Ekologia ja vallankumouksellinen ajattelu

Teksti on julkaistu sen  historiallisen arvon takia.
Pentti Jaatisen suomennos.

Ekologia ja vallankumouksellinen ajattelu

Murray Bookchin, New York, Helmikuu 1965

Miltei jokaisena aikakautena aina renessanssista lähtien on vallankumoukselliseen ajatteluun suuresti vaikuttanut jokin tieteenala, joka usein vielä on ollut yhteydessä tiettyyn filosofiseen koulukuntaan.  Kopernikuksen ja Galileon aikana astronomia auttoi mullistamaan taikauskon hallitsemat keskiajan käsitykset ja ideat ja muuttamaan ne kriittisen rationalismin läpäisemiksi ja avoimesti naturalistisen ja humanistisen suhtautumistavan koulimiksi.  Valistuksen aikana – aikakautena, joka huipentui Ranskan vallankumoukseen – tätä ideoiden vapautusliikettä vahvistivat matematiikassa ja mekaniikassa saavutetut edistysaskelet.  Viktoriaanista aikakautta ravisteli perustojaan myöten biologian ja antropologian evoluutioteoriat, samoin Marxin panos poliittiseen taloustieteeseen ja freudilainen psykologia.
Omana aikanamme olemme saaneet nähdä miten hallitseva yhteiskuntajärjestys on sulauttanut itseensä nämä kerran vapautukselliset tieteet.  Olemme todellakin alkaneet pitää tiedettä itseään ajatteluprosessien ja ihmisen fyysisen olemisen kontrollin välineenä. Tämä tieteen ja tieteellisen metodin hylkiminen ei ole täysin vailla oikeutusta.  ”Monet herkät taiteilijat”, Abraham Maslow huomauttaa, ”pelkäävät, että tiede vaimentaa ja tukahduttaa, että se pikemmin repii asioita erilleen kuin yhdistää niitä, ennemminkin tätä kautta tappaen kuin luoden uutta.”1 Ja mikä on aivan yhtä oleellista:  moderni tiede on menettänyt kriittisen teränsä. Suureksi osaksi tavoitteiltaan puhtaan funktionaaliseksi tai välineelliseksi muuttuneita tieteen aloja, jotka aiemmin pyrkivät hajottamaan ihmisen kahleita, käytetään nykyään noiden kahleiden ikuistamiseen ja kultaamiseen.  Jopa filosofia on välineellistynyt, eikä nykyään juuri pyri muuta tarjomaan kuin loogisten nokkeluuksien aineistoa; se on pikemmin tietokoneen kuin vallankumouksellisen apulainen.
Yksi tiede saattaa kuitenkin kyetä palauttamaan ja jopa ylittämään perinteisten tieteiden ja filosofioiden vapautuspotentiaalin ja vallankumouksellisen aseman.  Tästä tieteestä käytetään väljää nimikettä ”ekologia” – termi, jonka Haeckel keksi vuosisata sitten viitatakseen ”kaikkien niiden suhteiden tutkimiseen, jota eläimellisellä on epäorgaaniseen ja orgaaniseen ympäristöönsä.”2 Ensi silmäyksellä Haeckelin määritelmä tuntuu kyllin mielenkiinnottomalta; ja ekologia käsitetään suppeasti yhdeksi biologiatieteeksi tai se usein redusoidaan pelkäksi biometriikan alalajiksi, jonka piirissä kenttätyöntekijät keskittyvät ruokaketjuihin ja analysoimaan eläinpopulaatioita tilastotieteellisin metodein.  On olemassa terveysekologia, joka tuskin asettuisi uhmamaan Amerikan lääketieteellisen yhdistyksen linjauksia ja yhteiskuntaekologia, joka taasen tuskin mukautuisi New Yorkin kaupunkisuunnittelulautakunnan sulavasti sorvattuihin näkemyksiin.
Laajemmin tarkasteltuna ekologia käsittelee luonnon tasapainoa.  Ja sikäli kuin myös ihmistä pidetään luonnon osana tämä tiede käsittelee pohjimmiltaan ihmisen ja luonnon suhteen harmonisointia.  Ekologisen lähestymistavan mullistavat seuraukset eivät synny vain siitä, että ekologia on luonteeltaan kriittinen tiede – kriittinen sellaisessa laajuudessa ja mittakaavassa, jota poliittisen taloustieteen radikaaleimmat järjestelmät eivät ole kyenneet saavuttamaan – mutta myöskin, koska se on integratiivinen ja rekonstruktiivinen tiede.  Tämä ekologian integratiivinen, rekonstruktiivinen näkökulma loppuun asti vietynä kaikkine seuraamuksineen johtaa suoraan yhteiskunnallisen ajattelun anarkistisille alueille.  Sillä viime kädessä on mahdotonta saavuttaa ihmisen ja luonnon tasapainoa luomatta ihmisyhteisöjä, jotka elävät kestävässä tasapainossa luonnonympäristönsä kanssa.

Ekologian kriittinen luonne

Ekologia saa kriittisen särmänsä – ainutlaatuisen piirteensä näinä tieteen yleisen kesyyden aikoina – kohteestaan, sen omasta tutkimusalastaan.  Ekologian käsittelemät aiheet ovat häviämättömiä siinä merkityksessä, että niitä ei voida lyödä laimin kyseenalaistamatta samalla ihmisen eloonjäämistä ja itse planeetan säilymistä elinkelpoisena.  Ekologian kriittinen terä ei johdu niin paljoa inhimillisen järjen vallasta – vallasta, jonka tiede on pyhittänyt sen kaikkein vallankumouksellisimpina aikoina – vaan vieläkin mahtavammasta voimasta, luonnon suvereeniudesta.  Saattaa olla, että ihminen on manipuloitavissa oleva, kuten joukkotiedotusvälineiden omistajat väittävät, tai että luonnon elementtejä voidaan manipuloida kuten insinöörit todistelevat, mutta ekologia selkeästi osoittaa, että luonnonmaailman kokonaisuus – luonto tarkasteltuna sen kaikissa aspekteissaan, kiertokuluissaan ja keskinäissuhteissaan – tekee tyhjiksi kaikki inhimilliset kuvitelmat planeetan hallitsemisesta.  Välimeren alueen suuret joutomaat, jotka kerran olivat kukoistavia maatalousalueita tai rikkaan kasvuston alueita, ovat historiallista todistusaineistoa luonnon kostosta ihmisen loiselämää kohtaan.
Teollisen vallankumouksen jälkeisen ajan, ja aivan erityisesti toisen maailmansodan jälkeisen ajan, ihmisen aikaansaamalle luonnontuholle ei löydy ollenkaan historiallisia vastineita, jotka yltäisivät tuhoisuudeltaan samaan mittakaavaan ja merkittävyyteen.  Antiikin esimerkit ihmisen loiselämästä olivat oleellisesti kokoluokaltaan paikallisia; ne olivat tarkasti ottaen esimerkkejä inhimillisestä tuhopotentiaalista, eikä yhtään sen enempää. Usein huomattavat parannukset alueen luonnonekologiassa kompensoivat tuhoja, kuten Euroopan maatyöläisten ylivertainen maaperän kunnostus maanviljelykseen käytettyinä vuosisatoina samoin kuin inkakulttuurin maanviljelijöiden aikaansaannokset pengertämällä Andien vuorenrinteet esikolumbiaanisina aikoina.
Nykyaikaisen ihmisen ympäristön riistäminen on laajuudeltaan globaalia, samoin kuin hänen imperialisminsakin.  Se ulottuu jopa planeettamme ulkopuolelle, kuten saatoimme todistaa jokunen aika sitten Van Allen säteilyvyöhykkeiden häiriöiden yhteydessä. Tänään ihmisen parasitismi järkyttää enemmän kuin ilmakehää, ilmastoja, vesivarantoja, ja alueiden maaperää ja kasvustoja:  se horjuttaa käytännöllisesti katsoen kaikkia luonnon peruskiertokulkuja ja uhkaa syöstä epätasapainoon luonnonympäristön vakauden koko maailman mittakaavassa.
Esimerkkinä modenin ihmisen roolin tuhoavuuden laajuudesta on arvioitu, että fossiilisten polttoaineiden käyttö (hiili ja kaasu) tuottaa 600 miljoonaa tonnia hiilidioksidia ilmaan vuosittain, noin 00,3 prosenttia koko ilmakehän massasta – tämä kaikki, voisin lisätä, erilaisten myrkkyjen suunnattoman määärän lisäksi.  Sitten teollisen vallankumouksen ilmakehässä oleva hiilidioksidimassa on lisääntynyt ylittäen neljänneksellä aiemmat, paljon vakaammat tasot.  Hyvin pätevin teoreettisin perustein voidaan väittää, että tämä kasvava hiilidioksidikerros pysäyttämällä maasta haihtuvan lämmön tuhoisampiin myrskytyyppeihin ja lopulta sulattamaan napajäätiköitä, nostattamaan merenpinnan tasoja ja peittämään tulvavesien alle valtavia maa-alueita.  Vaikka sellainen vedenpaisumus voi vielä tuntua etäiseltä, niin hiilidioksidin määrä suhteessa muihin ilmakehän kaasuihin on varoittava esimerkki ihmisen puuttumisesta luonnon tasapainoon.
Paljon välittömämpi ekologinen kysymys on ihmisen laajamittainen maan vesistöjen saastuttaminen.  Olennaista ei ole tosiasia, että ihminen pilaa jonkin vesistön, järven tai joen – tähän ihminen on syyllistynyt aina – vaan nimenomaan se mittakaava, jonka saastuttaminen on saavuttanut kahden viimeisen sukupolven aikana.  Nykyään miltei kaikki Yhdysvaltojen pintavedet ovat jo saastuneet.  Monet vesistöt ovat avoimia likakaivoja, joita käytännöllisesti katsoen voi pitää kaupunkimaisen viemäriverkoston laajennuksena.  Niiden kuvaaminen järviksi tai joiksi on puhdas eufemismi.  Ja mikä merkittävintä laajat pohjavesivarannot ovat saastuneet juomakelvottomiksi ja monia paikallisia hepatiittiepidemioita on jäljitetty esikapunkialueiden saastineisiin lähteisiin.  Toisin kuin pintaveden yhteydessä syvemmän veden tai pohjaveden saasteita on tavattoman vaikea poistaa ja saastuneisuus pyrkii säilymään vuosikymmeniä senkin jälkeen kun itse saastuttamisen lähteet on poistettu.
Eräs laajalevikkinen aikakauslehti kuvailee Yhdysvaltojen saastuneita vesistöjä osuvalla otsikolla:  ”Kuolevat vetemme.” Tämä epätoivoinen, apokalyptinen kuvaus vesien saastumisen ongelmasta Yhdysvalloissa todellakin soveltuu kuvaamaan koko maailman tilannetta.  Maan vedet ovat aivan konkreettisesti kuolemassa.  Massiivinen saastuminen tuhoaa Afrikan, Aasian ja Latinalaisen Amerikan jokien ja järvien, samoin kuin pitkälle teollistuneiden maanosien pitkään hyväksikäytettyjä vesistöjä. (Tässä en käsittele ollenkaan ydinkokeiden ja ydinvoimaloiden radioaktiivisia saasteita, jotka ilmeisesti kulkeutuvat kaikkiin meren kasveihin ja eläimiin; öljyvuodoista ja dieselpäästöistä on myös tullut suuria saasteongelmia, jotka ovat merkittävästi tuhonneet merielämää joka vuosi.)
Tämän tapaisia kuvauksia voidaan toistaa käytännöllisesti katsoen jokaisen biosfäärin osan kohdalla.  Sivuja voitaisiin helposti täyttää kirjoittamalla tuottavan maaperän vuosittaisista valtavista menetyksistä miltei joka maanosassa; tappavista ilmansaastepitoisuuksien ajanjaksoista suurilla kaupunkialueilla; radioaktiivisten isotooppien ja lyijyn kaltaisten myrkkyaineiden maailmanlaajuinen jakautuminen; ihmisen välittömän elinympäristön – voisi sanoa hänen illallispöytänsä – kemikalisoituminen kasvinsuojeluaineilla ja ruuan lisäaineilla.  Kun nämä asiat kootaan yhteen palapelin palojen tapaan nämä muodotavat ympäristöä sellaisen tuhon mallin, jolla ei ole minkäänlaista edeltäjää ihmisen pitkässä historiassa maan päällä.
Aivan perustellusti ihmistä voitaisiin kuvata hyvin tuhoavaksi loisisännäksi, joka uhkaa tuhota oman perustansa – luonnon maailman – ja viime kädessä itsensä. Ekologiassa kuitenkin käsite ”parasiitti” ei ole vastaus kysymykseen, vaan pikemminkin synnyttää itse kysymyksiä. Ekologit tietävät, että tämäntapainen parasitismi tavallisesti heijastaa ekologisen tilan hajoamista; todellakin monet lajit, jotka vaikuttavat hyvin tuhoavilta yksissä olosuhteissa voivat kyetä olemaan erityisen hyödyttäviä toisten olosuhteiden vallitessa.  Ekologialle antaa syvällisesti kriittisen funktion juuri ihmisen tuhokyvyn esiinnostama kysymys:  mikä hajaannus on tehnyt ihmisestä destruktiivisen parasiitin?  Mikä tuottaa parasitismin muodon, josta ei seuraa vain valtavat luonnonolosuhteiden epätasapainot, vaan uhka koko ihmiskunnan olemassaololle?
Ihminen ei ole synnyttänyt epätasapainotiloja pelkästään luontoon, vaan, ja vielä perustavammin, suhteessaan kanssaihmisiin ja yhteiskuntansa perusrakenteeseen.  Ihmisen sosiaaliseen maailmaansa tuottamat epätasapainot aiheuttavat puolestaan luonnon epätasapainotilat.  Vuosisata sitten olisi ollut täysin mahdollista pitää ilman ja veden saastuminen omaa etuaa tavoittelevien teollisuusparonien ja -byrokraattien toiminnan seurauksena.  Tänään tämä moraalinen selitys olisi karkea yksinkertaistus.  Epäilemättä pitää paikkansa, että suurinta osaa porvarillisesta yritystoiminnasta ohjaa edelleen kaikki-julkinen-olkoon-kirottua -asenteet, mistä todistavat voimalaitosten, autokonsernien ja teräskorporaatioiden suhtautumistavat saasteongelmiin.  Mutta vielä vakavampi ongelma kuin omistajien asenteet on yhtiöiden koko – niiden valtavat mittasuhteet, sijoittuminen tietyille alueille, niiden tiheys suhteessa yhteisöön tai vesistöön, niiden vaatimukset raakamateriaalista tai vedestä ja niiden roolinsa kansallisessa työnjaossa.
Tänään kohtaamme juuri yhteiskuntaekologian piiriin asettuvan kriisin. Moderni yhteiskunta erityisesti sellaisena kun tunnemme sen Euroopassa ja Yhdysvalloissa, on organisoitu valtavien kaupunkivöiden, pitkälle teollistuneen maatalouden, ja molemmat edelliset ylittäen, ja paisuneen, byrokratisoituneen, anonyymin valtioapparaatin ympärille.  Jos hetkeksi sivuutamme kaikki moraaliset näkökannat ja tutkimme tämän yhteiskunnan puhtaasti fyysistä rakennetta, huomiomme kiinnittyy välittömästi niihin valtaviin logistisiin ongelmiin, joita se on pakotettu ratkaisemaan – kuljetuksen, väestöntiheyden ongelmat, raaka-aineiden, tehdasvalmisteisten hyödykkeiden ja ruoka-aineiden kysyntä, taloudellisen ja poliittisen organisaation ja teollisuuden sijoittamisen, jne.  ongelmat.  Taakka, jonka tämäntyyppinen urbanisoitunut ja keskittynyt yhteiskunta synnyttää missä tahansa maanosassa on valtava.

Moninaisuus ja yksinkertaisuus

Ongelman juuret ulottuvat vieläkin syvemmälle.  Käsitys siitä että ihmisen tulee hallita luontoa kehittyy suoraan ihmisten välisestä herruudesta.  Patriarkaalinen perhe istutti ylivallan siemenet ihmiskunnan ydinsuhteisiin; antiikin maailman tekemä klassinen jako sieluun ja ruumiiseen – itse asiassa hengen ja työn välinen – ruokki sitä edelleen; kristinuskon naturalismin vastaisuus edisti sen kasvua; mutta vasta kun orgaaniset yhteisölliset suhteet – muodoltaan feodaaliset tai maalaiset – hajosivat markkinasuhteiksi, vasta silloin koko planeetta redusoitui pelkäksi riistävän hyödyntämisen kohteeksi.  Tämä vuosisatoja pitkä kehityskulku sai kärjistyneimmän muotonsa modernissa kapitalismissa.  Sisäisestä kilpailevasta luonteestaan johtuen porvarillinen yhteiskunta asettaa ihmiset toisiaan vastaan, ihmiskunnan luontoa vastaan.  Samoin kuin ihmisestä tulee pelkkä myytävä resurssi, niin myös jokaisesta luonnon osa-alueesta tulee hyödyke, jota teollisuuskapitalistisen tuotannon annetaan hyödyntää täysin mielivaltaisesti.  Tätä prosessia kuvaavat ”talouskasvun”, ”teollisuusyhteiskunnan” ja ”urbaanin huuman” kaltaiset liberaalit eufemismit.  Kuvataanpa näitä ilmiöitä millä kielellä tahansa, kaikilla näillä ilmiöillä on juurensa ihmisten keskinäisissä ylivalta-suhteissa.  ”Kulutusyhteiskunnan” fraasi täydentää kuvausta nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä ”teollisuusyhteiskuntana”. Joukkotiedotus räätälöi tarpeita luodakseen julkista kysyntää täysin hyödyttömille tuotteille, joista jokainen on huolekkaasti suunniteltu hajotakseen ennaltasäädetyn ajanjakson kuluttua.  Markkinoiden ihmisen henkiseen puoleen kohdistama raiskaus rinnnastuu pääoman suorittamaan maan tuhoamiseen.  (Liberaali identifioiminen on metafora, joka neutraloi ekologisen kriisin liikkeelle panevan sosiaalisen paineen.)
Väestönkasvua koskevasta äänekkäästä keskustelusta huolimatta ekologisen kriisin ratkaisevat suhdeluvut eivät koske Intian väestönkasvutasoja vaan Yhdysvaltojen tuotantotasoja, maata, joka tuottaa enemmän kuin puolet maailman tuotteista.  Tässä myöskin ”vaurauden” kaltaiset liberaalit eufemismit peittävät alleen ”jätteen” kaltaiset rumemmat ja kuvaavammat termit, joilla saattaisi olla kriittistä sisältöä. Yhdysvallat – yhdeksäsosa teollisuuskapasiteetista valjastettuna sotatuotantoon – polkee aivan kirjaimellisesti maata jalkoihinsa ja tuhoaa ekologiset yhteydet, jotka mahdollistavat ihmiskunnan elämän jatkumisen.  Jos nykyiset teollisuustuotannon suunnat jatkuvat samansuuntaisina vuosisadan kolmena viimeisenä vuosikymmenenä tulemme näkemään enimmäkseen ydinpolttoaineiden ja hiilen hyödyntämiselle perustuvan sähkövoimantuotannon viisinkertaistumisen.  Valtava taakka jonka tämä lisäys radioaktiivisten jätteiden ja muiden saasteiden muodossa tulee asettamaan maan ekosysteemeille tuskin tarvitsee lisäkuvauksia.
Myös lyhyemmässä aikaperspektiivissä ongelma on yhtä huolestuttava.  Seuraavan viiden vuoden aikana romun tuotanto saattaa kasvaa kaiken kaikkiaan kahdellakymmenellä prosentilla; paperin kulutus viidellä prosentilla vuosittain; kertakäyttörasioiden kolmella prosentilla vuosittain; muovin (joka tällä hetkellä muodostaa prosentin tai kahden osuuden kunnallisista jätteistä) seitsemän prosenttia vuositasolla.  Yleisellä tasolla nämä teollisuudenalat vastaavat kaikkein vakavimmista ympäristöön päästetyistä saasteista.  Teollisuustuotannon täysin järjetöntä luonnetta kuvaa ehkä parhaiten palautettavien (ja kierrätettävien) kaljapullojen lasku vuoden 1960 54: sta biljoonasta nykyiseen 26 biljoonaan.  Niiden paikan on vienyt kertakäyttöpullot (nousua 8: sta 21: een biljoonaan) ja -tölkit (nousua 38: sta 53: een biljoonaan). Nämä kertakäyttöpullot ja -tölkit tietysti tuottavat suuria ongelmia toimivalle jätehuollolle.
Pelkäksi mineraalivarannoksi käsitetty planeetta saattaa kyllä kyetä tukemaan tätä mieletöntä romun ja roskan tuotannon lisäystä. Mutta maa monimuotoisena elämää kantavana verkostona ei taatusti siihen kykene.  Todellinen kysymys koskeekin sitä kykeneekö maa kestämään tätä ryöstöä siihen saakka kunnes ihminen korvaa nykyisen tuhoavan yhteiskuntajärjestelmän humanistisella, ekologisesti suuntautuneella järjestyksellä.
Ekologeja usein pyydetään – ja melko pilkalliseen sävyyn vieläpä – määrittämään tieteellisellä tarkkuudella se kohta jossa luonnon kantokyky murtuu – kohta jossa luonnon maailma romahtaa ihmiskunnan niskaan.  Tämä olisi samaa kuin kysyisi psykiatrilta milloin neurootikosta vihdoin tulee epäfunktionaalinen psykootikko.  Vastauksia näihin kysymyksiin tuskin koskaan tullaan saamaan.  Mutta ekologi voi tuoda esiin strategista näkemystä siitä mihin suuntaan ihminen on kulkemassa tämän murtuman tapahduttua suhteessa luonnon maailmaan.
Ekologian näkökulmasta katsottuna ihminen on vaarallisella tavalla köyhdyttämässä ympäristöään.  Moderni kaupunki edustaa synteettisen regressiivistä tunkeutumista luonnollisen alueelle, epäorgaanisen (betonin, metallien, lasin) voittoa orgaanisesta, monipuolisten, laaja-alaisten impulssien korvautumista räikeillä elementaarisilla ärsykkeillä. Maailman teollistuneilla alueilla juuri nyt kehittyvät valtavat kaupunkivyöt eivät ole vain silmälle ja korvalle raa‘an epämiellyttäviä, niitä vaivaavat alituiset savusumut ja melusaasteet ja ruuhkat tekevät niistä käytännöllisesti katsoen elottoman muuttumattomia.
Ihmisen elinympäristön yksinkertaistamisella ja tekemällä siitä lisääntyvissä määrin elementaalisen ja räikeän on yhtä hyvin kulttuurisia kuin fyysisiäkin ulottuvuuksia.  Tarve käsitellä valtavia kaupunkiväestöjä – hoitaa kuljetukset, ruokkia, kasvattaa, kouluttaa ja viihdyttää jotenkin näitä miljoonia samaan paikkaan ahtautuneita ihmisiä – johtaa väistämättä kansalaisvelvollisuuksien ja sosiaalisten mittapuiden merkittävään rapautumiseen.  Ihmisten välisten suhteiden massaluonne – – totalitaarinen, keskitetty ja järjestystä korostava – pyrkii hävittämään menneisyyden paljon yksilöllisemmät järjestelyt.  Sosiaalisen hallinnan byrokraattiset tekniikat pyrkivät syrjäyttämään humanistiset lähestymistavat.  Standardoitu, säännelty ja massamuotoistettu pyrkii korvaamaan kaiken spontaanin, luovan ja yksilöllistyneen.  Yksilön tila supistuu supistumistaan samalla kun kasvoton byrokraattinen yhteiskuntakoneisto pakottaa hänelle uusia rajoitteita.  Ainutlaatuisten henkilökohtaisten laatujen vastavuoroinen tunnustaminen saa väistyä yhä enenevässä määrin massan alimman yhteisen nimittäjän manipuloimisen tieltä. Määrällinen, tilastotieteellinen lähestymistapa, massamuotoinen ihmisten käsittely, pyrkii samaan yliotteen kaikista kallisarvoisen yksilöllistyneistä ja laadullisista lähestymistavoista, jotka korostavat vahvimmin henkilökohtaista ainutlaatuisuutta, vapaata ilmaisua ja kulttuurista monimuotoisuutta.
Sama regressiivinen ympäristön manipulointi tapahtuu modernin maatalouden piirissä 1  Modernien kaupunkien hallinnoituja ihmisiä täytyy ruokkia, ja tämä ruokkiminen puolestaan käytännössä edellyttää teollisen maatalouden laajentamista.  Ruokakasveja täytyy viljellä tavalla, joka ottaa huomioon korkean mekanisaatioasteen – ei vähentääkseen näännyttävää työtä, vaan kohottaakseen tuottavuutta ja tehokkuutta, maksimoidakseen investoinnit, ja riistääkseen biosfääriä. Näin muodoin koko maisema ja alue täytyy tasata latteksi – tehtaan lattiaksi, jos ilmaisu sallitaan – ja luonnon variaatiot pinnanmuodostuksessa hävittää minimiinsä. Kasvien kasvatuksen täytyy olla tarkoin säädeltyä jotta viljely pysyisi ruokaa jalostavien tehtaiden tiukkojen aikataulujen puitteissa.  Kyntäminen, maaperän lannoitus, kylväminen ja sadon korjaaminen täytyy suorittaa suuressa mitassa, useinkin täysin sivuuttaen alueen luonnollisen ekologian.  Suuret maa-alueet pitää valjastaa yhden ainoan lajin viljelemiseen – maanviljelyn muoto, joka johtaa paitsi mekanisaatioon myös tuholaisvahinkoihin.  Yksi ainut kasvilajin viljelykset ovat ihanteellinen ympäristö tuholaislajien lisääntymiselle.  Ja viimeiseksi, kemiallisia myrkkyjä täytyy käyttää runsaasti jotta selvitään hyönteisten, rikkaruohojen ja kasvisairauksien ja sääntelemään sadontuotantoa ja maksimoimaan maan hyödynnys.  Modernin maatalouden todellinen symboli ei ole sirppi (ei edes traktorikaan) – vaan lentokone.  Modernia ruuantuotantoa ei sattuvimmin kuvaa talonpoika, pientilallinen tai agronomi – joihin voisi todella yhdistää läheisen suhteen satoa tuottavan maan ainutlaatusiin ominaisuuksiin – vaan pikemminkin lentäjä tai kemisti, joille maa näyttäytyy pelkkänä tuotantoresurssina, epäorgaanisena raakamateriaalina.
Tätä yksinkertaistavaa prosessia pahentaa edelleen kärjistynyt alueellinen (itse asiassa kansallinen) työnjako.  Valtaisat planeetan alueet varataan yksinomaan tietyille teollisuustuotannon aloille tai redusoitaan pelkiksi raaka-aineiden varastoiksi.  Toiset alueet muutetaan kaupankäyntiin keskittyviksi urbaaneiksi väestökeskuksiksi.  Kaupungit ja alueet (pikemminkin maat ja maanosat) tunnistetaan tietyistä tuotteista – Pittsburgh, Cleveland ja Youngstown teräksestä, New York rahoitusmarkkinoistaan, Bolivia tinastaan, Arabia öljystään, Eurooppa ja Yhdysvallat teollisuustuotteistaan, ja koko muu maailma yhden tai toisen tyyppisistä raaka-aineista.  Organisaatio, joka muokkaa kokonaisia kansakuntia taloudellisesti rationaalisiksi yksiköiksi, joista jokainen osa-yksikkö on väliasema valtavassa teollisessa globaalissa vyössä, peittää alleen kokonaisia maanosia käsittävät kompleksiset ekosysteemit.  On vain ajan kysymys milloin houkuttavimmat osat maaseutua joutuvat sementtimyllyjen valloittamiksi, samaan tapaan kuin suurin osa Yhdysvaltojen itäistä merenrantaa on jo ehditty muuttaa yksityisiksi rantapalstoiksi ja huvila-alueiksi.  Ja se mitä luonnon kauneudesta jää vielä jäljelle pilaavat kilvan esikaupunkislummit, ”maisemalliset” moottoritiet, rekkojen levähdysalueet, motellit, marketit ja moottoriveneiden öljylautat.
Olennaista tässä kaikessa on juuri se että ihminen on tekemässä tyhjäksi ja tuhoamassa koko orgaanisen evoluution aikaansaannokset.  Luomalla betonin, lasin ja metallin valtavia urbaaneja kasaumia, tuhoamalla ja peittämällä alleen kompleksisia, hienovaraisesti organisoituneita eko-systeemejä – toisin sanoen korvaamassa äärimmäisen monimutkaisen orgaanisen ympäristön yksinkertaistetulla epäorgaanisella ympäristöllä – ihminen on hajottamassa sitä bioottista pyramidia, joka on kannatellut ihmissukua luvuttomien vuosituhansien ajan.  Syrjäyttämällä synteettisten suhteiden tieltä kompleksisia ekologisia suhteita, joille kaikkien kehittyneiden elämänmuotojen elämä perustuu, ihminen on sysäämässä biosfääriä sellaiseen tilaan, jossa se kykenee enää kannattelemaan ainoastaan yksinkertaisempia elämänmuotoja.  Jos tämä evolutionaarisen kehityksen massiivinen purkutyö jatkuu, ei ole lainkaan mieletöntä otaksua, että edellytykset korkeammille elämänmuodoille tulevat peruuttamattomasti tuhoutumaan ja maa tulee kyvyttömäksi pitämään ihmistä hengissä.
Ekologia ei saa kriittistä voimaansa pelkästään siitä tosiasiasta, että kaikkien tieteenalojen joukosta juuri se kykenee esittämään tämän kauhistuttavan merkityksellisen sanoman ihmiskunnalle, vaan myöskin koska se sisällyttää tähän viestiin uuden sosiaalisen ulottuvuuden.  Ekologisesta näkökulmasta katsoen orgaanisen evoluution tuhoutuminen on tulosta järjettömästä ristiriitaisuudesta, joka vallitsee kaupungin ja maaseudun, valtion ja paikallisyhteisöjen, teollisuuden ja maanviljelyn, teollisen massatuotannon ja käsityöläisyyden, keskittymisen ja paikallisuuden, byrokraattisen ja inhimillisen mittakaavan välillä.

Ekologian eheyttävä luonne

Aivan viime aikoihin saakka kaikkia yrityksiä ratkaista kaupungistumisen, keskittymisen, byrokratian paisumisen ja sosiaalisen kerrostumisen luomia ongelmia pidettiin vain merkityksettömänä vastavirtana ”edistykselle” – protestina, joka oli lupa ohittaa mielikuvituksellisena ja taantumuksellisena.  Anarkistit saattoi sivuuttaa yksinäisinä näkijöinä, sosiaalisina hylkiöinä, jotka olivat jääneet maalaiskylän tai keskiajan kommuunin nostalgisoinnin lumoihin.  Heidän pyrkimyksiään hajautettuun yhteiskuntaan ja luontoon sopeutettuun humanistiseen yhteisöön, joka kykenisi huomioimaan yksilön – auktoriteeteista vapaan, spontaanin yksilön – tarpeet, pidettiin romantikon, yhteiskunnan ulkopuolisten käsityöläisten tai ”toisinajattelijoiden” reaktioina.  Heidän protestinsa keskittämistä ja sosiaalista kerrostumista vastaan olivat muka vähemmän uskottavia, koska niiden tueksi oli esitetty ensisijaisesti eettisiä näkökohtia – utooppisia, näennäisen ”epärealistisia” käsityksiä siitä mitä ihminen voisi olla, ei mitä hän nyt on.  Vastauksena tähän protestiin anarkistisen ajattelun vastustajat – vasemmistoliberalistit, oikeistolaiset ja autoritaariset ”vasemmistolaiset” – väittivät, että he edustavat historiallisen todellisuuden ääntä ja että heidän valtiolliset ja sentralistiset käsitykset olivat peräisin objektiivisesta, käytännön maailmasta.
Aikakausi ei tunnu kovinkaan suopealta ideoiden riitauttamiselle. Siitä huolimatta mikä on ollut hetki sitten vapaudenhenkisten ja ei-vapaudenhenkisten näkemysten pätevyyden laita, niin historiallinen kehitys on tehnyt nykyään käytännöllisesti katsoen kaikista anarkistiselle ajattelulle suunnatuista vastaväitteistä merkityksettömiä. Moderni kaupunki ja valtio, teollisen vallankumouksen massiivinen hiili-teräs -teknologia, myöhemmät rationalisoidummat massatuotannon ja työn organisaation vaihetyösysteemit, keskitetty kansakunta, valtio ja sen byrokraattinen koneisto – kaikki nämä ovat tulleet äärirajoilleen.  Mitä edistyksellinen tai vapautta edistävä rooli niillä on joskus voinut ollakin, niin nykyään niistä on tullut pelkästään haitallisia ja tukahduttavia.  Ne eivät ole regressiivisiä vain koska ne hävittävät inhimillisen yhteishengen ja tyhjentävät yhteisön kaikesta yhteenkuuluvuudesta, solidaarisuudesta ja eettis-kulttuurisista mittapuista; ne ovat regressiivisiä myös objektiivisesta näkökulmasta, ekologisesta näkökulmasta.  Sillä ne eivät romuta pelkästään inhimillistä yhteishenkeä ja yhteisöä, vaan myös planeetan elinkykyisyyden ja siitä riippuvaiset elävät oliot.
Ei voi liiaksi painottaa sitä, että anarkistiset tasapainoisen yhteisön, kasvokkaisen demokratian, humanistisiä päämääriä palvelevan teknologian ja hajautetun yhteiskunnan – näiden rikkaiden vapaudenhenkisten termien – perustavat lähtökohdat eivät ole nyt vain haluttavia, ne ovat myös välttämättömyys.  Ne eivät kuulu vain ihmiskunnan tulevaisuuden suuriin näköaloihin, ne muodostavat nyt ihmissuvun eloonjäämisen edellytykset.  Yhteiskunnallisen kehityksen prosessi on laajentanut niiden alan eettisestä, subjektiivisesta piiristä käytännölliseen, objektiiviseen ulottuvuuteen.  Siitä mitä pidettiin aiemmin käytännöllisenä ja objektiivisesti perusteltuna on tullut yhä enemmän epäkäytännöllistä ja merkityksettömämpää ihmisen pyrkimykselle kohti täydempää, vapaampaa olemassaoloa.  Sen sijaan että käsittäisimme vaatimuksen yhteisöstä, kasvokkaisdemokratiasta, humanistisesta ja vapaudellisesta teknologiasta ja desentralisaatiosta pelkästään reagoinniksi nykyiseen asiantilaan – ponnekkaaksi irtisanoutumiseksi nykyisestä yhteiskunnasta – niin nyt voidaan tämän lisäksi esittää vakuuttava, objektiivinen todistusaineisto anarkistisen yhteiskunnan käytännöllisyydenkin puolesta.
Nykyisen asiantilan hylkääminen selittää nähdäkseni intuitiivisen anarkismin räjähdysmäisen kasvun nuorten keskuudessa.  Heidän luonnon rakkautensa on reaktiota urbaanin ympäristömme ja sen hatarien tuotteiden äärimmäisen synteettisiä laatuja kohtaan.  Heidän pukeutumisensa ja tapojensa epämuodollisuus on reaktiota modernin institutionalisoituneen elämäntavan muodollista ja standardisoitua luonnetta vastaan.  Heidän suoran toiminnan mieltymyksensä on reaktiota yhteiskunnan byrokratisoitumista ja keskittymistä vastaan.  Heidän taipumuksensa jättäytyä yhteiskunnan ulkopuolelle ja pidättyä näännyttävästä työstä ja elintasokilvasta heijastelee kasvussa olevaa ärtymystä modernin tehtaan, toimiston ja yliopiston ruokkimalle mielettömälle tehdasteollisuusmaiselle rutiinille.  Heidän intensiivinen yksilöllisyytensä on itse asiassa omalla perustavalla tavallaan sosiaalisen elämän de facto hajauttamista – henkilökohtaista vetäytymistä massayhteiskunnan piiristä.
Hyvin merkittävältä ekologiassa vaikuttaa sen kyky kääntää tämä usein nihilistinen status quon hylkääminen empaattiseksi elämän affirmaatioksi – rakentavaksi humanistisen yhteiskunnan uskontunnustukseksi.  Ekologian uudelleenrakentava sanoma voidaan tiivistää termiin ”diversiteetti”. Ekologisesta näkökulmasta katsoen tasapainoa ja harmoniaa ei saavuteta luonnossa sen paremmin kuin yhteiskunnassakaan mekaanisella standardisoinnilla vaan sen vastakohdalla – orgaanisella eriytymisellä. Tämä viesti voidaan ymmärtää selkeästi tutkimalla sen käytännöllistä merkitystä.
Katsokaamme diversiteetin ekologista periaatetta – mitä Charles Elton kutsu ”moninaisuuden vaalimiseksi” – koska se soveltuu biologiaan, erityisesti maatalouteen.  Muutama tutkimus – Lotkan ja Volterran matemaattiset mallit, Bausenin kokeet alkueläimillä ja punkeilla kontrolloiduissa olosuhteissa, ja laaja kenttätutkimus – selvästi osoittavat, että eläin- ja kasvipopulaatioiden vaihtelut ulottuen vähäisestä todelliseeen maanvaivaan, on suuresti riippuvainen lajien määrästä ekosysteremistä ja vaihtelun asteesta ympäristössä. Mitä suurempi variaatio petojen ja niiden saaliseläinten välillä sitä suurempi; mitä moninaisempi ympäristö on eliöiden suhteen, sitä pienempi on ekologisen epätasapainon vaara.  Stabiilius on vaihtelun ja diversiteetin funktio:  jos ympäristö yksinkertaistuu ja kasvi- ja eläinlajirikkaus vähenee, populaatioiden vaihtelut tulevat huomattaviksi ja pyrkivät pääsemään pois hallinnasta.  Niillä on taipumusta tuholaismaisiin mittasuhteisiin.
Tuholaisten kontrolloinnissa monet ekologit lähtevät nykyään siitä, että kykenemme välttämään hyönteis– ja kasvimyrkkyjen toistuvan käytön mahdollistamalla eliöiden suuremman vuorovaikutuksen.  Meidän tulee jättää enemmän tilaa luonnon spontaanisuudelle, moninaisille biologisille voimille, jotka muodostavat ekologisen situaation.  ”Eurooppalaiset hyönteistieteilijät puhuvat nyt koko kasvi-hyönteis -yhteisön hallitsemisesta”, Robert L. Rudd havainnoi.  ”Sitä kutsutaan eloyhteisön käsittelyksi 2  Eloyhteisön kokonaisuus on vaihteleva, monimutkainen ja dynaaminen.  Vaikka lajin yksilöiden kannat jatkuvasti muuntuvat mikään laji ei tavallisesti saavuta tuhoavia mittasuhteita.  Erikoisolosuhteet, jotka mahdollistavat jonkun tietyn yksittäisen lajin korkeat populaatiot kompleksisessä eko-systeemissä, ovat harvinaisia yksittäistapauksia.  Eloyhteisön tai eko-systeemin vaaliminen tulisi olla päämäärämme, niin haastavalta kuin se vaikuttaakin.” 3
Eloyhteisön ”hallitseminen” järkevällä tavalla edellyttää kuitenkin maatalouden pitkälle vietyä hajauttamista.  Missä ratkaisu vain on toimiva teollisen maatalouden täytyy väistyä maaperää käyttävälle maanviljelylle; tehtaanlattia tulee väistyä puutarhan hoidon ja puutarhaviljelyn tieltä. En halua tällä viitata siihen, että meidän tulisi hylätä suurimittaisen maatalouden ja koneistamisen edut.  Haluan todella tuoda esiin sen, että maata pitäisi käsitellä ikään kuin se olisi puutarha; sen kasvistoa tulee monipuolistaa ja huolekkaasti hoitaa, mitä täydentämään sopii eläimet ja alueen puustosta muodostetut suoja-alueet.  Desentralisaatio on tärkeä niin maanviljelijän omalle kuin myös maatalouden kehitykselle.  Elintarvikkeiden kasvatus, aidosti ekologisessa mielessä harjoitettuna, edellyttää että maanviljelijä tuntee kaikki sen maaperän omainaisuudet ja ominaispiirteet, jolla sadot kasvatetaan.  Hänellä tulee olla tarkkaa tietoa maan pinnanmuodostuksesta, maaperän eri laaduista – satomaasta, metsämaasta, laidunmaasta – sen mineraalisisällöstä ja orgaanisesta sisällöstä ja mikroilmastosta ja hänen täytyy olla jatkuvasti sitoutunut tarkkailemaan uuden flooran ja faunan tuottamia vaikutuksia.  Hänen täytyy kehittää herkkyyttä maan mahdollisuuksille ja tarpeille kun hän samalla tulee itse agrikulttuurisen situaationsa orgaaniseksi osaksi.  Voimme tuskin toivoa voivamme saavuttaa tätä herkkyyden ja integraation korkeaa astetta elintarviketuotannossa ilman että redusoimme maataloutta ihmisen mittakaavaan ja tuomme sen yksilön hallittavaksi.  Jotta ruuantuotannon ekologisen lähestymistavan vaatimukset täytetään maatalous täytyy uudelleenmitoittaa ja purkaa valtavat teollisuusfarmit kohtuukokoisiksi yksiköiksi.
Samankaltainen perustelu soveltuu myös energianlähteiden rationaaliseen kehittämiseen.  Teollinen vallankumous lisäsi ihmisen käyttämiä energiamääriä. Vaikkakin varmasti totta, että esiteolliset yhteiskunnat nojasivat etupäässä eläinten työvoimaan ja ihmisten lihasvoimaan, pitkälle kehittyneet energiamallit kehittyivät monilla Euroopan alueilla, joihin kuului eri resurssien, kuten tuuli- ja vesivoiman moninainen integroiminen ja polttoaineiden moninaisuus (puu, turve, hiili, vihannesten hiilihydraatit ja eläinrasvat).
Teollinen vallankumous valtasi ja suurimmaksi osaksi tuhosi nämä alueelliset energiamallit, korvaten ne yhdellä yksittäisellä energianlähteellä (hiili) ja myöhemmin duaalinen järjestelmä (hiili ja öljy). Alueet integroituja energiaverkostoja ilmentävinä malleina hävisivät, itse asiassa koko ajatus moninaisuuden kautta tapahtuvasta integraatiosta hävisi.  Kuten aiemmin viittasin monista alueista tuli etupäässä kaivosteollisuuden alueita, jotka olivat omistautuneet yhden yksittäisen resurssin louhintaan, kun taas toiset alueet muutettiin valtaisaksi teollisuusalueiksi, jotka monissa tapauksissa tuottivat joitain muutamia hyödykkeitä. Meidän ei juuri ole tarvis arvioida sitä roolia, jonka tämän aidon regionalismin tuhoaminen on tuottanut ilman ja vesien saastumisen muodossa, tuhoa joka siitä on koitunut laajoille maaseudun alueille ja näköalan jonka kohtaamme kallisarvoisten hiilivetypolttoaineiden ehtyessä.
Voimme tietenkin kääntyä ydinpolttoaineiden puoleen, mutta tuottaa kylmiä väreitä ajatellakin tappavia radioaktiivisia jätteitä, jotka vaatisivat hävittämistä, jos nämä ydinreaktorit olisivat ainoat energian lähteemme.  Lopulta, radioaktiivisiin materiaaleihin perustuva energiajärjestelmä johtaisi ympäristön laaja-alaiseen saastumiseen – alkuun vain hienoisessa muodossa, mutta myöhemmin suuressa ja konkreettista tuhoa tuottavassa mittakaavassa.  Tai sitten voimme soveltaa ekologisia periaatteita energiaongelmiemme ratkaisuun.  Voisimme yrittää uudelleenrakentaa varhaisempia alueellisia energiamalleja hyödyntäen tuulen, veden ja auringon energiaa.  Meillä voisi olla apua välineistä, jotka ovat paljon pitemmälle kehiteltyjä kuin menneisyydestä tunnetut.
Aurinkokennot, tuuliturbiinit ja vesisähköresurssit eivät yksin tarjoa ratkaisua tavanomaisten polttoaineiden luomiin energiaongelmiin ja ekologiseen tuhoon.  Koottuna yhteen mosaiikiksi – alueen potentiaaleista kehitetyksi orgaaniseksi energiamalliksi – ne voisivat kyetä yllin kyllin tyydyttämään desentralisoidun yhteiskunnan tarpeet.  Aurinkoisilla leveysasteilla voisimme turvata suuressa määrin aurinkoenergiaan polttoaineiden sijasta.  Tuulisilla alueilla voimme turvautua merkittävästi tuulivoimaan; sopivilla rannikkoalueilla tai sellaisilla sisämaan alueilla, joilla on hyvä jokien verkosto, huomattava osa energiasta voisi tulla vesivoimajärjestelyistä. Kaikissa tapauksissa yhdistelisimme uusiutumattomia ja uusiutuvia energianlähteitä sekä ydinenergiaa.  Olennainen näkemys, jonka toivon kykeneväni tuomaan tässä esiin on se, että pyrittäessä monipuolistamaan energialähteiden käyttöä organisoimalla niitä ekologisesti tasapainoiseksi malliksi voisimme yhdistää annetulla alueella tuuli- aurinko- ja vesivoimaresursseja tyydyttämään teollisuuden ja kotitalouksien tarpeita hyödyntämällä vain minimaalisesti saastuttavia polttoaineita.  Ja lopulta saattaisimme kyetä kehittämään uusiutuvien energianlähteiden käyttöä niin pitkälle, että kaikista haitallisista energianlähteistä voitaisiin luopua.
Kuten maatalouden käsittelyn yhteydessä jo havaittiin ekologisten periaatteiden soveltaminen energianlähteiden hyödyntämiseen edellyttää kuitenkin pitkälle menevää yhteiskunnan desentralisointia ja näkemystä aidosti alueperustaisesta sosiaalisesta organisaatiosta.  Suuren kaupungin ylläpitäminen vaatii valtavat määrät hiiltä ja bensiiniä. Sitä vastoin tuuli-, aurinko- ja vuorovesienergia tulee meille pääasiassa pieninä paketteina; valtavia vuorovesipatoja lukuunottamatta uudet välineet harvoin tuottavat enemmän kuin muutamia tuhansia kilovattitunteja sähköä. On vaikeaa kuvitella, että koskaan kykenemme kehittelemään auringoenergian kerääjiä, jotka tuottaisivat niin valtavia määriä energiaa kuin jättiläismäinen höyryvoimala; yhtä vaikea on kuvitella tuuliturbiinien yhdistelmää, joka tarjoaisi meille tarpeeksi sähköä jotta kykenisimme valaisemaan koko Manhattanin saaren.  Jos kotien ja tehtaiden sijoittelu pysyy hyvin keskitettynä, saastuttamattomia energianlähteitä hyödyntävät laitteet ovat mitä todennäköisimmin vaarassa jäädä pelkiksi leluiksi; mutta jos urbaaneista yhteisöistä tehdään pienempiä ja pyritään luomaan niitä ympäri maata, silloin ei ole mitään syytä uskoa etteikö näitä laitteita voitaisi yhdistellä siten että ne tarjoavat meille kaikki teollisen sivilisaation mukavuudet.  Jotta aurinko-, tuuli- ja vuorovesivoimaa kyettäisiin hyödyntämään tehokkaasti täytyy suuret kaupungit desentralisoida.  Kokonaan uuden tyyppisen yhteisön – sellaisen joka on sovitettu huomioimaan alueen ominaispiirteet ja resurssit – täytyy korvata nykyään yleistyvät kaikkialle rönsyilevät kaupunkien rykelmät.
Varmastikaan desentralisaatiota puoltava objektiivinen todistusaineisto ei rajoitu pelkästään näihin keskusteluihin maataloudesta ja uusiutumattomista energianlähteistä. Desentralististen argementtien pätevyys voidan osoittaa miltei kaikkien aikamme ”logististen” ongelmien kohdalla.  Ottakaamme esimerkki kuljetuksen ongelmalliselta alueelta.  Paljon on kirjoitettu bensiinikäyttöisten kulkuneuvojen haitallisista seurausvaikutuksista – niiden energian tuhlaavuudesta, niiden roolista kaupungin ilman saastuttajina, melusta jota ne tuottavat kaupunkiympäristössä, niiden vuosittain maailman suurkaupungeissa ja moottoriteillä vaatimien kuolemantapausten valtavasta määrästä. Pitkälle kaupungistuneen sivilisatiomme piirissä olisi hyödytöntä korvata nämä haitalliset kulkuvälineet puhtailla, tehokkailla, käytännöllisesti katsoen äänettömillä ja varmastikin turvallisemmilla paristokäyttöisillä kulkuneuvoilla.  Parhaimmatkin sähköautomme täytyy ladata jokaisen 160 ajokilometrin jälkeen – ominaisuus, joka rajoittaa niiden käyttökelpoisuutta kuljetusten hoitamisessa suurkaupungeissa.  Pienessä, desentralisoidussa yhteisössä olisi kuitenkin järkevää käyttää näitä sähkökäyttöisiä kulkuneuvoja kaupunki- ja lähialuekuljetuksiin, ja rakentaa yksiraiteisia verkostoja pitkien etäisyyksien kuljetuksia varten.
On suhteellisen yleisessä tiedossa, että bensiinikäyttöiset kulkuneuvot vastaavat suuresti kaupunkien ilmanssaasteista, ja on olemassa vahva taipumus ”suunnitella” autot siten että niiden turmiollisimmat ominaisuudet jäävät ikäänkuin pimentoon.  Aikamme tyypillisesti yrittää ratkaista luomansa irrationaalisuudet silmänkääntötempuin; jälkipolttimia myrkyllisille bensiinikaasuille; antibiootteja huonon terveyden hoitoon, rahoittavia psyykenlääkkeitä mielen häiriöitiloihin.  Mutta kaupunkien ilmansaasteongelma on ilmeisesti ylivoimaisen hankala ongelma sivuutettavaksi pelkällä harhaanjohtavalla sumutuksella; kenties se on vaikeampi kuin välitämme uskoa.  Suuri väestontiheys aiheuttaa viime kädessä ilman saastumisen – väestön liiallinen keskittyminen pienelle maantieteelliselle alueelle.  Suurten kaupunkien miljoonat tiheästi keskittyneet ihmiset tuottavat välttämättä vakavaa paikallista saastumista pelkästään omilla päivittäisiin rutiineihin liittyvillä toimillaan.  Heidän täytyy polttaa polttoaineita kotitalouteen tai teollisuuteen liittyvistä syistä; heidän täytyy rakentaa tai purkaa rakennuksia (näistä toiminnoista ilmaan tulevat hiukkaset ovat kaupunkien ilmansaasteiden suuri aiheuttaja); heidän täytyy hävittää valtavat määrät kumia; heidän täytyy matkata moottoriteillä kumirenkaita kuluttaen (renkaiden ja tienpinnan kulumisesta syntyvät hiukkaset lisäävät merkittävästi ilman saastumista). Riippumatta niistä saastekontrollia aikaansaavista laitteista, joita lisäämme autoihimme ja voimaloihimme, tulevaisuuden suurkaupunkien paisuminen enemmän kuin mitätöi näiden keksintöjen tuottamat parannukset kaupunki-ilmanlaatuun.
Anarkismi pitää sisällään enemmän kuin vain desentralisoidut yhteisöt. Olen tutkinut yksityiskohtaisemmin tätä mahdollisuutta osoittaakseni, että anarkistinen yhteiskunta, kaukana siitä että olisi mikään pelkkä etäinen ideaali, on itse asiassa muodostunut ekologisten periaatteiden käytännön toteutumisen edellytykseksi.  Esittääkseni ekologian kriittisen sanoman tiivistetysti:  jos vähennämme luonnon maailman monimuotoisuutta, tuhoamme samalla sen eheyttä ja kokonaisuutta; tuhoamme silloin voimat jotka ylläpitävät luonnon harmoniaa ja kestävää tasapainotilaa; ja mikä vieläkin tärkeämpää aikaansaamme luonnon maailman kehitykseen absoluuttisen taantumisen, joka voi lopulta johtaa siihen, ettei luonto enää kykene ylläpitämään kehittyneempiä elämänmuotoja.  Tiivistääkseni ekologian eheyttävän viestin:  jos haluamme edistää luonnon maailman eheyttä ja vakautta, jos me toivomme voivamme harmonisoida sitä, meidän täytyy pyrkiä säilyttämään ja vaalimaan sen moninaisuutta.  Varmastikin pelkkä moninaisuus itsessään on hahmoton päämäärä. Luonnossa moninaisuus syntyy spontaanisti.  Ilmaston ankaruudet, kyky selvitä saalistajistaan ja kyky muodostaa ja laajentaa omaa ekologista lokeroaan tarjoavat haasteita uusien lajien kyvykkyydelle.  Kuitenkin menestyvä laji, joka laajentaa ekologista lokeroaan, laajentaa samalla koko ekologista situaatiotaan.  Lainatakseni E. A. Gutkindin muotoilua se ”laajentaa luonnonympäristöä” 4  sekä itselleen että niille lajeille, joiden kanssa se muodostaa tasapainoisen suhteen.
Mutta miten nämä käsitteet soveltuvat yhteiskuntateoriaan?  Olettaisin että monia lukijoita tyydyttäisi sen seikan esiintuominen, että sikäli kuin ihminen katsotaan osaksi luontoa, luonnonympäristön laajentaminen laajentaa myös sosiaalisen kehityksen perustaa.  Mutta vastaus menee paljon syvemmälle kuin mitä monet ekologit ja libertariaanit saattaisivat olettaa.  Jällen kerran meidän pitää palata moninaisuuden tuottaman kokonaisuuden ja luonnontasapainon ekologiseen periaatteeseen.  Ensimmäisen askelen kohti ratkaisua (pitäen edellä mainitun periaatteen mielessä) saamme Herbert Readin kirjoituksesta ”The Philosophy of Anarchism”. Esittäessään oman ”edistyksen mittansa” Read huomauttaa:  ”Edistystä voidaan mitata käyttämällä kriteerinä yhteiskunnassa vallitsevaa eriytymisen astetta.  Jos yksilö on pelkkä homogeenisen massan osayksikkö, hänen elämänsä on rajoittunutta, tylsää ja mekaanista.  Mutta jos yksilö muodostaa itse itsenäisen yksikön, jolla on tilaa ja kykyä erillisiin toimiin, hän saattaa tässä tapauksessa olla alttiimpi sattumuksille ja mahdollisuuksille, mutta hän vähintäänkin kykenee tällöin laajentamaan toimintapiiriään ja ilmaisemaan itseään.  Hän voi kehittyä – sanan ainoassa aidossa merkityksessä – hengenvoimien, elinvoimaisuuden ja ilon tietoisuudessa”.
Read ei valitettavasti kehittele ajatusta pitemmälle, mutta se tarjoaa kuitenkin meille mielenkiintoisen lähtökohdan.  Aluksi tuntuu yllättävältä, että sekä ekologi että anarkisti korostavat vahvasti spontaanisuutta.  Ekologi, sikäli kuin hän on enemmän kuin pelkkä tekninen asiantuntija, pyrkii hylkäämään ”luonnon valloituksen” ajatuksen.  Sen sijaan hän puhuu ekologisen situaation ”ohjaamisesta”, joka on pikemmin ekosysteemin ohjaamista kuin sen uudelleenluomista.  Anarkisti puolestaan puhuu sosiaalisesta spontaanisuudesta, yhteiskunnan ja ihmiskunnan potentiaalisuuksien vapauttamisesta, ihmisten vapaan ja kahleettoman luovuuden mahdollistamisesta.  Molemmat omalla tavallaan pitävät auktoriteettia rajoittavana, taakkana, joka rajoittaa luonnon ja sosiaalisen situaation luovaa potentiaalia.  Heidän tavoitteensa ei ole hallita aluetta, vaan vapauttaa sen potentiaalisuudet.  He pitävät oivallusta, järkeä ja tietoa keinoina täyttää situaation potentiaalisuudet, helpottaa situaation oman logiikan toteutumista – eikä suinkaan korvata sen omia potentiaalisuuksia ennalta lukkoonlyödyillä käsitteillä tai vääristemällä niiden kehitystä dogmeilla.
Palataksemme Readin sanoihin, huomiomme kiinnittyy siis siihen, että sekä anarkisti että ekologi pitävät eriytymistä edistymisen mittana. Ekologi käyttää käsitettä ”bioottinen pyramidi” puhuessaan biologisista edistymisistä; anarkisti käyttää sanaa ”individuaatio” viittaamaan sosiaaliseen edistymiseen.  Jos jatkamme siitä mihin Read jäi, huomaamme että sekä anarkistille että ekologille lisääntyvä ykseys saavutetaan lisääntyvällä eriytymisellä. Laajenevan kokonaisuuden luo sen osien kasvava moninaistuminen ja rikastuminen.
Aivan kuten ekologi pyrkii laajentamaan ekosysteemin laajuutta ja edistämään lajien välistä vuorovaikutusta, anarkisti pyrkii laajentamaan sosiaalisen kokemuksen laajuutta ja poistamaan kaikki esteet sen vapaan kehittymisen tieltä. Anarkismi ei merkitse pelkästään valtiotonta yhteiskuntaa, vaan myös tasapainon saavuttanutta yhteiskuntaa, joka kykenee tarjoamaan ihmisille virikkeitä sekä maaseutumaisesta että kaupunkimaisesta elämästä, fyysisestä toimeliaisuudesta ja älyllisestä aktiivisuudesta, tukahduttamattomasta aistillisuudesta ja itselähtöisestä henkisyydestä, yhteisöllisestä solidaarisuudesta ja yksilöllisestä kehittymisestä, alueellisesta ainutlaatuisuudesta ja maailmanlaajuisesta veljeydestä, spontaanisuudesta ja itsekurista, raadannan eliminoimisesta ja ammattitaidon edistämisestä. Mielipuolisessa yhteiskunnassamme näitä päämääriä pidetään toisensa poissulkevina – todellakin jyrkästi toistensa vastakohtina.  Ne vaikuttavat duaaliteeteilta, johtuen juuri nykypäivän yhteiskunnan logistiikasta – kaupungin ja maaseudun erottamisesta, työn erikoistumisesta ja ihmisten atomisoitumisesta – ja olisi mieletöntä kuvitella, että nämä ristiriidat voitaisiin ratkaista ilman että meillä on yleinen käsitys anarkistisen yhteiskunnan fyysisestä rakenteesta.  Voimme saada jonkinlaisen yleiskuvan siitä mitkä sellaisen yhteiskunnan yleiset piirteet olisivat lukemalla William Morrisin teosta News From Nowhere ja Pjotr Kropotkinin kirjoituksia.  Mutta nämäkin teokset voisivat antaa siitä vain kalpeita viitteitä. Ne eivät kuitenkaan kykene huomioimaan toisen maailmansodan jälkeistä teknologiakehitystä ja ekologian kehittymistä. Tarkoituksemme tässä ei ole ryhtyä ”utooppisen kirjoituksen” luontiin, mutta joitain suuntaviivoja voidaan kyllä esittää näinkin yleisessä keskustelussa.  Ja esittäessäni näitä hahmotelmia haluan samalla korostaa – ei vain kaikkein ilmeiseimpiä niitä tukevia ekologisia oletuksia – vaan myös niiden humanistisia perusteita.
Anarkistisen yhteiskunnan tulisi olla desentralisoitu yhteiskunta, ei pelkästään muodostaaksen kestävän perustan ihmisen ja luonnon suhteen harmonisoinnille, vaan samalla myöskin luodakseen uusia ulottuvuuksia ihmisten välisten suhteiden tasapainottamiseksi.  Antiikin kreikkalaiset, kuten meitä usein muistutetaan, olisivat olleet kauhistuneita sellaisesta kaupungista, jonka koko ja asukasmäärä tekemät mahdottomiksi kasvokkaiset usein tuttavalliset suhteet kansalaisten välillä. On olemassa selkeä tarve vähentää inhimillisen yhteisön ulottuvuuksia – osittain ratkaistaksemme saaste- ja kuljetusongelmamme, osittain kyetäksemme luomaan todellisia yhteisöjä. Meidän täytyy tietyssä merkityksessä inhimillistää ihmiskunta.  Ihmisten välisten suhteiden välitykseen tulisi puhelimien, televisioiden, radioiden ja sähkeiden tapaisia sähköisiä välineitä käyttää niin vähän kuin mahdollista.  Kollektiivisia päätöksiä tehtäessä – kreikkalaisten kansankokous on tietyissä suhteissa yhteiskunnallisen päätöksenteon esikuva – kaikilla yhteisön jäsenillä tulisi olla sama oikeus saada samat tiedot kuin sillä joka käyttää puheenvuoroja kokouksessa.  Heille täytyisi olla mahdollista kyetä suorassa henkilökohtaisessa kohtaamisessa ja kasvokkaisessa keskustelussa omaksumaan hänen asenteitaan, tutkimaan hänen ilmaisujaan ja punnitsemaan hänen motiivejaan.
Pienten yhteisöjemme tulisi samaten olla taloudellisesti tasapainoisia ja monipuolisia osittain siksi, että kykenisivät parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntämään paikallisia raaka-ainevaroja ja energianlähteitä, osittain jotta ne kykenisivät stimuloimaan yksilöitä maatalous- ja teollisuusvirikkeillä. Esimerkiksi koneiden rakentamiseen taipuvaista yhteisön jäsentä tulisi rohkaista upottamaan kätensä multaan; älylliseen pohdiskeluun taipuvaista ihmistä tulisi rohkaista fyysisiin aktiviteetteihin; ”synnynnäisen” maanviljelijän tulisi tutustua valssaamon toimintaan.  Insinöörin irrottaminen maaperästä, ajattelijan lapiosta, maanviljelijän teollisuuslaitoksesta tuottaa ammatillista ylispesialisoitumista, joka pitää sisällään huomattavan riskin yhteiskunnallisen kontrollin luisumisesta spesialistien haltuun.  Yhtä tärkeää on se, että professionaalinen ja ammatillinen erikoistuminen estää yhteiskuntaa saavuttamasta yhtä elintärkeää päämäärää:  teknikon aikaansaamaa luonnon humanisointia ja yhteiskunnan naturalisoimista biologin toimesta.
Ajattelisin että anarkistinen yhteisö voisi lähestyä selkeästi rajautuvaa ekosysteemiä; se olisi luonteeltaan moninainen, tasapainotettu ja sopusuhtainen.  Voidaan kiistellä siitä voisiko sellainen ekosysteemi muodostaa urbaanin entiteetin kaltaista muodostelmaa erillisine keskuksineen, kreikkalaisen poliksen tai keskiaikaisen kommuunin tapaisesti, tai kuten Gutkind ehdottaa, yhteiskunta koostuisi laajalle alueelle hajautetuista yhteisöistä, joilla ei olisi erillistä keskusta.  Joka tapauksessa mille tahansa tällaiselle yhteisölle ekologisen mittakaavan määräisi pienimmän ekosysteemin koko, jonka olisi siis kyettävä ylläpitään kohtuukokoista väestömäärää.
Suhteellisen itseriittoinen yhteisö, joka selkeästi olisi riippuvainen ympäristönsä tarjoamista elämäntarpeista, kykenisi toisella tavalla kunnioittamaan yhteisöä kannattelevia luonnon orgaanisia keskinäissuhteita.  Pitkällä tähtäimellä pyrkimys itseriittoisuuden saavuttamiseksi osoittautuisi nähdäkseni tehokkaammaksi kuin nykyinen liiallinen kansallinen työnjako.  Vaikka epäilemättä syntyisikin pienten teollisuusyksiköiden kertaantumista yhteisöstä toiseen siirryttäessä, jokaisen ryhmän tuttuus paikalliseen ympäristöön ja sen ekologisiin juuriin edistäisi ympäristön järkevämpää ja aidosti huolta kantavaa käyttöä. Katsoisin että kaukana mistään itseensä sulkeutuvan paikkalisuuden tuottamisesta suhteellinen itseriittoisuus loisi uudet puiteet yksilölliselle ja yhteisölliselle kehittymiselle – ykseyden suhteessa ympäristöönsä, joka epäilemättä voimistaisi yhteisöä.
Kansalais-, ammatti- ja professiovastuullisuuksien kierrätys toisi uutta mieltä yksilöiden elämään luoden ja täydentäen yksilöllistä itsekehitystä uusilla ulottuvuuksilla.  Ihmisen eri puolet huomioivassa yhteiskunnassa voisimme toivoa voivamme luoda eheitä, monipuolisia ihmisiä:  monipuolisessa yhteiskunnassa kaikkia kykyjään käyttäviä ja niitä kehittäviä ihmisiä. Länsimaisessa maailmassa ateenalaiset puutteistaan ja rajoituksistaan huolimatta olivat ensimmäiset, jotka antoivat meille tämän kokonaisuuden ja täydellisyyden ihanteen.  ”Polis oli tarkoitettu amatööreille”, H. D. F. Kitto kertoo meille.  ”Sen ihanteena oli, että jokaisen kansalaisen (suurinpiirtein, koska polis oli demokraattinen tai harvainvaltainen) tulisi ottaa osaa kaikkiin sen moniin toimiin – ihanne joka tunnistettavasti periytyy Homeroksen käsityksestä hyveestä monipuolisena kyvykkyytenä ja toimintana.  Se pitää sisällään kunnioituksen elämän kokonaisuutta tai ykseyttä kohtaan, ja siksi hyljeksii erikoistumista.  Se sisältää ajatuksen tehokkuuden halveksumisesta – tai pikemminkin käsityksen korkeammanasteisesta tehokkuuden ihanteesta:  tehokkuudesta, joka ei sisälly mihinkään yhteen elämän osa-alueeseen, vaan elämään itseensä”. 5  Anarkistinen yhteiskunta, vaikka se varmastikin pyrkisi enempään voisi tuskin toivoa saavuttavansa vähempää kuin tämän mielentilan.
Jotta ekologinen yhteisö voidaan koskaan saavuttaa käytännössä sosiaalisen elämän tulee mahdollistaa inhimillisen ja luonnon moninaisuuden herkästi haavoittuva kehitys kutoutuen tasapainoiseksi sopusointuiseksi kokonaisuudeksi.  Ulottuen yhteisöistä alueiden kautta kokonaisten maanosien mittakaavaan näemme ekosysteemien ja ihmisryhmittymien värikkään eriytymisen, jokaisen yksikön kehittäessä omia ainutlaatuisia potentiaalejaan tuoden jokaisen yhteisönsä jäsenen ulottuville laajan kirjon taloudellisia, kulttuurisia ja toiminnallisia ärsykkeitä. Näköpiiriimme hahmottuuu kiihdyttävä, usein dramaattinen, yhteisömuotojen moneus – jota voi yhdessä paikassa leimata vaikkapa arkkitehtoniset ja teolliset sopeutumistoimet puolikuivan ilmaston ekosysteemeihin, toisessa taas sopeutuminen nummiekosysteemeihin, kolmannessa metsäisiin ympäristöihin.  Todistamme luovaa vuorovaikutusta yksilön ja ryhmän, yhteisön ja ympäristön sekä ihmiskunnan ja luonnon välillä. Nykyään vallitseva mielenlaatu, joka organisoi ihmisten ja muiden elämänmuotojen välisiä eroja hierarkkisten suuntaviivojen mukaan, määrittäen kaikkea ”ulkopuolista” paremuuden tai huonommuuden kriteerein väistyy sellaisen suhtautumistavan tieltä, joka kykenee toimimaan moninaisuudessa ekologisuuden huomioiden.  Ihmisten välisiä eroja kunnioitetaan, niitä itse asiassa vaalitaan, elementteinä, jotka rikastavat kokemuksen ja ilmiöiden ykseyttä. Traditionaalinen suhde, joka pyrkii sijoittamaan subjektin objektia vastaan, muuttuu laadullisesti; ”ulkoinen”, ”erilainen” ja ”toinen” käsitetään yksilöllisinä osina kokonaisuutta, joka rikastuu entisestään moninaisuuden ansiosta.  Tämä ykseyden mieli heijastelee yhteiskunnan ja luonnon sekä yksilöiden välisiä keskenään tasapainoon saatettuja intressejä. Vapautettuna tukahduttavasta rutiinista, halvaannuttavasta repressiosta ja turvattomuudesta, raadannan ja väärien tarpeiden taakasta, auktoriteetin ja irrationaalisen pakon kahleista, yksilöt ovat ensimmäistä kertaa historiassa sellaisessa asemassa, jossa he kykenevät toteuttamaan potentiaalinsa ihmisyhteisön ja luonnon maailman jäseninä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s