallisia raaka-ainevaroja ja energianlähteitä, osittain
jotta ne kykenisivät stimuloimaan yksilöitä maatalous-
ja teollisuusvirikkeillä. Esimerkiksi koneiden rakentamiseen
taipuvaista yhteisön jäsentä tulisi rohkaista
upottamaan kätensä multaan; älylliseen pohdiskeluun
taipuvaista ihmistä tulisi rohkaista fyysisiin aktiviteetteihin;
”synnynnäisen” maanviljelijän tulisi tutustua
valssaamon toimintaan. Insinöörin irrottaminen maaperästä,
ajattelijan lapiosta, maanviljelijän teollisuuslaitoksesta
tuottaa ammatillista ylispesialisoitumista, joka pitää
sisällään huomattavan riskin yhteiskunnallisen
kontrollin luisumisesta spesialistien haltuun. Yhtä tärkeää
on se, että professionaalinen ja ammatillinen erikoistuminen
estää yhteiskuntaa saavuttamasta yhtä elintärkeää
päämäärää: teknikon aikaansaamaa
luonnon humanisointia ja yhteiskunnan naturalisoimista biologin
toimesta.

Ajattelisin että anarkistinen yhteisö voisi lähestyä
selkeästi rajautuvaa ekosysteemiä; se olisi luonteeltaan
moninainen, tasapainotettu ja sopusuhtainen. Voidaan kiistellä
siitä voisiko sellainen ekosysteemi muodostaa urbaanin
entiteetin kaltaista muodostelmaa erillisine keskuksineen,
kreikkalaisen poliksen tai keskiaikaisen kommuunin tapaisesti, tai
kuten Gutkind ehdottaa, yhteiskunta koostuisi laajalle alueelle
hajautetuista yhteisöistä, joilla ei olisi erillistä
keskusta. Joka tapauksessa mille tahansa tällaiselle yhteisölle
ekologisen mittakaavan määräisi pienimmän
ekosysteemin koko, jonka olisi siis kyettävä ylläpitään
kohtuukokoista väestömäärää.

Suhteellisen itseriittoinen yhteisö, joka selkeästi olisi
riippuvainen ympäristönsä tarjoamista elämäntarpeista,
kykenisi toisella tavalla kunnioittamaan yhteisöä
kannattelevia luonnon orgaanisia keskinäissuhteita. Pitkällä
tähtäimellä pyrkimys itseriittoisuuden saavuttamiseksi
osoittautuisi nähdäkseni tehokkaammaksi kuin nykyinen
liiallinen kansallinen työnjako. Vaikka epäilemättä
syntyisikin pienten teollisuusyksiköiden kertaantumista
yhteisöstä toiseen siirryttäessä, jokaisen ryhmän
tuttuus paikalliseen ympäristöön ja sen ekologisiin
juuriin edistäisi ympäristön järkevämpää
ja aidosti huolta kantavaa käyttöä. Katsoisin että
kaukana mistään itseensä sulkeutuvan paikkalisuuden
tuottamisesta suhteellinen itseriittoisuus loisi uudet puiteet
yksilölliselle ja yhteisölliselle kehittymiselle – ykseyden
suhteessa ympäristöönsä, joka epäilemättä
voimistaisi yhteisöä.

Kansalais-, ammatti- ja professiovastuullisuuksien kierrätys
toisi uutta mieltä yksilöiden elämään luoden
ja täydentäen yksilöllistä itsekehitystä
uusilla ulottuvuuksilla. Ihmisen eri puolet huomioivassa
yhteiskunnassa voisimme toivoa voivamme luoda eheitä,
monipuolisia ihmisiä: monipuolisessa yhteiskunnassa kaikkia
kykyjään käyttäviä ja niitä kehittäviä
ihmisiä. Länsimaisessa maailmassa ateenalaiset puutteistaan
ja rajoituksistaan huolimatta olivat ensimmäiset, jotka antoivat
meille tämän kokonaisuuden ja täydellisyyden ihanteen.
”Polis oli tarkoitettu amatööreille”, H. D. F.
Kitto kertoo meille. ”Sen ihanteena oli, että jokaisen
kansalaisen (suurinpiirtein, koska polis oli demokraattinen tai
harvainvaltainen) tulisi ottaa osaa kaikkiin sen moniin toimiin –
ihanne joka tunnistettavasti periytyy Homeroksen käsityksestä
hyveestä monipuolisena kyvykkyytenä ja toimintana. Se
pitää sisällään kunnioituksen elämän
kokonaisuutta tai ykseyttä kohtaan, ja siksi hyljeksii
erikoistumista. Se sisältää ajatuksen tehokkuuden
halveksumisesta – tai pikemminkin käsityksen
korkeammanasteisesta tehokkuuden ihanteesta: tehokkuudesta, joka ei
sisälly mihinkään yhteen elämän
osa-alueeseen, vaan elämään itseensä”. 5
Anarkistinen yhteiskunta, vaikka se varmastikin pyrkisi enempään
voisi tuskin toivoa saavuttavansa vähempää kuin tämän
mielentilan.

Jotta ekologinen yhteisö voidaan koskaan saavuttaa käytännössä
sosiaalisen elämän tulee mahdollistaa inhimillisen ja
luonnon moninaisuuden herkästi haavoittuva kehitys kutoutuen
tasapainoiseksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi. Ulottuen
yhteisöistä alueiden kautta kokonaisten maanosien
mittakaavaan näemme ekosysteemien ja ihmisryhmittymien värikkään
eriytymisen, jokaisen yksikön kehittäessä omia
ainutlaatuisia potentiaalejaan tuoden jokaisen yhteisönsä
jäsenen ulottuville laajan kirjon taloudellisia, kulttuurisia ja
toiminnallisia ärsykkeitä. Näköpiiriimme
hahmottuuu kiihdyttävä, usein dramaattinen, yhteisömuotojen
moneus – jota voi yhdessä paikassa leimata vaikkapa
arkkitehtoniset ja teolliset sopeutumistoimet puolikuivan ilmaston
ekosysteemeihin, toisessa taas sopeutuminen nummiekosysteemeihin,
kolmannessa metsäisiin ympäristöihin. Todistamme
luovaa vuorovaikutusta yksilön ja ryhmän, yhteisön ja
ympäristön sekä ihmiskunnan ja luonnon välillä.
Nykyään vallitseva mielenlaatu, joka organisoi ihmisten ja
muiden elämänmuotojen välisiä eroja hierarkkisten
suuntaviivojen mukaan, määrittäen kaikkea
”ulkopuolista” paremuuden tai huonommuuden kriteerein
väistyy sellaisen suhtautumistavan tieltä, joka kykenee
toimimaan moninaisuudessa ekologisuuden huomioiden. Ihmisten välisiä
eroja kunnioitetaan, niitä itse asiassa vaalitaan, elementteinä,
jotka rikastavat kokemuksen ja ilmiöiden ykseyttä.
Traditionaalinen suhde, joka pyrkii sijoittamaan subjektin objektia
vastaan, muuttuu laadullisesti; ”ulkoinen”, ”erilainen”
ja ”toinen” käsitetään yksilöllisinä
osina kokonaisuutta, joka rikastuu entisestään
moninaisuuden ansiosta. Tämä ykseyden mieli heijastelee
yhteiskunnan ja luonnon sekä yksilöiden välisiä
keskenään tasapainoon saatettuja intressejä.
Vapautettuna tukahduttavasta rutiinista, halvaannuttavasta
repressiosta ja turvattomuudesta, raadannan ja väärien
tarpeiden taakasta, auktoriteetin ja irrationaalisen pakon kahleista,
yksilöt ovat ensimmäistä kertaa historiassa
sellaisessa asemassa, jossa he kykenevät toteuttamaan
potentiaalinsa ihmisyhteisön ja luonnon maailman jäseninä.

1Lisänäkemystä
tästä ongelmakentästä haluava lukija voi
tutustua seuraaviin teoksiin: Charles S. Elton, The Eco- logy of
Invasions (Wiley; New York, 1958); Edward Hyams, Soil and
Civilisation (Thames and Hudson; London, 1952); Murray Bookchin
(pseud. Lewis Herber), Our Synthetic En- vironment (Knopf; New
York, 1962); ja Rachel Carson, Silent Spring (Houghton Mifflin;
Boston, 1962). Viimeksi mainittua ei tulisi lukea tuholaismyrkkyjä
vastaan suunnattuna polemiikkina vaan pikemminkin vetoomuksena
ekologisen monimuotoisuuden puolesta.

2Ruddin
käyttämä sana ”manipulaatio” luo
todennäköisesti harhaanjohtavan mielikuvan, että
ekologista situaatiota voitaisiin kuvailla pelkin mekanistisin
termein. Jottei tämä vaikutelma syntyisi haluan korostaa,
että tietomme ekologisesta situaatiosta ja tämän
tiedon konkreettisesta käytöstä edellyttävät
oivaltavaa ymmärrystä ja näkemyksellisyyttä
pikemmin kuin valta- ja hallintapyrkimyksiä. Charles Elton
esittää perusteluja ekologisen situaation hallinnalle kun
hän kirjoittaa: ”Maailman tulevaisuutta tulee voida
hallita, mutta tämä hallitseminen ei muistut- taisi
shakkipeliä…..vaan ennemminkin veneen ohjaamista.”

3Robert
L. Rudd, ”Pesticides: The Real Peril”, The Nation, vol.
189 (1956), s. 401.

4E.
A. Gutkind, The Twilight of the Cities (Free Press; Glencoe, New
York, 1962, s. 55 – 144.

5H.
D. F. Kitto, The Greeks (Aldine; Chicago, 1951), s. 16.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s