Niukkuuden voittanut anarkismi

Teksti on julkaistu lähinnä sen historiallisen arvon takia.  Pentti Jaatisen suomennos.

Niukkuuden voittanut anarkismi

Murray
Bookchin,

New
York

lokakuu
1967 – joulukuu 1968

Edellytykset
ja mahdollisuudet

Kaikki menneisyyden onnistuneet vallankumoukset ovat olleet
vähemmistöluokkien osittaisia vallankumouksia, joissa
vähemmistöluokat ovat pyrkineet esittämään
omat erityisintressinsä koko yhteiskuntakokonaisuuden
intresseiksi. Modernien aikojen suuret porvarilliset vallankumoukset
tarjosivat ideologian mullistaville poliittisille uudistuksille,
mutta käytännössä tulivat vahvistaneeksi
pelkästään porvariston yhteiskunnallista herruutta
antaen muodollisen poliittisen ilmaisun pääoman
taloudelliselle valta-asemalle. Ylevät käsitteet,
”kansakunta”, ”vapaa kansalainen”, ”tasa-arvo
lain edessä” peittivät näkyviltä paljon
latteamman todellisuuden: keskitetyn valtion, atomisoituneen
eristyneen ihmisen ja porvariston ylivallan. Huolimatta
mullistavista poliittisista vaatimuksista, osittaiset vallankumoukset
korvasivat yhden luokan ylivallan toisen luokan ylivallalla, yhden
alistamisjärjestelmän toisella, yhden raadannan
järjestelmän toisella ja yhden psykologisen repression
järjestelmän toisella.

Aikakaudessamme on ainutlaatuista se, että osittainen
vallankumous on sisällyttänyt itseensä mahdollisuuden
yleiseen vallankumoukseen – täydelliseen ja kaikenkattavaan.
Porvarillinen yhteiskunta on vallankumouksellistanut, jos ei muuta
niin ainakin tuotantovälineet, historiassa ennenäkemättömällä
tavalla. Tämä teknologinen vallankumous, huipentuen
kybernetiikkaan, on luonut objektiivisen, määrällisen
perustan maailmalle ilman luokkahallintoa, riistämistä,
raatamista tai materiaalista puutetta. Välineet ovat olemassa
kaikin puolin monipuolisesti kehittyneen ihmisen ilmaantumiselle,
kokonaisen ihmisen, joka on vapautunut syyllisyydestä ja
autoritaaristen kasvatus- ja opetusjärjestelmien
indoktrinoivasta muokkauksesta – ihmisen, joka on antautunut halulle
ja ihmeellisen aistilliselle ymmärtämiselle. Nyt on
mahdollista käsittää ihmisen kokemus tulevaisuudestaan
johdonmukaiseksi prosessiksi, jossa ajattelun ja toiminnan, käsitys-
ja aistikyvyn, kurin ja spontaaniuden, yksilöllisyyden ja
yhteisön, ihmisen ja luonnon, kaupungin ja maaseudun,
koulutuksen ja elämän, työn ja leikin
kahtiajakautumiset kaikki purkautuvat, tasapainottuvat ja
orgaanisesti sulautuvat laadullisesti uudenlaiseksi vapauden
alueeksi. Aivan kuten osittaiseksi jäänyt vallankumous
tuotti osittaisen, kahtiajakautuneen yhteiskunnan, niin kaikenkattava
vallankumous voi tuottaa orgaanisesti yhdentyneen, monipuolisen
yhteisön. Omistusyhteiskunnan avaama suuri haava, joka nosti
esiin ”sosiaalisen kysymyksen”, voidaan nyt parantaa.

Se että tämä vapaus pitää käsittää
inhimillisin, ei animaalisin ehdoin – elämän ehdoin, ei
henkiinjäämisen – on tarpeeksi selvä. Ihmiset eivät
riko orjuuden kahleitaan ja tule täysin inhimillisiksi
vapauttamalla itsensä yhteiskunnallisesta ylivallasta ja
saavuttamalla vapauden sen abstraktissa muodossaan. Heidän
täytyy olla vapaita myös konkreettisesti: vapaita
materiaalisesta puutteesta, palkkatyön raadannasta, taakasta
omistaa suurin osa ajastaan – itse asiassa, suurin osa elämästään
– välttämättömyyden kanssa kamppailuun. Karl
Marxin suuri panos modernille vallankumousteorialle on ollut oivaltaa
nämä vapauden materiaaliset ehdot painottaessaan, että
vapaus edellyttää vapaata aikaa ja materiaalista
yltäkylläisyyttä hävittämään
yhteiskunnalliseksi etuoikeudeksi luokitellun vapaa-ajan.

Samalla tavalla emme saa erehtyä pitämään
vapauden edellytyksiä vapauden olosuhteina.
Vapautumisen mahdollisuus ei muodosta sen todellisuutta.
Myönteisten näkökohtien ohella teknologian
kehityksellä on ollut huomattavan kielteinen, sosiaalisesti
taantumuksellinen puolensa. Jos on totta, että teknologinen
edistys laajentaa vapauden historiallista potentiaalisuutta, totta on
myöskin, että teknologian porvarillinen kontrolli vahvistaa
yhteiskunnan ja jokapäiväisen elämän
vakiintunutta organisaatiota. Teknologia ja yltäkylläisen
vaurauden resurssit ovat varustaneet kapitalismin keinoilla mukauttaa
laajoja yhteiskunnallisia väestöryhmiä hierarkian ja
auktoriteetin vakiintuneeseen järjestelmään. Ne
tarjoavat systeemille aseet, jäljityskeinot ja propagandamedian
torjumaan uhkaa samoin kuin massiivisen repression todellisuuden.
Sentralistisen luonteensa johdosta yltäkylläisyyden
resurssit vahvistavat poliittisen järjestelmän
monopolistisia, sentralistisia ja byrokraattisia taipumuksia.
Lyhyesti sanoen ne varustavat valtion historiallisesti
ylittämättömillä keinovaroilla manipuloida ja
mobilisoida elämän koko ympäristöä – ja
ikuistaakseen hierarkian, riiston ja vapaudettomuuden.

Täytyy painottaa, kuitenkin, että tämä koko
elämän piirin manipuloiminen ja mobilisoiminen on
äärimmäisen ongelmallista ja kriisialtista. Kaukana
rauhaan johtamisesta (tuskin voi edes puhua tässä
harmonisoinnista) porvarillisen yhteiskunnan yrityksellä
kontrolloida ja riistää ympäristöään,
ekologista ja sosiaalista, on ollut tuhoisat seurauksensa.
Valtavasti on kirjoitettu ilmakehän ja vesistöjen,
metsäpeitteen ja maaperän tuhoutumisesta, ja ruuan ja
juomien myrkyllisistä materiaaleista. Lopputulemaltaan vieläkin
uhkaavampaa on kompleksisen organismin, kuten ihmisen kannalta, koko
ekologisen järjestelmän saastuminen ja tuhoutuminen.
Radioaktiivisen jätteen keräytyminen eläviin olioihin
on uhka miltei kaikkien lajien terveydelle ja geneettiselle
perimälle. Planktonin hapentuotannon ehkäisevä
torjunta-aineiden maailmanlaajuinen saastutus tai pakokaasupäästöistä
vapautuvan lyijyn lähes myrkytystasoiset määrät
ovat esimerkkejä pitkäkestoisesta saastuttamisesta, jotka
uhkaavat kaikkien kehittyneiden elämänmuotojen –
mukaanlukien ihminen – biologista koskemattomuutta.

Vähemmän hälyttävää ei ole se, että
meidän täytyy rajusti uudistaa perinteisiä
käsityksiämme siitä, mitä pidetään
ympäristösaasteena. Muutama vuosikymmen sitten olisi ollut
absurdia kuvata hiilidioksidia ja lämpöä
saastuttajiksi sanan tavanomaisessa mielessä. Kuitenkin molemmat
voidaan laskea tulevaisuuden ekologisen epätasapainon
vakavimpiin lähteisiin ja ne voivat muodostua vakaviksi uhkiksi
planeetan elinkykyisyydelle. Teollisuuden ja kotitalouksien
polttamisaktiviteettien seurauksena hiilidioksidin määrä
ilmakehässä on lisääntynyt karkeasti ottaen
kahdellakymmenellä viidellä prosentilla menneenä
satana vuotena, ja voi hyvinkin kaksinkertaistua vuosisadan loppuun
mennessä. Tunnettu ”kasvihuoneilmiö”, jonka
lisääntyneet määrät hiilidioksidia odotetaan
tuottavan, on ollut puhuttu aihe mediassa; lopulta, oletetaan, että
kaasu tulee estämään maailman lämmön
haihtumisen avaruuteen aiheuttaen nousun yleisissä
lämpötiloissa, mikä tulee sulattamaan napajäätiköitä
ja peittämään laajoja rannikkoalueita tulvavesien
alle. Lämpösaasteella, joka syntyy ydinvoimaloiden ja
tavanomaisten voimaloiden poistovesistä, on ollut tuhoisat
seuraukset järvien, jokien ja jokisuiden ekologioihin. Veden
lämpötilan nousu ei vahingoita vain kalojen fysiologisia ja
lisääntymisen mahdollistavia toimintoja, vaan edistää
myös levien suurimittaisia kukintoja, joista on tullut
vesistöjen valtava ongelma.

Ekologisesti, porvarillinen riisto ja manipulaatio ovat vähentäneet
maan kykyä ylläpitää kehittyneitä
elämänmuotoja. Kriisiä lisää ilman ja veden
saasteiden massiivinen kasvu; kohoava kasautuminen multautumattomia
jätteitä, lyijyjäämiä, torjunta-ainejäämiä
ja myrkyllisiä lisäaineita ruuassa; kaupunkien
levittäytymistä kaupunkimaisiksi vyöhykkeiksi;
massa-asumisesta, ruuhkista ja melusta johtuvaa lisääntynyttä
stressiä; maaperää vaurioittavaa ja maahan pysyvät
jälkensä jättävää kaivostoimintaa,
metsänhakkuuta ja kiinteällä omaisuudella keinottelua.
Lopputuloksena maata on pilattu muutamassa vuosikymmenessä
sellaisessa mittakaavassa, joka on ylittämätön koko
planeetan ihmisasutuksen historiassa.

Sosiaalisesti, porvarillinen riisto ja manipulaatio ovat tehneet
jokapäiväisestä elämästä henkisen
tyhjyyden ja pitkästymisen äärimuodon. Samalla kun
yhteiskunta on muutettu tehtaaksi ja markkinoiksi, elämän
järjellinen perusta on redusoitu tuotannoksi tuotannon takia –
ja kulutukseksi kulutuksen takia. 1

Pelastava
dialektiikka

Onko olemassa pelastavaa dialektiikkaa, joka voi ohjata
yhteiskunnallista kehitystä anarkistisen yhteiskunnan suuntaan,
jossa ihmiset saavuttaisivat täyden kontrollin päivittäisestä
elämästään? Vai loppuuko yhteiskunnallinen
dialektiikka kapitalismissa? ; sulkeeko korkeasti kehittyneen
teknologian käyttö repressiivisiin ja itseensä
sulauttaviin päämääriin dialektiikan
mahdollisuudet?

Meidän täytyy tässä oppia jotain marxismin
rajoista, projektista, joka materiaalisen niukkuuden aikakautena
ymmärrettävästi ankkuroi yhteiskunnallisen
dialektiikan ja kapitalismin ristiriidat talouden alueelle. Marx,
kuten on painotettu, tutki vapautumisen edellytyksiä, ei
vapauden olosuhdetta. Marxilaisen kritiikin juuret ovat
menneisyydessä, materiaalisen puutteen ja suhteellisesti
rajallisen teknologisen kehityksen aikakaudessa. Jopa sen
humanistinen vieraantumisteoria riippuu ensisijaisesti palkkatyön
kysymyksestä ja ihmisen vieraantumisesta palkkatyönsä
tuotoksista. Tänään kuitenkin kapitalismi on
tulevaisuudesta elävä loiseläin, joka säilyy
hengissä teknologian ja vapauden resurssien varassa. Marxin
ajan teollisuuskapitalismi organisoi tavarasuhteensa materiaalisen
niukkuuden vallitsevan järjestelmän mukaisesti; aikamme
valtiokapitalismi organisoi tavarasuhteensa materiaalisen
yltäkylläisyyden vallitsevan järjestelmän
ympärille. Vuosisata sitten niukkuutta täytyi sietää;
nykyisin sitä täytyy ylläpitää pakkokeinoin
– tästä johtuen valtion tärkeys nykyisenä
aikakautena. Ei ole niin, että moderni kapitalismi olisi
sovittanut ristiriitansa 2
ja tehnyt tyhjäksi yhteiskunnallisen dialektiikan, vaan
pikemminkin yhteiskunnallinen dialektiikka ja kapitalismin
ristiriidat ovat laajentuneet puhtaasti talouden alueelta
yhteiskunnan hierarkkisiksi alueiksi, abstraktin ”historialliselta”
alueelta jokapäiväisen kokemuksen pienimpiin
yksityiskohtiin asti, henkiinjäämisen kentältä
elämän areenoille.

Byrokraattisen valtiokapitalismin dialektiikka syntyy
kulutusyhteiskunnan repressiivisen luonteen ja teknologian kehityksen
avaaman valtavan vapauspotentiaalin välisestä
ristiriidasta. Tämä ristiriita myöskin asettaa
ekologisen ympäristön yhteiskunnan alistavan organisaation
vastakohdaksi – maailman, johon ei kuulu vain luonnon ympäristö
vaan myös ihmisen ”luonto” – hänen Eroksesta
johtuvat impulssinsa. Ristiriita yhteiskunnan riistävän
organisaation ja luonnon ympäristön välillä on
sovittamaton: inhimilliseen eloonjäämiseen tarvittavia
ilmakehää, vesistöjä, maaperää ja
ekologiaa ei voi pelastaa reformein, myönnytyksin tai
strategiseen politiikkaan pieniä muutoksia tekemällä.
Ei ole teknologiaa, joka voisi tuottaa uudelleen ilmakehän
hapen, joka ylläpitää elämää tällä
planeetalla. Maan vesistöjärjestelmille ei ole korviketta.
Radioaktiivisten isotooppien, torjunta-aineiden, lyijy- ja
öljyjätteiden aiheuttaman massiivisen saastutuksen
poistamiseen ei ole teknologiaa. Eikä ole pienintäkään
todistetta siitä, että porvarillinen yhteiskunta tulisi
vähentämään missään ennustettavassa
tulevaisuudessa elämää ylläpitävien
prosessien horjuttamista, luonnonvarojen riistoa, ilmakehän ja
vesistöjen käyttöä jätteiden dumppausalueina
ja kaupungistumisen ja maankäytön syöpämäisiä
tapoja. Jopa välittömämpi ristiriita on yhteiskunnan
riistävän organisaation ja ihmisen Eros-lähtöisten
impulssien välillä – ristiriita, joka ilmenee olemassaolon
banalisoitumisena ja köyhtymisenä byrokraattisesti
manipuloidussa, persoonattomassa massayhteiskunnassa. Eros-lähtöiset
impulssit voidaan tukahduttaa tai sublimoida, mutta niitä ei
koskaan voi poistaa. Ne uusiutuvat jokaisen ihmisen syntymän
yhteydessä ja jokaisen nuoren sukupolven yhteydessä. Ei ole
yllättävää, että nuoret tänään,
enemmän kuin mikään yhteiskunnallinen luokka tai
kerrostuma, ilmentävät ihmiskunnan luonnon elämän
impulsseja – halun vaatimuksia, aistillisuutta ja ainutkertaisen
houkutusta. Näin ollen biologinen kasvualusta, josta
hierarkkinen yhteiskunta ilmaantui ajat sitten, ilmenee uudella
tasolla, aikakautena, joka merkitsee hierarkian loppua, nyt tosin
yhteiskunnallisten ilmiöiden kyllästämänä.
Toistaiseksi kykenemättä vielä manipuloimaan
ihmiskunnan geeniainesta, elämän impulssit voidaan tehdä
tyhjiksi vain tuhoamalla itse ihminen.

Byrokraattisen valtiokapitalismin ristiriidat läpäisevät
kaikki porvarillisen yhteiskunnan kehittämät ja
ylikehittämät muodot. Hierarkkiset muodot, jotka
ravitsivat omistusyhteiskuntaa ja edistivät sen kehittymistä:
valtio, kaupunki, keskittynyt talous, byrokratia, patriarkaalinen
perhe, markkinat – ovat saavuttaneet historialliset rajansa. Ne ovat
kuluttaneet loppuun vakauttamisen käytäntöinä
palvelleet yhteiskunnalliset funktionsa. Ei ole nyt kysymys siitä,
ovatko nämä hierarkkiset muodot koskaan olleet
”edistyksellisiä” käsitteen marxilaisessa
mielessä. Kuten Raoul Vaneigem on huomauttanut: ”Ehkä
ei ole riittävää sanoa, että hierarkkinen valta
on säilyttänyt ihmiskunnan tuhansia vuosia, kuten alkoholi
säilyttää sikiön estäen kasvun tai
rappeutumisen.” 3
Tänään nämä voimat muodostavat modernin
kapitalismin kehittämien kaikkien vallankumouksellisten voimien
maalitaulun, ja riippumatta siitä pitääkö niitten
lopputulosta ydin- vai ekokatastrofina ne uhkaavat nyt ihmiskunnan
henkiinjäämistä.

Hierarkkisten muotojen kehityttyä uhkaksi itse ihmiskunnan
olemassaololle, yhteiskunnallinen dialektiikka, kaukana mistään
tyhjenemisestä, hankkii uuden ulottuvuuden. Se muotoilee
”sosiaalisen kysymyksen” täysin uudella tapaa. Jos
ihmisen ennen täytyi hankkia henkiinjäämisen
olosuhteet voidakseen elää (kuten Marx painotti), hänen
täytyy nyt hankkia elämän olosuhteet voidakseen jäädä
henkiin. Tämän henkiinjäämisen ja elämän
suhteen käännyttyä päinvastaiseksi, vallankumous
saa uutta kiireisyyttä. Enää meitä ei odota
Marxin kuuluisa valinta sosialismin tai barbarismin välillä;
joudumme valitsemaan paljon dramaattisemmista anarkismin tai
täystuhon vaihtoehdoista. Välttämättömyyden
ja henkiinjäämisen ongelmista on tullut yhteensopivia
vapauden ja elämän ongelmien kanssa. Ne eivät enää
vaadi mitään teoreettista välittyneisyyttä,
”siirtymäajanjaksoja” tai keskitettyjä
organisaatioita silloittamaan kuilua olemassaolevan ja mahdollisen
välillä. Mahdollinen on kaikki mikä voi olla olemassa.
Näin muodoin ”siirtymän” ongelmat, jotka
vaivasivat marxilaisia melkein vuosisadan verran, poistuvat, ei
pelkästään teknologian kehityksen, vaan myöskin
yhteiskunnallisen dialektiikan itsensä kehityksen ansiosta.
Yhteiskunnallisen uudelleenrakentamisen ongelmat ovat redusoituneet
käytännöllisiksi tehtäviksi, jotka voidaan
ratkaista spontaanisti yhteiskunnan itseään vapauttavin
teoin.

Vallankumous itse asiassa ei saa vain uutta kiireisyyttä vaan
myös uuden lupauksen sävyn. Hippien heimokulttuurista,
miljoonien nuorten drop-out –elämäntyylistä ja
vapaasta seksuaalisuudesta, anarkistien spontaaneista
hengenheimolaisryhmistä, me löydämme ne affirmaation
muodot, jotka seuraavat kieltäytymisen teoista. ”Sosiaalisen
kysymyksen” kääntymisen myötä myöskin
yhteiskunnallinen dialektiikka kääntyy: ”kyllä”
syntyy automaattisesti ja samanaikaisesti ”ein” myötä.

Ratkaisujen lähtökohdat löytyvät ongelmien
juurista. Kun olemme saapuneet sellaiseen historian aikakauteen,
jolloin valtio, kaupunki, byrokratia, keskittynyt talous,
patriarkaalinen perhe ja markkinat ovat saavuttaneet historialliset
rajansa, esiin ei enää tule muodossa tapahtuva muutos, vaan
kaikkien hierarkkisten muotojen absoluuttinen negaatio.
Valtion absoluuttinen kielto on anarkismi – tilanne, jossa ihmiset
eivät vapauta vain ”historian”, vaan myös oman
jokapäiväisen elämänsä välittömät
elinolosuhteet. Kaupungin absoluuttisesta kieltämisestä
syntyy yhteisö – yhteisö, jossa sosiaalinen ympäristö
hajakeskitetään monipuolisesti kehitetyiksi, ekologisesti
tasapainoisiksi kommuuneiksi. Byrokratian absoluuttinen kielto on
välitön, erotukseksi välillisistä suhteista –
tilanne, jossa edustus korvautuu kasvokkaisilla suhteilla, vapaiden
yksilöiden yleisessä kokouksessa. Keskittyneen talouden
absoluuttinen kielto on regionaalinen ekoteknologia – tilanne, jossa
tuotantovälineet sulautuvat ekosysteemin resursseiksi.
Patriarkaalisen perheen absoluuttinen kielto on vapautunut
seksuaalisuus, jossa spontaanin erotiikan rajoittamaton ilmaisu
tasavertaisten kesken ylittää seksuaalisen säätelyn
kaikki muodot. Markkinoiden absoluuttinen kielto on kommunismi –
jossa kollektiivinen yltäkylläisyys ja yhteistyö
muuntavat työn leikiksi ja tarpeen haluksi.

Spontaanius
ja utopia

Ei ole sattumanvaraista että juuri sillä historian
hetkellä, kun hierarkkinen valta ja manipulaatio ovat
saavuttaneet mitä uhkaavimmat mittasuhteet, itse hierarkian,
vallan ja manipulaation käsitteet kyseenalaistuvat. Haaste
näille käsitteille tulee spontaaniuden tärkeyden
uudelleenlöytämisestä – uudelleenlöytäminen,
jota ekologia, kohonnut itsetietoisuus ja uusi ymmärrys
yhteiskunnan vallankumouksellisesta prosessista ovat edesauttaneet.

Ekologia on osoittanut, että tasapaino luonnossa syntyy
orgaanisen variaation ja kompleksisuuden avulla, ei tasalaatuisuuden
ja yksinkertaistusten kautta. Esimerkiksi, mitä enemmän
jonkin ekosysteemin floora ja fauna vaihtelevat, sitä vakaampi
on mahdollisen tuholaisen populaatio. Mitä enemmän
ympäristön monimuotoisuus vähenee, sitä
suuremmaksi mahdollisen tuholaisen populaatio heilahtelee, ja siten
ehkä karkaa kontrollista. Luonnontilaan jätettynä
ekosysteemi pyrkii kohti orgaanista eriytymistä, suurempaa
flooran ja faunan vaihtelua, ja saalistajien ja saaliiden suurempaa
moninaisuutta. Tämä ei tarkoita, että ihmisen
puuttumista tulisi välttää. Tarve tuottavaan
maatalouteen – itsessään yksi luontoon puuttumisen muoto –
tulee aina säilymään ekologisen lähestymisen
eturintamassa ruuan jatkojalostukseen ja metsän hoitoon
verrattuna. Eikä vähemmän tärkeänä ole
pidettävä sitä, että ihminen voi usein tuottaa
muutoksia ekosysteemiin, jotka voivat suuresti parantaa sen
ekologista laatua. Mutta tällaiset yritykset tarvitsevat
näkemystä ja ymmärtämystä, ei raakaa
voimankäyttöä ja manipulaatiota.

Tällä uudella hallinnan käsitteellä, uudella
näkemyksellä spontaaniuden tärkeydestä, on kauas
ulottuvia sovelluksia teknologian ja yhteisön piirissä –
todellakin, koko vapaan yhteisön sosiaaliselle kuvalle. Se
haastaa kapitalistisen ideaalin maataloudesta tehdastuotantona – joka
on organisoitu valtavien, keskitetysti kontrolloitujen maatilojen
ympärille, monokulttuurin äärimmäisen eriytyneinä
muotoina, alueen redusoimisena tehtaanlattiaksi, orgaanisten
prosessien korvaamisena kemiallisilla, ja väliaikaisten
työporukoiden käyttämisellä. Jotta
ruuanviljelystä muodostuisi yhteistyömuoto luonnon kanssa
pikemmin kuin kilpailu kahden vastustajan välillä,
maanviljelijän täytyy huolellisesti perehtyä maan
ekologiaan; hänen täytyy saavuttaa uusi herkkyys suhteessa
maan tarpeisiin ja mahdollisuuksiin. Tämä edellyttää
maatalouskulttuurin palauttamista ihmisen mittakaavaan,
kohtuukokoisten maatalousyksiköiden kunnianpalautusta ja
maatalouskulttuurin tilanteen monipuolistumista; lyhyesti, se
edellyttää ruuan tuottamisen hajautettua, ekologista
järjestelmää.

Sama päättely soveltuu saastuttamisen kontrollointiin.
Jättiläismäisten tehdaskompleksien kehitys ja
yksittäis- ja duaalienergianlähteiden käyttö ovat
vastuussa ilmakehän saastumisesta. Vain kehittämällä
pienempiä teollisuusyksiköitä ja monipuolistamalla
energianlähteitä puhtaan energian (aurinko-, tuuli- ja
vesivoima) laajamittaisella käytöllä voidaan
teollisuuden saastuttamista vähentää. Keinot tälle
radikaalille teknologiselle muutokselle ovat nyt käytettävissä.
Teknikot ovat kehittäneet pienikokoisia korvikkeita
suurisuuntaiselle teollisuustoiminnalle – pieniä, monipuolisia
koneita ja kehiteltyjä metodeja muuntamaan aurinkoa, tuulta ja
vesienergiaa teollisuudessa ja kodeissa käytettäväksi
voimaksi. Nämä korvaavat yksiköt ovat usein
tuottavampia ja vähemmän tuhlaavia kuin nykyiset
suurikokoiset koneistot. 4

Pienimittakaavaisen maatalouden ja teollisuuden seuraamukset
teollisuudelle ja yhteisölle ovat ilmeiset: jos ihmiskunta
aikoo käyttää periaatteita, joita tarvitaan
ekosysteemin ylläpitämiseen, sosiaalisen elämän
perustavimman yhteisöllisen yksikön täytyy itsekin
muuttua ekosysteemiksi – ekoyhteisöksi. Sen täytyy myöskin
tulla monipuoliseksi ja tasapainoiseksi. Tämä ei suinkaan
tarkoita sitä, että tätä yhteisökäsitettä
motivoisi pelkästään ihmisen ja luonnon välinen
kestävä tasapaino; sen täytyy myöskin sopia
yhteen monipuolisen ihmisen utooppisen ideaalin kanssa, yksilön,
jonka aistikyvyt, kokemuksen ja elämäntavan laajuutta
virikkeiden moninaisuus, toimintojen moneus vahvistavat ja
sosiaalinen mittakaava, joka pysyy aina yhden ihmisyksilön
käsityskyvyn piirissä. Näin ollen henkiinjäämisen
ehdoista ja olosuhteista tulee elämän keinoja ja
olosuhteita; tarpeesta tulee halu ja halusta tulee tarve. Tämä
piste saavutetaan, kun suurimman sosiaalisen hajaantumisen
mahdollisuus tarjoaa perustan sosiaalisen integraation korkeimmalle
muodolle, tuoden kaikkein painostavimmat ekologiset välttämättömyydet
yhteiseen keskukseen, korkeimpien utooppisten ideaalien yhteyteen.

Jos on totta, kuten Guy Debord havainnoi, että ”jokapäiväinen
elämä on kaiken mitta: inhimillisten suhteiden
täyttymyksen tai pikemminkin epätäyttymyksen, ja
käyttämämme ajan,” 5
kysymys herää: Keitä ovat nuo ”me”, joiden
päivittäinen elämän pitäisi olla itsensä
toteuttamista? Ja kuinka vapautunut itse syntyy, joka kykenee
muuntamaan ajan elämäksi, tilan yhteisöksi ja
ihmissuhteet joksikin sinällään ihmeelliseksi?

Itsen vapautuminen pitää sisällään, ennen
kaikkea, yhteiskunnallisen prosessin. Yhteiskunnassa, joka on
kuihduttanut itsen tuotteeksi – vaihtoa varten valmistetuksi – ei
itse voi toteutua täydesti. Voi olla olemassa vain itseyden
alkuituja, toteutumista etsivän itsen ilmaantumista
itseyden, jota suurimmaksi osaksi määrittävät
esteet, jotka sen täytyy voittaa toteutuakseen. Yhteiskunnassa,
jonka sisus on räjähtämäisillään
ilmoille vallankumouksen myötä, jonka kroonisena ongelmana
ovat loputtomat palkkatyömurheet, jonka todellisena tilana on
kohoavan hätätilan tuntomerkit, tuntuu vain yksi ajatus ja
teko merkitykselliseltä – itsen syntymä. Mikään
ympäristö, yksityinen tai yhteiskunnallinen, joka ei tee
tästä tosiasiasta keskeistä kokemusta, on häpeä
ja heikentää sitäkin itseä, joka meille jää
jäljelle sen jälkeen, kun olemme suodattaneet päivittäisen
myrkkyannoksemme porvarillisen yhteiskunnan arkipäiväistä
elämää.

On päivänselvää, että nykyaikaisen
vallankumouksen päämääränä täytyy
olla arkipäiväisen elämän vapauttaminen.
Jokainen vallankumous, joka epäonnistuu tämän
päämäärän saavuttamisessa, on
vastavallankumous. Ennen kaikkea, juuri meidän täytyy
vapautua, vapautus koskee nimenomaan meidän arkipäiväistä
elämäämme, ei mitään abstrakteja
yleiskäsitteitä kuten ”Historia” tai
”Yhteiskunta”.6
Itsen täytyy säilyä tunnistettavana
vallankumouksessa, ei suinkaan joutua vallankumouksen peittämäksi.
”Vallankumouksellisessa” sanastossa ei ole toista niin
julmaa sanaa kuin ”massat”. Vallankumouksellisen
vapauttamisen täytyy olla itsen vapauttamista, joka saavuttaa
yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, eikä mikään
”massavapautus” tai ”luokkavapautus”, joka kätkee
taaksensa jonkin eliitin, hierarkian tai valtion herruuden. Jos
vallankumous ei pysty tuottamaan uutta yhteiskuntaa
vallankumouksellisten itsetoiminnalla ja liikkeellelähdöllä,
jollei siihen kuulu itsen muokkaantumista vallankumouksellisissa
prosesseissa, vallankumous tulee jättämään arjen
ennalleen ja jälleen kerran pettämään nuo, joiden
haasteena oli jokapäiväisen elämän vapauttaminen.
Vallankumouksesta tulee syntyä itseyksiä, jotka ottavat
arkipäivänsä täysin omaan hallintaansa – eikä
jälleen kerran arkipäiväistä elämää,
joka alistaa itsen mielivaltansa alle. Luokkatietoisuuden
kehittyneimmäksi muodoksi tulee näin ollen itsetietoisuus –
todellinen konkretisaatio suurten vapauttavien yleiskäsitteiden
arkipäiväisessä elämässä.

Jo yksin tämän syyn takia vallankumouksellinen liike on
syvällisesti kiinnostunut elämäntavasta. Sen täytyy
yrittää elää vallankumous sen kaikessa
kokonaisuudessaan, ei pelkästään ottaa siihen osaa.
Sen täytyy syvällisesti olla kiinnostunut tavasta, jolla
vallankumouksellinen elää, hänen suhteistaan
ympäristöönsä ja hänen oman emansipaationsa
asteesta ja laajuudesta. Pyrkiessään muuttamaan
yhteiskuntaa vallankumouksellinen ei voi välttyä
muutoksilta itsessään, jotka vaativat hänen oman
olemisensa mullistamista. Kuten liikkeenkin, johon hän
osallistuu, vallankumouksellisen täytyy yrittää
heijastaa sen ihanneyhteiskunnan olosuhteita, johon hän pyrkii –
ainakin siinä määrin kuin se tänä päivänä
on mahdollista.

Menneen puolen vuosisadan haaksirikot ja pettymykset ovat tehneet
ilmiselväksi sen, että vallankumouksellista prosessia ei
voi erottaa vallankumouksen päämäärästä.

Yhteiskunta, jonka perustavana päämääränä
on itsehallinto kaikilla elämän aloilla voidaan saavuttaa
vain itsetoiminnalla. Tämä pitää sisällään
legitiimihallinnan, joka pysyy aina yksilön hallussa. Yksilön
ylivallan toisten yksilöiden suhteen voi tuhota vain prosessi,
jossa yksilö hankkii vallan omaan elämäänsä
ja jossa hän ei vain ”löydä” itseään,
vaan merkityksellisemmin, muokkaa itseyttään kaikissa sen
sosiaalisissa ulottuvuuksissa.

Vapaudenhenkinen yhteiskunta voidaan saavuttaa vain
vapaudenhenkisellä vallankumouksella. Vapautta ei voida
”toimittaa” yksilöille ”vallankumouksen”
”lopputuotteena”; neuvostoa tai yhteisöä ei voida
synnyttää määräyksellä tai
lainsäädännöllä. Vallankumouksellinen ryhmä
voi päämäärätietoisesti pyrkiä
edistämään näiden muotojen syntyä, mutta jos
neuvoston ja yhteisön ei sallita syntyä orgaanisesti, jos
niiden kasvuun ja kehittymiseen ei samalla liity kaiken
‘joukkomittaisuuden’ purkautumisen prosessi, omaehtoinen
toiminta ja itsensä toteuttaminen, ne uhkaavat jäädä
pelkiksi muodoiksi, kuten kävi neuvostoille vallankumouksen
jälkeisellä Venäjällä. Neuvoston ja yhteisön
syntyminen täytyy tapahtua vallankumouksellisen prosessin
sisältä käsin; vallankumouksellisen prosessin täytyy
itse asiassa olla sekä neuvoston ja yhteisön
muotoutumisen prosessi että vallan, omaisuuden,
hierarkian ja riistämisen tuhoamisen prosessi.

Vallankumouksen toteutuminen itsetoimintana ei ole vain omalle
ajallemme tyypillistä. Se on modernin historian kaikkien suurten
vallankumousten tärkein piirre. Se leimasi ”polvihousuttomien”
(sans-culottes) päiviä 1792 ja 1793, Petrogradin
helmikuun 1917 kuuluisaa ”viittä päivää”,
Barcelonan työläisten kansannousua 1936, Unkarin vuoden
1956 vallankumouksen varhaisia vaiheita ja Pariisin touko-kesäkuun
tapahtumia 1968. ”Joukkojen” itsetoiminta on spontaanisti
aloittanut melkein jokaisen vallankumouksellisen kansannousun – ja
usein ehdottomalla uhmallaan antanut piutpaut vallankumouksellisten
järjestöjen epäröivälle politiikalle.
Jokaista näistä vallankumouksista on leimannut äärimmäinen
yksilöllistyminen, riehakkuus ja solidaarisuus, joka on
muuttanut jokapäiväisen elämän festivaaliksi.
Tämä vallankumousprosessin surreaalinen ulottuvuus, syvien
ja perimmäisten viettivoimien räjähdyksineen,
virnistää kiivasluontoisesti historian sivujen lävitse
kuin satyyrin kasvot kimmeltävästä vedestä. Eikä
aivan perusteitta bolshevikkikomissaarit hajottivat viinipullot
Talvipalatsissa marraskuun seitsemännen yönä 1917.

Perinteisen vasemmiston puritanismi ja työetiikka syntyvät
yhdestä vahvimmista tämän päivän
vallankumousta vastustavista voimista – porvarillisen ympäristön
kyvystä suodattaa vallankumouksellinen kehys itseensä.
Tämän voiman alkuperät ovat kapitalismin tuottamassa
ihmisen tavaraluonteessa, laadussa, joka miltei automaattisesti
siirtyy organisoituun ryhmään – ja jota ryhmä,
vuorostaan, vahvistaa jäsenissään. Kuten myöhäinen
Josef Weber painotti, kaikilla organisoiduilla ryhmillä ”on
taipumus tehdä itsestään autonomisia, eli vieraantua
alkuperäisestä päämäärästä ja
muodostua päämääräksi itsessään,
niiden käsissä, jotka ryhmää hallitsevat.” 7
Tämä ilmiö pitää paikkansa yhtä hyvin
vallankumouksellisiin järjestöihin kuin valtioon tai
valtionkaltaisiin instituutioihin, virallisiin puolueisiin ja
ammattiyhdistyksiin.

Vieraantumisen ongelmakimppua ei voida koskaan ratkaista
täydellisesti irrallaan vallankumouksellisesta prosessista
itsestään, mutta siinä voi auttaa oivaltava tietoisuus
siitä, että ongelma on olemassa ja että sen voi
osittain ratkaista yksilön ja hänen ryhmänsä
radikaali uudelleenmuotoutuminen. Tämä uudelleen
muokkautuminen voi alkaa vain kun vallankumouksellinen ryhmä
tunnustaa, että se on nimenomaan vallankumouksen katalyytti, ei
mikään ”etujoukko”. Vallankumouksellisen ryhmän
täytyy selkeästi nähdä, ettei sen päämääränä
ole vallan haltuunottaminen vaan vallan hajottaminen – todellakin sen
täytyy oivaltaa, että koko vallan problematiikka, ylhäältä
tai alhaalta käsin tapahtuva kontrolli, voidaan ratkaista vasta,
kun mitään ”yläpuolta” tai ”alapuolta”
ei ole olemassa.

Ennen kaikkea vallankumouksellisen ryhmän täytyy pyrkiä
eroon kaikista vallan muodoista – määräyksistä,
hierarkioista, omaisuudesta, ennalta lukkoonlyödyistä
mielipiteistä, fetisseistä, tavaroista, virallisesta
käyttäytymissäännöstöstä – sekä
hienovaraisimmista että ilmeisimmistä byrokraattisista ja
porvarillisista piirteistä, jotka tietoisesti ja alitajuisesti
vahvistavat auktoriteettia ja hierarkiaa. Ryhmän tulee säilyä
avoimena julkiselle tarkastelulle, ei pelkästään sen
muotoilluissa päätöksissään, vaan ryhmän
omassa muotoutumisen prosessissa. Sen täytyy olla
johdonmukainen siinä syvällisessä merkityksessä,
että sen teoria on sen käytäntöä ja sen
käytäntö sen teoriaa. Sen täytyy hävittää
kaikki tavarasuhteet jokapäiväisestä olemassaolostaan
ja muotoutua itsekin niiden desentralisoivien
organisaatioperiaatteiden mukaan, jotka luonnehtivat sen
tavoittelemaa yhteiskuntaa – yhteisöllisyys, neuvosto,
spontaanius. Sille täytyy Josef Weberin ylivertaisten sanojen
mukaan ”olla ominaista yksinkertaisuus ja selkeys, aina tuhannet
valmistautumattomat ihmiset voivat saapua siihen ja ohjata sitä,
ja sen täytyy aina pysyä kaikille läpinäkyvänä
ja kaikkien kontrolloitavissa olevana.”8
Vasta kun vallankumouksellinen ryhmittymä on
yhteensovitettavissa sen desentralisoidun yhteisön kanssa, jonka
se pyrkii aikaansaamaan, se voi välttää muodostumasta
sosiaaliselle kehitykselle elitistiseksi esteeksi ja onnistua
sulautumaan vallankumoukseen kuten kirurginen ompelulanka paranevaan
haavaan.

Näköaloja

Tärkein etenevä prosessi tänään Amerikassa
on porvarillisen yhteiskuntarakenteen syvällekäyvä
deinstitutionalisoituminen. Perustava laajamittainen epäkunnioitus
ja syvällinen epälojaalisuus on kehkeytymässä
vakiintuneen järjestyksen arvoja, muotoja, pyrkimyksiä ja –
ennen kaikkea – instituutioita kohtaan. Amerikan historiassa
ennennäkemättömässä mittakaavassa miljoonat
ihmiset ravistavat itsestään sitoumuksia yhteiskuntaa
kohtaan, jossa elävät. He eivät enää usko
sen esittämiin vaateisiin. He eivät enää
kunnioita sen arvoja. He eivät enää hyväksy sen
päämääriä, ja mikä merkittävintä,
he kieltäytyvät miltei intuitiivisesti elämästä
sen institutionaalisten ja sosiaalisten koodien mukaan.

Kasvava kieltäytyminen ulottuu hyvin syvälle. Se ulottuu
sotien vastustamisesta poliittisen manipuloinnin vihaamiseen sen
kaikissa muodoissa. Alkaen rasismin hylkäämisestä se
kyseenalaistaa hierarkkisen vallan olemassaolon sinänsä.
Keskiluokan arvojen ja elämäntapojen inhossaan se nopeasti
kehittyy kulutusjärjestelmän hylkäämiseksi;
ärsyyntymyksestä ympäristön tuhoamista vastaan se
muuttuu amerikkalaisten suurkaupunkien ja modernin urbanismin
hylkäämiseksi. Lyhyesti tiivistäen, sillä on
taipumus ylittää jokainen yhteiskunnan osittaiskritiikki ja
kehittyä yleiseksi porvarillisen järjestyksen
vastaisuudeksi yhä laajemmalla rintamalla.

Tässä katsannossa aikakausi jota elämme muistuttaa
läheisesti vallankumouksellista valistuksen aikaa, joka tulvahti
läpi Ranskan 1700-luvulla – aikakautta, joka täydellisesti
uudelleenmuokkasi ranskalaisen tietoisuuden ja valmisteli olosuhteita
otollisiksi vuoden 1789 suurelle vallankumoukselle. Silloin, kuten
nytkin, molekylaarinen toiminta alhaalta käsin jauhoi hitaasti
vanhoja instituutioita pulveriksi kauan ennen kuin joukkomittainen
vallankumouksellinen toiminta sitten vihdoin kumosi instituutiot.
Tämä molekylaarinen liikehdintä loi yleisen
laittomuuden ilmapiirin: kasvavaa henkilökohtaista päivästä
toiseen jatkuvaa tottelemattomuutta, taipumusta jättää
menemättä mukaan olemassaolevaan koneistoon, näennäisen
”kunnollista” mutta kuitenkin kriittistä pyrkimystä
hylätä rajoittuneisuus jokaisella päivittäisen
elämän alueella ja tasolla. Tämän vaikutuksesta
yhteiskunnasta tulee epäjärjestystä aiheuttava,
häiriötä tuottava, kuriton, hillitön, dionyysinen
– olosuhde, joka paljastuu dramaattisimmin julkisesti tehtyjen
rikosten kasvavassa luvussa. Hyvin laaja-alainen kritiikki
yhteiskuntaa kohtaan kehittyy – todellinen valistus itse, kaksi sataa
vuotta sitten, ja huima kritiikki, joka syntyy tänään
– joka tihkuu alaspäin ja kiihdyttää molekylaarista
liikehdintää perustassa. Olkoon sitten vihainen ele,
”mellakka” tai tietoinen elämäntyylin muutos,
jatkuvasti kasvava määrä ihmisiä – joilla ei ole
enempää sitoumusta organisoituneeseen vallankumoukselliseen
liikkeeseen kuin yhteiskuntaankaan – alkaa spontaanisti osallistua
omaan uhmakkaaseen teon propagandaansa.

Konkreettisissa yksityiskohdissaan, hajaantuvaa yhteiskunnallista
prosessia ruokkivat monet lähteet. Prosessi kehittyy kaikella
epätasaisuudella, itse asiassa kaikkine ristiriitoineen, mikä
luonnehtii jokaista vallankumouksellista kautta. 1700-luvun
Ranskassa radikaali ideologia horjui jäykän tieteellisyyden
ja nyyhkivän romantiikan ääripäiden välillä.
Vapauden käsitykset oli ankkuroitu tarkkaan, itsekontrollin
loogiseen ideaaliin, ja myöskin heikkoon, spontaaniuden
vaistonvaraiseen normiin. Rousseaulla oli napit vastakkain
d‘Holbachin kanssa, Diderotilla ja Voltairella oli
erimielisyyksiä, kuitenkin jälkikäteen voimme nähdä,
että toinen ei pelkästään ylittänyt toista,
vaan myös edellytti tätä kumulatiivisessa
kehityksessä kohti vallankumousta.

Sama epätasainen, ristiriitainen ja kumulatiivinen kehitys on
olemassa tänään, ja monissa tapauksissa se seurailee
hyvinkin selkeää kehityskulkua. Beatliikehdintä loi
kaikkein tärkeimmän murtuman 1950-luvun vakaisiin,
keskiluokkaisiin arvoihin, murtuman, jota suuresti laajensivat
pasifistien, kansalaisoikeustaistelijoiden, aseistakieltäytyjien
ja hippien laittomuudet. Lisäksi kapinallisen amerikkalaisen
nuorison pelkästään reaktiivinen toiminta on tuottanut
vapaudenhenkisen ja utooppisen affirmaation korvaamattomia muotoja:
oikeuden rakastella ilman rajoituksia, yhteisön päämäärän,
rahan ja kulutuksen hylkäämisen, uskon vastavuoroiseen
apuun ja uuden spontaaniuden arvostuksen. Samalla kun
vallankumouksellisten on ollut helppo kritisoida tiettyjä
vaarallisia ansoja tässä sosiaalisten ja henkilökohtaisten
arvojen orientaatiossa, tosiasiana pysyy, että sillä on
ollut ratkaisevan tärkeä rooli nykyisen kurittomuuden,
spontaaniuden, radikalismin ja vapauden ilmapiirin muodostumisessa.

Toinen vertauskohta vallankumouksellisen valistuksen ja oman aikamme
välillä on joukon, niin kutsutun ”häiriköijälauman”
ilmaantuminen yhteiskunnallisen protestin äänitorveksi ja
välittäjäksi. Julkisen tyytymättömyyden
tyypilliset institutionalisoituneet muodot – meidän päivinämme
niitä ovat määräaikaisesti järjestettävät
vaalit, mielenosoitukset ja joukkokokoukset -pyrkivät väistymään
sivuun joukkojen suoran toiminnan tieltä. Tämä
siirtymä ennustettavista, pitkälle organisoiduista
protesteista, jotka toimitetaan vallitsevan yhteiskunnan
vakiintuneissa kehyksissä, satunnaisiin, spontaaneihin, lähes
kumouksellisiin hyökkäyksiin ulkoapäin (ja jopa
vastaan) yhteiskunnallisesti hyväksyttyjä muotoja,
heijastelee muutosta kansanpsykologiassa. ”Mellakoija” on
alkanut murentamaan, vaikka kuinka osittaisesti ja intuitiivisesti
sitten, noita syvään juurrutettuja käyttäytymisnormeja,
jotka sitovat ”massoja” vakiintuneeseen järjestykseen.
He aktiivisesti hylkäävät auktoriteetin sisäistetyn
rakenteen, ehdollistetuilla refleksioilla kyllästetyn ruumiin ja
syyllisyyden ylläpitämät alistumisen mallit, jotka
kahlitsevat yksilöä järjestelmään paljon
tehokkaammin kuin mikään poliisiväkivallan tai
oikeuslaitoksen kostotoimenpiteiden pelko. Vastoin
sosiaalipsykologien näkemyksiä, jotka näkevät
näissä suoran toiminnan tavoissa yksilön alistumista
kauhistuttavan kollektiivisen entiteetin – ”häiriköijälauman”
– alaisuuteen, totuus lienee, että ”mellakat” ja
kollektiivitoiminta edustavat ensimmäisiä
yksilöllistymispyrkimyksiä osoittavia ”massan”
ryhmittymiä. ”Massa” alkaa hajottamaan
joukkomittaisuuttaan asettumalla vastustamaan porvarillisen perheen,
koulun ja joukkotiedotusvälineiden todella massamittaa
korostavia automaattisia vastauksia. Samaan tapaan joukkotoimintaan
kuuluu katujen uudelleen löytäminen ja pyrkimys vapauttaa
ne. Viime kädessä juuri kaduilla valta tulee voida
hajottaa: kadut, joilla elämää siedetään,
siitä kärsitään, ja missä valta kohdataan ja
sitä vastaan taistellaan, tulee voida kääntää
alueeksi, vyöhykkeeksi, jossa päivittäisestä
elämästä nautitaan, sitä luodaan ja kehitetään.
Kapinallinen joukkio merkitsi alkua, ei vain yksityisen
muuntumisessa yhteiskunnalliseksi kapinaksi, vaan myöskin
paluuta yhteiskunnallisen kapinan abstraktioista takaisin
jokapäiväisen elämän asioihin.

Lopulta, kuten valistuksenkin aikana, olemme todistamassa,
luokattomien (declasses) valtaisan ja yhäti kasvavan
yhteiskuntakerrostuman syntyä, yhteiskunnan joka kerrostumasta
tulevien köyhtyneiden ”pudokkaiden” ryhmää.
Kroonisesti velkaantuneet ja sosiaalisesti turvattomat aikakautemme
keskiluokat vertautuvat väljästi kroonisesti vararikossa
olevaan ja huikentelevaiseen vallankumousta edeltävän
Ranskan ylimystöön. Valtava tuuliajolle joutuneitten
koulutettujen ihmisten määrä ilmeni silloin kuten nyt,
eläen vailla tarkkoja suunnitelmia, ilman kiinteitä
ammattiuria tai vakiintuneita sosiaalisia juuria. Molempien
rakenteitten pohjilla löydämme suuren määrän
kroonisesti köyhiä – vaeltavia kulkureita, maleksijoita,
usein työpaikkaa vaihtavia henkilöitä, ihmisiä,
joilla on vain osa-aikatöitä jos mitään,
uhkaavia, niskoittelevia ”polvihousuttomia” – selviten
hengissä julkisen avun tai yhteisön pois heittämien
jätteiden turvin, pariisilaisten slummien köyhät,
amerikkalaisten ghettojen mustat.

Mutta tähän kaikki vastaavuudet päättyvät.
Ranskan vallankumous kuuluu vallankumoukselliseen siirtymäkauteen
feodalismista kapitalismiin – molemmat yhteiskunnat perustuvat
taloudelliselle niukkuudelle, luokkahallinnolle, luonnon ja ihmisen
riistämiselle, yhteiskunnalliselle hierarkialle ja
valtiovallalle. Päivästä toiseen jatkuvan
kansalaisvastarinnan, joka luonnehti 1700-lukua ja huipentui
avoimessa vallankumouksessa, pani kuriin äskettäin
ilmaantunut uusi teollinen järjestelmä – myöskin
alastoman brutaalin väkivallan avulla. Valtavat ”luokattomien”
ja ”polvihousuttomien” määrät suurimmaksi
osaksi sulautettiin osaksi teollisuusjärjestelmää ja
kesytettiin teollisuuskurin ja – järjestyksen avulla. Aiemmin
juurettomat intellektuellit ja siteitä vailla olevat ylimystön
jäsenet löysivät turvalliset paikkansa uuden
porvarillisen järjestyksen taloudellisesta, poliittisesta,
yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta hierarkiasta.
Yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti hyvin virtaavasta tilasta,
rakenteissaan ja suhteissaan hyvin väljän yleisistä,
yhteiskunta koveni jäykkiin, ositettuihin luokka- ja
institutionaalisiin muotoihin – klassinen viktoriaaninen aikakausi ei
ilmennyt vain Englannissa, vaan myös eriasteisena, kaikkialla
Länsi-Euroopassa ja Amerikassa. Kritiikki vakautettiin
puolustuspuheeksi, kapina reformiksi, luokattomat selkeästi
määritellyiksi luokiksi ja ”häiriköijäjoukot”
valitsijakunniksi tai kannattajajoukoiksi. ”Mellakoista”
tuli hyväkäytöksisiä kulkueita, joita kutsumme
”mielenosoituksiksi” ja spontaani suora toiminta muuttui
vaalirituaaleiksi.

Oma aikamme on myöskin siirtymäkausi, mutta syvällisen
uusi ja erilainen. Viimeisessä suurista kansannousuistaan
Ranskan vallankumouksen ”polvihousuttomat” kohottivat
vihaisen taisteluhuudon: ”Leipää ja vuoden 1793
perustuslaki! ” Amerikan ghettojen ”polvihousuttomat”
nousivat tunnuksellaan ”Black is beautiful! ” Näiden
kahden sloganin välillä on tapahtunut huomattava kehitys.
1700-luvun ”luokattomat” muodostuivat hyvin hitaan
siirtymäajan kuluessa siirryttäessä
agraarikulttuurista teollisuuden aikakauteen. Heidät luotiin
historiallisen siirtymän taukokohdassa, jolloin siirryttiin
yhdestä riistojärjestelmästä toiseen. Leivän
vaatimus olisi voitu kuulla mihin aikaan tahansa omistusyhteiskunnan
kehitystä. 1900-luvun uudet ”luokatto,mat” syntyvät
kaikkien raatamiselle perustuvien yhteiskunnallisten muotojen
vararikon myötä. Ne ovat lopputulosta omistusyhteiskunnan
prosessin ja materiaalisen selviytymisen yhteiskunnallisista
ongelmista. Aikakautena, jolloin teknologiset edistykset ja
kybernetiikka ovat kyseenalaistaneet ihmisen ihmiselle suorittaman
riiston, raadannan ja materiaalisen puutteen, huudahdus ”Black
is beutiful” tai ”Make love, not war” luonnehtii
muutosta traditionaalisesta henkiinjäämisen vaatimuksesta
historiallisesti uudeksi elämän vaatimukseksi.9
Mikä pohjustaa jokaista nykyistä yhdysvaltalaista
yhteiskunnallista konfliktia on vaatimus kaikkien inhimillisen
potentiaalien toteuttamisesta kokonaisvaltaisen, monipuolisen ja
tasapainoisen elämäntavan kautta. Lyhyesti,
vallankumouksen mahdollisuudet Amerikassa ankkuroituvat nykyään
ihmisen itsensä mahdollisuuksiin.

Olemme todistamassa puolentoista sadan vuoden porvarillistumisen
murtumaa ja kaikkien porvarillisten instituutioiden murentumista
historian käännekohdassa, jolloin utopian rohkeimmat
käsitteet ovat toteutettavissa.
Ja porvarillisella
järjestyksellä ei ole mitään, byrokraattisen
manipulaation ja valtiokapitalismin lisäksi, joilla korvata sen
traditionaalisten instituutioidensa luhistumista. Tämä
prosessi on kehittymässä kaikkein dramaattisimmin
Yhdysvalloissa. Hivenen reilussa kahdessa vuosikymmenessä
olemme nähneet ”amerikkalaisen unelman” vakaan
romuttumisen, tai mikä vastaa sisällöltään
samaa, sen myytin rikkoutuminen, että materiaalinen
yltäkylläisyys, joka perustuu ihmisten välisille
tavarasuhteille, voisi peittää näkyvistä
porvarillisen elämän sisäisen köyhyyden.
Huipentuuko tämä prosessi vallankumoukseen vai täystuhoon
riippuu suurimmaksi osaksi vallankumouksellisten kyvystä
laajentaa yhteiskunnallista tietoisuutta ja puolustaa
vallankumouksellisen kehityksen spontaaniutta, autoritaarisilta –
sekä oikeiston että ”vasemmiston” –
ideologioilta.

1
On huomion arvoista tässä, että ”kulutusyhteiskunnan”
il- maantuminen tarjoaa meille merkittävää
todistusaineistoa erosta Marxin aikojen teollisuuskapitalismin ja
nykyajan valtiokapitalismin välillä. Marxin näkemyksen
mukaan kapita- lismi järjestelmänä, joka on
organisoitu ”tuotantoa tuotannon vuoksi” -perustalle,
johtaa proletariaatin taloudelliseen kurjistumiseen. ”Tuotantoa
tuotannon vuoksi” muistuttaa nyky- päivän ”kulutusta
kulutuksen vuoksi”, jossa kurjistuminen ot- taa henkisen
pikemmin kuin materiaalisen muodon – se on elämän
kuihtumista.

2
Kapitalismin taloudelliset ristiriidat eivät ole hävinneet,
mutta järjestelmää pystytään nykyään
suunnittelemaan siinä määrin, ettei ristiriidoilla
enää ole niitä räjähtäviä
ominaisuuksia mitä aiemmin.

3
Raoul Vaneigem, ”The Totality for Kids” (International
Situationist -pamfletti; London, n.d.), s. 1.

4Katso
yksityiskohtaisempaa keskustelua tästä
”pienikokoistetusta” teknologiasta artikkelistani ”Towards
a Liberatory Technology”.

5Guy
Debord, ”Perspectives for Conscious Modification of Daily
Life”, mimeografinen käännös, Internationale
Situa- tioniste no. 6, (n.p., n.d.), s. 2.

6Huolimatta
dialektiikkaa koskevasta paljosta puheesta, traditionaalisen
vasemmiston täytyy ottaa Hegelin käsi- te ”konkreettinen
universaali” vakavasti ja nähdä siinä, ei
pelkästään filosofista käsitettä, vaan myös
yhteiskun- nallinen ohjelma. Tämä on toteutettu vain
Marxin varhaisissa kirjoituksissa, suurten utopistien (Fourier ja
William Morris) kirjoituksissa, ja omana aikana sen on toteuttanut
drop out -nuoriso.

7Huolimatta
dialektiikkaa koskevasta paljosta puheesta, traditionaalisen
vasemmiston täytyy ottaa Hegelin käsite ”konkreettinen
universaali” vakavasti ja nähdä siinä, ei
pelkästään filosofista käsitettä, vaan myös
yhteiskun- nallinen ohjelma. Tämä on toteutettu vain
Marxin varhaisissa kirjoituksissa, suurten utopistien (Fourier ja
William Morris) kirjoituksissa, ja omana aikana sen on toteuttanut
drop out -nuoriso.

8Josef
Weber, ”The Great Utopia”, Contemporary Issues, vol. 2,
no. 5 (1950), s. 12.

9Ylläolevat
rivit kirjoitettiin 1966. Sen jälkeen olemme nähneet
graffitit Pariisin seinissä, touko-kesäkuun
vallankumouksen ajalta: ”Kaikki valta mielikuvitukselle”,
”Pidän halujani todellisuutena, koska uskon halujeni
todellisuuteen.”; ”Ei koskaan työtä”; ”Mitä
enemmän rakas- telen, sitä enemmän haluan olla
tekemässä vallankumousta”; ”Elämä
ilman kuolleita aikoja”.”Mitä enemmän kulutat,
sitä vähemmän elät”; ”Kulttuuri on
elämän vastakohta”;”Yhteiskunta on
lihansyöjäkukka.” Nämä eivät ole
graffiteja – ne muodostavat elämän ja halun ohjelman.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s