Perusta kommunalistiselle ohjelmalle

Perusta kommunalistiselle
ohjelmalle

Eirik Eiglad

suom. Jussi Haverinen

Teoria
ei ole korkeassa arvossa nykyisissä radikaaleissa liikkeissa.1
“Älä teoretisoi! ” on nähtävästi
monien nykypäivän itse–itseään
radikaaleiksi kutsuvien iskulause, korostaen sen sijaan aktivismia ja
protesteja. Siinä mitä tällä hetkellä
kutsutaan vasemmistoksi ei ainoastaan ole voimakas anti–teoreettinen
suuntaus, mutta jotkin uudet yhteiskunnalliset liikkeet ovat jopa
kannattaneet irrationalismia hyveenä. Tämän mukaisesti
he ovat muurautuneet sisään pragmaattisuuden, elämäntavan
korostamisen ja epäpoliittisen mielialan aitaukseen. On huutava
pula vaihtoehdoille tälle älylliselle rappeutumiselle.
Yhteiskuntaekologia ja sen kommunalismi erottuvat tässä
mielessä johdonmukaisena poliittisena filosofiana ja
vallankumouksellisena lähestymistapana. 2

Yhteiskuntaekologisen
kommunalismin ilmaantuminen

Yhteiskuntaekologia ilmaantui vastauksena perinteisen radikalismin
laskujohtoisuudelle, joka oli käsitellyt ensisijaisesti
kamppailua palkkatyöläisten ja pääoman välillä.
Toisen maailmansodan jälkeen kapitalismin radikaalisti uudet
kehitykset pienensivät proletariaatin numeerista kokoa. Samalla
sosiaalidemokraattisten puolueiden menestys monin paikoin länsimaissa
helpotti joitakin välittömimpiä taloudellisia ja
yhteiskunnallisia ongelmia, jotka markkinatalous loi. Tämä
johti ammattiliittojen ja hallitusten läheiseen yhteistyöhön,
että kapitalismista tehtäisiin helpompi niellä. Tätä
seuraavina vuosina, Marxilaisten väitteistä huolimatta,
tuli selväksi että työläisten liike ei
muodostanut hegemonista voimaa yhteiskunnalliseen muutokseen.

Varhaisella 1960 –luvulla uusi radikalismi kehittyi
yhteiskunnalliselle agendalle ilmaantuvien uusien aiheiden ympärille.
Naisten sorto ja ekologinen tuho, rasismi ja Vietnamin sota johtivat
voimakkaisiin uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, tämän
lisäksi oli erilaisia kansalaisten aloitteita — joista
mitään ei voitu sisällyttää liikkeisiin,
jotka perustuivat tehtaaseen liittyviin aiheisiin. Nämä
radikaalit liikkeet vaikuttivat julkiseen mielipiteeseen
voimakkaasti. Valitettavasti näillä liikkeillä oli
kuitenkin suuria rajoituksia eivätkä ne aktualisoineet
potentiaaliaan tulla oikeasti vapauttaviksi yhteiskunnallisiksi
voimiksi.

Itse asiassa ne jäivät sirpaloituneiksi
ja ne otettiin usein mukaan, eklektisellä tavalla, vallitsevaan
kulttuuriin. Tästä seurasi “identiteettipolitiikan”
nousu ja perustavalla tavalla muutettuja yhteiskunnallisia suhteita
vaatineiden johdonmukaisten radikaalien lähestymistapojen lasku.
Useat kamppailut sulautettiin eksistentiaalisiin ja jopa
henkilökohtaisiin aiheisiin, hyläten tarve syvällisemmälle
teoreettiselle tutkinnalle, ja heidän liikkeistään
tuli tiukasti aiheeseen liittyviä sekä ad hoc luontoisia.
Tätä kehitystä “uusien yhteiskunnallisten
liikkeiden” sisällä, kuten niitä myöhemmin
kutsuttiin, seurasi kehitykset yliopistoissa: vasemmiston
epäonnistuttua perustamaan vapauttavaa ja yhteistyölle
perustuvaa yhteiskuntaa, sadat uskonsa menettäneet radikaalit
kulkivat yliopistoihin ja anti-totalitarismin nimeen aloittivat
akateemisen ristiretken vallankumouksellisen liikeen objektiivisuutta
vastaan. 3

Stalinistiseen totalitarismiin idässä ja yhteiskunnalliseen
konservatismiin lännessä johtaneiden olemassaolevien
työväenpuolueiden dogmaattisuudesta ja autoritaarisuudesta
kuvottuneina nämä akateemikot eivät lopettaneet
vulgaarin Marxilaisuuden ja autoritaaristen järjestäytymismuotojen
kritiikkiin. Postmodernismin, eettisen relativismin ja “sosiaalisen
dekonstruktionismin” nimessä he edistivät
totalitarismin vastustustaan vainoharhaisella tavalla. Edistys
hylättiin illuusiona, opetustyö esitettiin autoritäärisena,
ideologiaa pidettiin dogmaattisena ja järki itse hylättiin
— nämä ovat ominaisuuksia, jotka määrittelevät
kaikkia merkityksekkäitä yhteiskuntateorioita. Kun he
vetäytyivät julkiselta kentältä yliopistoihin, he
halveksuivat jopa niitä arvoja, jotka olivat inspiroineet
vallankumouksellisia päälle puolentoista vuosisadan ajan.
Sen sijaan, että he määrittelisivät uuden
vallankumouksellisen projektin nämä entiset radikaalit
hylkäsivät sen periaatteessa kokonaan, parhaimmillaan
ottaen osaa sattumanvaraiseen joidenkin olemassaolevan yhteiskunnan
piirteiden kritiikkiin.

Kuitenkin ne perustavat suhteet, jotka muodostavat tämän
yhteiskunnan ovat vieläkin muuttamatta. Ainoastaan riiston
yhteiskunnallinen ongelma ei ole jäljellä, vaan myös
muut vieraantumisen ja sorron muodot vaativat huomiotamme, kuten
kasvava keskitetty valta, yhteiskunnallinen homogenisaatio ja alati
laajempien kulttuurillisen elämän alueiden tuotteistaminen.
Tämän lisäksi ekologiset seikat tekevät
uudelleenharkinnan yhteiskunnan roolista biosfäärissä
välttämättömäksi. Tämän pahuuden
juuret ovat periaatteessa herruuttamisen yhteiskunnallisessa
rakenteessa ja varsinkin kapitalismin taloudellisessa järjestelmässä.
Markkinatalouden dynamiikka ja sen pakko kilpailla tulee aiheuttamaan
sen, että se kerää voittoa ihmisten ja biosfäärin
kustannuksella. On itsestään selvää, että
vallankumouksellista yhteiskunnallista lähestymistapaa
tarvitaan, että päästään eroon
kapitalismista ja hierarkiasta lopullisesti. Tämän
kaltaisen yrityksen täytyy ylittää sosialismin ja
anarkismin perinteiset muodot ja varmasti kaikki mikä kulkee
nykyään “vasemmistolaisuutena” tai
“radikalismina”. Tästä huolimatta meidän
täytyy säilyttää perinteisen vasemmiston parhaat
puolet, kuten sen sitoumus järkeen, sen rakentava utooppisuus,
sen luokka-analyysi ja sen osanotto julkiseen elämään
ja yhteiskunnallisiin kamppailuihin — samalla kun se laajensi
niitä. Emme voi antaa politiikkamme olla sattumanvaraista;
pikemminkin meidän täytyy pohjustaa se sekä
ideologisesti että historiallisesti radikaaliin
yhteiskunnalliseen teoriaan ja vallankumoukselliseen perinteeseen.

Yhteiskuntaekologia, vastaten tähän
haasteeseen, on kehittänyt johdonmukaisen poliittisen
filosofian. Sen perusti alunperin vuonna 1964 radikaali
Amerikkalainen ajattelija Murray Bookchin. Tämä
lähestymistapa yhdisti yhteiskunnallisen anarkismin vapauttavat
ajatukset ekologisiin aiheisiin ja onnistui silti säilyttämään
Marxilaisen perinteen parhaat puolet, varsinkin sen kapitalismin
kritiikin. 4
Sen projekti vallankumoukselliselle yhteiskunnalliselle muutokselle
otti vapaudenhenkisen kunnallispolitiikan muodon. Ekologisen
yhteiskunnan luominen vaatii laajamittaista yhteiskunnallisen elämän
hajaannuttamista ja siirtymää ekologisiin
tuotantomuotoihin. Tämän yhteiskuntaekologisen analyysin
mukaan, kapitalismi ja valtio ovat periaatteessa pääsyylliset
nykyiseen yhteiskunnalliseen ja ekologiseen kriisiin ja ne täytyy
lopettaa, kaikkien muiden hierarkian ja herruuttamisen muotojen
kanssa. Radikaalit aktivistit aloittivat kehittämään
uusia vapauttavia yhteiskunnallisia suhteita ja instituutioita.
Perustavanlaatuinen ratkaisu yhteiskunnallisille ja ekologisille
ongelmille on antaa valta kansalle ja luoda libertaarinen
sosialistinen yhteiskunta.

Yhteiskuntaekologia johti — säilyttäen tämän
perustavan analyysin — kommunalistisen ideologian kehitykseen,
sekä myös käsinkosketeltavaan rakenteeseen
radikaalille yhteiskunnalliselle ja poliittiselle käytännölle.
Kommunalismin politiikka — vapaudenhenkinen kunnallispolitiikka
— määrittelee yrityksen voimistaa ja
uudelleenmuotoilla kunnat keskitetyn valtion kustannuksella. Se
pyrkii luomaan ja saamaan valtaan yleisesti käytetyt
kansankokoukset kunnissa ja luomaan niistä foorumit joissa
kaikki asukkaat voivat ottaa kollektiivisesti osaa oman
tulevaisuutensa muovaamisessa. Nämä kansankokoukset tulevat
päättämään kaikista tärkeistä
yhteisön aiheista, kuten kasvatuksesta, puolustuksesta,
terveydenhoidosta, tuotannosta ja jakelusta. Demokraattiset kunnat
liittyvät tämän jälkeen yhteen ja muodostavat
konfederaatioita, joka on alueellisen organisaation muoto, jossa
yksittäiset konfederaalisen neuvoston delegaatit on sidottu
mandaatilla ja he ovat takaisin kutsuttavissa kun heidän oma
kansankokouksensa niin haluaa.

Kommunalistit tekevät selkeän eron demokraattisten
kansankokousten, jotka tekevät kaikki poliittiset tai
linjapäätökset, ja neuvostojen ja komiteoiden välillä,
jotka ottavat hoitaakseen hallinnolliset ja koordinoivat tehtävät.
Näiden kunnallisten konfederaatioiden täytyy haastaa,
kohdata ja lopulta korvata valtio ja keskitetty valta sellaisenaan.
Kommunalismi tulee tämän lisäksi korvaamaan
kapitalismin kunnallistetulla taloudella, jota ohjaa jakamisen ja
solidaarisuuden periaatteet. Demokratisoidut kunnat tullaan
sijoittamaan varovaisesti niitä ympäröivään
luontoon, ekologisten teknologioiden ja tiedon avulla, näin
yritetään luoda ekologinen tasapaino maaseudun ja kaupungin
välille.

Vaikkakin vapaudenhenkista kunnallispolitiikkaa on
tietoisesti muotoiltu yhteiskuntaekologisissa piireissä
viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan, sillä on silti vahvat
juuret yhteiskunnallisissa kamppailuissa. Historiallisesti
kommunalistinen politiikka löytää juurensa
iänikuisesta kamppailusta kaupunkien itsenäisyyden ja
valtion imperialististen pyrkimysten välillä. Entisaikojen
kuntien asukkaat kamppailivat säilyttääkseen ja
laajentaakseen julkisia hyveitä ja kunnallisia vapauksia ja
toisaalta ylimystö, kuninkaat ja keisarit tekivät mitä
vain voivat tukahduttaakseen paikallisen autonomian ja
konfederaation.5
Tämä paine on räjähtänyt ajoittain verisiin
sisällissotiin ja vallankumouksellisiin kansannousuihin,
merkittävimmin suuressa Ranskan vallankumouksessa vuosina
1789–94 ja Pariisin vuoden 1871 kommuunissa, jossa Pariisin
asukkaat vaativat Ranskan valtion korvaamista kuntien
konfederaatiolla. 6

Kommunalismi
dialektisena lähestymistapana

Samalla kun postmodernismi ja sen filosofinen ja
eettinen relativismi on keskittänyt huomionsa status quon
ideologiseen legitimointiin, yhteiskuntaekologit ovat käynnistäneet
toimivan vaihtoehdon radikaalin vasemmiston elvyttämiseksi,
jonka päämääränä on yhteiskunnan
perusteellinen muuttaminen.7
Tästä huolimatta kommunalismi on enemmän kuin pelkkä
poliittinen teoria ja vapaudenhenkisen kunnallispolitiikan käytäntö.
Jos haluaa tuntea sitä täytyy tutkia kommunalismia
johdonmukaisena poliittisena filosofiana, että voi täysin
ymmärtää sen vallankumouksellisen yhteiskunnallisen
lähestymistavan. Se ei sisällä ainoastaan
yhteiskunnallista analyysiä vapaudenhenkisesta politiikasta ja
hierarkiattomuudesta, vaan myös filosofian joka antaa
kommunalismille sen kehityksellisen ja eettisen terän —
tuo filosofia on dialektinen naturalismi.

Dialektinen naturalismi on keino ymmärtää
yhteiskunta ja luonto selittämällä ne kehityksellisinä
ilmiöinä.8
Tässä mielessä luonnolla on oma evoluutionsa, samoin
kuin yhteiskunnalla on oma historiansa. Biologisia tai
kulttuurillisia ilmiöitä ei voi kunnolla selittää
pelkästään niiden paikallaan pysyvyyden, muodon tai
niiden olemassaolon perusteella; niiden täytyy olla
kumulatiivisesti yhteydessä menneisyyteensä ja
tulevaisuuteensa. Naturalistisen dialektiikan täytyy tutkia
niiden potentiaaleja ja niiden sisäistä logiikkaa, että
se kykenee johtamaan sen mikä niistä tulisi tulla mikäli
järki voittaa. Eettisen “tulisi olla”, joka voi olla
objektiivisesti perusteltu, täytyy aina olla ohjenuorana
vallalla olevien olosuhteiden haastamisessa ja korjaamisessa, sekä
ohjaamassa meidät nykypäivän radikaalien kannattaman
reformismin, pragmaattisuuden ja subjektivismin yli. Tämän
kaltainen dialektinen ymmärtämys, jolla on suunnattomat
eettiset seuraamukset, on välttämätön
kommunalismin poliittisen puolen selitykselle.

Ennen kaikkea, dialektinen naturalismi juurruttaa
järkevän yhteiskunnan puolesta käytävän
kamppailun ihmiskunnan pitkään ja kivuliaaseen kehitykseen
kohti kattavampia yhteiskunnallisia sopimuksia sekä ihmisten
subjektiivisuutta. Tarkemmin sanoen se sijoittaa tämän
kamppailun yhteiskunnan yhteistyön, vapauden ja itsetietoisuuden
potentiaalien kontekstiin. Koska historia ei ole ollut yksisuuntainen
vapauden ja itsetietoisuuden laajentuminen, ihmiskunnan tulee pyrkiä
tietoisesti kehittämään yhteistyölle perustuvia
ja vapaudenhenkisia instituutioita, jotka edistävät sen
kehitystä.9
Näin vapaudenhenkinen sosialistinen yhteiskunta ei ole
henkilökohtainen valinta tai “imaginaari” (kuten
jotkut yhteiskuntaekologit ovat sanoneet viimeaikoina) vaan sitä
tulee pitää, kattavan ihmisten kulttuurin ja sen
yhteiskunnallisten instituutioiden tutkimuksen jälkeen,
yhteiskunnallisena järjestäytymismuotona, joka on sen
kaikkein järkiperäisin muoto. Kommunalistit pitävät
nykyistä yhteiskuntaa irrationaalisena ja pyrkivat löytämään
sen mikä on järkiperäistä ihmiskunnan historiassa
yrityksessä parantaa ihmisten olotilaa sekä luomaan
uudestaan luonnon ja yhteiskunnan välinen suhde. Tämän
kaltainen dialektinen analyysi kumoaa globaalin valtioiden
kapitalismin näennäisen “todellisuuden”, sekä
myös reformististen poliitikkojen, lobbyaajien ja aktivistien
pragmaattisen “realismin”, ihmiskunnan yhteiskunnallisen
vapauden ja rationaalisuuden potentiaalien aktualisoinnilla.10

Toiseksi dialektinen lähestymistapa on välttämätön
että ymmärrettäisiin latentti paine valtion ja kunnan
välillä. Tämä historiallinen konflikti on
perustaltaan antagonistinen ja yhteisöjen elämän ja
kunnallisen demokratian elvyttäminen voidaan aktualisoida
ainoastaan valtion tuhoamisen kautta. Kontrastina kuntaan, joka on
potentiaaliltaan sekä sen täydessä aktualisaatiossa
elinvoimainen suora demokratia, valtio, keskitetty ja
ammattilaistunut väkivallan yhteiskunnallinen monopoli, ei
koskaan ole, oman sisäisen logiikkansa ansiosta, demokraattinen
vaan pikemminkin totalitaarinen, kuten viime vuosisata osoitti.
Ajoittain tämä latentti paine kunnan ja valtion välillä
purkautuu tuhoisiin yhteiskunnallisiin konflikteihin, mutta
enimmäkseen tämä konflikti on hiljainen, jossa
kunnalliset vapaudet menettävät tilaa jatkuvasti
ammattilaistuneelle valtiojohtoiselle eliitille. Valtion kanssa ei
voi olla kompromissia vapaudenhenkisen ja ekologisen yhteiskunnan
luomisessa, koska kaikki valta minkä kunnat saavat on
valtiovallan kustannuksella sekä sama päinvastoin. Tämän
myöntäminen on yksi vapaudenhenkisen kunnallispolitiikan
tärkeimmistä piirteistä ja se määrittää
sen oikean historiallisen roolin.

Lopulta kommunalistit tuovat tämän dialektisen
lähestymistavan aktivismin kentälle. Kommunalismi julistaa
että demokraattisten kuntien konfederaatiot muodostaa
institutionaalisen rakenteen järkevälle ja ekologiselle
yhteiskunnalle. Julkisen kentän elvyttäminen tarjoaa laajan
työalan radikaaleille aktivisteille. Kommunalistien täytyy
varmastikin kehittää selkeitä ohjelmia siitä
kuinka he voivat tehdä tästä näkemyksestä
asteittain totta. Meidän kaipaamamme yhteiskunnallinen
vallankumous vaatii pitkän ja epätasaisen prosessin
läpikäymisen. Huolellisesti muotoillut ohjelmat ovat tämän
takia keskeisiä ja ne muodostavat dialektisen hetken omassa
työssämme aktivisteina. Vaatien lopulta yhteiskunnan täyttä
uudelleenmuotoilua vapaudenhenkisesti ja egalitaarisesti,
ohjelmalliset vaatimuksemme auttavat meitä toimimaan
vallankumouksellisina taantumuksen aikakaudella. Itseasiassa,
kommunalistiset ohjelmat ovat yhteys ihanteidemme ja elämämme
todellisuuden välillä. Nämä ohjelmat tekevät
meille mahdolliseksi sen että säilytämme utooppiset
kaipauksemme samalla kun otamme osaa käytännölliseen
politiikkaan ja aktivismiin.

Tämä kapitalistinen yhteiskunta pakottaa
kommunalistit ottamaan mitä omistautuneimman aseman sitä
vastaan, kuitenkin jokaisen täytyy tunnistaa että
vallankumouksellinen muutos vaatii kypsymisprosessin.
Yhteiskunnallinen vallankumous ei tule seuraamaan siitä että
joku napsauttaa sormiaan tai heittää tiiliskiven,
varsinkaan nykypäivänä, kun emme todennäköisesti
saa mobilisoitua suuria väkijoukkoja kunnallisen demokratian ja
yhteiskunnallisen vallankumouksen banderollien alle. 11
Suuri Ranskan vallankumous oli itsessään pitkä
Pariisin asukkaiden yhteiskunnallisen kypsymisen seuraus ja se tuli
mahdolliseksi lähes vuosisadan Valistuksen yhteiskunnallisen
ajattelun ja filosofian jälkeen.

Tällä en tarkoita että meidän
on pakko odottaa kunnes väestö spontaanisti nousee kapinaan
tai rajoittaa itsemme pelkästään levittämään
ajatuksia. Kommunalismi kannattaa politiikkaa, jonka päämääränä
on väestön mobilisointi, valistus ja valtaan saattaminen
kansankokousten perustamisen ja radikaalin yhteiskunnallisen ohjelman
esittelyn kautta.12
Tässä mielessä, yhteiskunnallinen vallankumous tulee
olemaan “lopullinen konflikti”, joka kumoaa kapitalismin
ja valtion lopullisesti. Niin pitkälti kuin yhteiskunnalliset
prosessit eivät ole ennalta määriteltyjä,
järkevän yhteiskunnan luomisen täytyy olla mitä
tietoisin pyrkimys radikaalien aktivistien osalta: “faktojen
maailma ei ole järjelle perustuva vaan se täytyy tuoda
sen valon alle.”13
Radikaalien tulee tuoda järjelle perustuva yhteiskunta sen
aktualisaatioon järkevän oivalluksen ja tarkoitusta
palvelevan tahdon kautta, jolle dialektinen lähestymistapa ja
järjestäytynyt ihmisten toiminta on korvaamatonta.

Kommunalistiset
ohjelmat

Karl Marx ymmärsi selkeästi tämän
vastuun kun hän totesi että meidän ei tulisi
ainoastaan pyrkiä ymmärtämään maailmaa, vaan
myös muuttamaan sitä.14
Kommunalististen järjestöjen täytyy pyrkiä
kehittämään ohjelmia ja tuoda näin filosofinen
lähestymistapansa yhteiskunnallisen analyysin ja teorian
kentältä poliittisen aktivismin kentälle.
Ohjelmalliset vaatimukset voivat esittää radikaaleja
kommunalistisia ideoita selkeällä ja tiiviillä
tavalla. Tarkemmin, noiden vaatimusten täytyy kulkea
ihanteestamme tulevaisuuden yhteiskunnaksi kaikkein lähimpiin
huolenaiheisiin. Vallankumouksellisessa teoriassa tätä
paineen kasvatusta on kutsuttu maksimi ja minimi vaatimuksiksi, sekä
välttämättömiksi välivaiheen vaatimuksiksi.
Ajatus maksimi ja minimi ohjelmista muotoiltiin ensimmäisen
kerran Sosialistisessa Internationaalisssa ja se on edelleen
huomattavissa määrin pätevä. Ohjelmallinen
käytäntö auttoi monien sosialististen puolueiden ja
radikaalien organisaatioiden kasvua ja vaikutusvaltaa, mutta
valitettavasti niiden rajoitettu valtion ymmärtämys ei
johtanut niitä sosialistiseen yhteiskuntaan vaan lopulta niiden
omaan rappeutumiseen ja järjestelmään sulauttamiseen.

Kommunalistien täytyy ottaa mallia tästä
ohjelmallisesta lähestymistavasta, että he voivat luoda
kaikkein sopivimman vallankumouksellisen käytännön
joka sopii ajallemme. On itsestään selvää että
kommunalistien tulisi ottaa osaa arkipäiväisiin
yhteiskunnallisiin kamppailuihin ja ottaa osaa jokapäiväiseen
poliittiseen elämään. Tässä mielessä
kommunalismi lisää uuden puolen perinteiseen anarkismiin ja
sosialismiin, koska se elvyttää poliittista elämää
autenttisena kenttänä vallankumoukselliselle toiminnalle.
Osanoton ei tarvitse ottaa liberaalin reformismin muotoa jos
visualisoimme pitkäaikaiset päämäärämme
radikalisoimalla kaikkia vaatimuksiamme jokaisella askeleella.
Kommunalististen vaatimusten täytyy asettaa välittömät
kamppailut syvällisempien yhteiskunnallisten kysymysten
kontekstiin ja tehdä tarve vallankumoukselliseen muutokseen
kiireellisemmäksi ihmisten tietoisuudessa. On olemassa
aineellisia, kulttuurillisia ja psykologisia tarpeita, jotka täytyy
täyttää ennen kuin vallankumous onnistuu ja
kommunalistit vastaavat tähän ohjelmillaan ja
toiminnallaan.

Kommunalististen ohjelmien dialektiikka on niiden kehityksellisessä
päämäärässä, eli vaatimusten
radikaalissa kasvattamisessa. Vuosien 1789-94 suuressa Ranskalaisessa
vallankumouksessa oli aalto uusia vallankumouksellisia
instituutioita, joista monet — ironista kyllä —
olivat monarkian ja kansallisen parlamentin luomia, mutta kansa
muutti ne vastaamaan heidän kasvaviin tarpeisiinsa ja
demokraattisiin pyrkimyksiinsä. Esimerkiksi Pariisilaiset
sektiot rakennettiin alueen äänestäjien
yleiskokouksista, jotka monarkia perusti valitsemaan edustajat
Estates-Generaliin. Sektionaalisten yleiskokousten perustamisen ja
valtaan saaton, niiden avaamisen kaikkein köyhimmille
yhteiskunnan osille ja laajan erilaisista vastuista hoitavien
komiteoiden joukon äänestämisen kautta tämä
vallankumous saavutti kattavan mittasuhteen ja se uhkasi jopa itse
Jacobiinista valtiota.

Valitettavasti vallankumoukselliset epäonnistuivat varmistamaan
sektionaalisen demokratiansa ja itse vallankumouksen jatkuvuuden,
pääosin koska he eivät olleet organisoituneita ja he
epäonnistuivat kehittämään johdonmukaisen teorian
ohjaamaan heidän käytäntöään.
Nykypäivän vallankumouksellisilla ei ole varaa antaa
tapahtumien sokeasti päättää yhteiskunnallisen
vallankumouksen suunnasta, vaan meidän täytyy oppia
menneiden vallankumousten saavutuksista, tappioista ja puutteista
tekemällä huolellista historiallista tutkimusta.
Kommunalismi yhdistää vapaudenhenkiset päämäärät
vapaudenhenkisiin keinoihin ja radikaalien aktivistien tulisi
työskennellä esitelläkseen ja asteittain kehittääkseen
vallankumoukselliset instituutiot, sekä hoivata uutta
Valistusta. Valmistautuminen ja organisaatio ovat ratkaisevan
tärkeitä vallankumoukselliselle projektille ja siirtymälle
vapaudenhenkiseen ja ekologiseen yhteiskuntaan. Radikaalien tulisi
käyttää ohjelmallisia julistuksia ja esitelmiä
korvaamattoman arvokkaana avaimena tähän muutokseen.

Joka tapauksessa, minun täytyy korostaa että
kommunalistisia ohjelmia ei tarkoiteta tarjoamaan pohjapiirrustusta
yhteiskunnalliselle uudelleenorganisaatiolle. Vallankumouksellisen
projektin utooppinen puoli on välttämätön että
säilytetään järjelle perustuvan tulevaisuuden
toivo. Ennen kaikkea, meillä on eettinen omistautuminen muuttaa
maailma järjelle perustuvaksi, eikä yksikään
ohjelma tai suunnitelma voi koskaan korvata tätä
dialektista ymmärtämystä. Pikemminkin se täydentää
sitä käytännöllisellä toiminnalla ja
demokraattisilla järjestäytymistavoilla.

Potentiaalit
ja tarve ohjelmalliselle muutokselle

Vapauttavan poliittisen liikkeen täytyy johtaa potentiaalit
yhteisöistä ja kulttuureista ja nämä hetket
täytyy saada pysyviksi sen ohjelmissa. Näiden ohjelmien
täytyy olla joustavia ja sovellettuja paikallisiin tilanteisiin,
puhutellen välittömiä tarpeita tarjoamalla radikaaleja
ratkaisuja niihin. Mutta vaikkakin minimi vaatimukset täytyy
soveltaa paikallisesti ja alueellisesti, tietyt maksimi vaatimukset
ovat tarpeellisia mikäli ohjelman toivotaan pysyvän
kommunalistisena, kuten kaiken hierarkian ja herruuttamisen muotojen
lopettaminen, kunnallisten konfederaatioiden perustaminen ja uuden
moraalisen talouden järjestelmän perustaminen. Lyhyesti
sanoen, kommunalistit tulevat taistelemaan näiden vaatimusten
puolesta pyrkien siihen että kapitalismin ja valtion meidän
päällemme asettamat rajoitukset murrettaisiin viimein ja
aktualisoitaisiin järjelle perustuva yhteiskunta.

Näiden ohjelmien sisältö voidaan
johtaa paikallisista perinteistä, institutionaalisista
rakenteista, yhteiskunnallisista kamppailuista, kulttuurillisista
piirteistä ja varsinkin ihmiskunnan historiassa piilevistä
latenteista vapauttavista potentiaaleista.15
Että autettaisiin niiden aktualisaatioita kommunalistien täytyy
antaa näille ohjelmille johdonmukainen ja artikuloitu muoto.
Lähes päivittäin nousee esille aiheita jotka vaativat
julkista huomiota, kuten koulun sulkeminen, joen saastuttaminen,
rasistiset hyökkäykset maahanmuuttajia kohtaan tai
ostoskeskuksen rakentaminen. Kun tämän kaltaisia aiheita
nousee esille, kommunalistien tulisi nostaa äänensä
sanoakseen mielipiteensä kaikkialla ja yhdistää
erityiset aiheet yleisempiin aiheisiin.

Ajatellaan esimerkiksi yhteiskunnallista ongelmaa kuten nyt käynnissä
olevaa hyökkäystä julkisten palveluiden kimppuun.
Monin paikoin teollisissa maissa, uusliberaali kapitalismi tuhoa
niitä hyvinvointia edistäviä etuja, jotka aikanaan
auttoivat kapitalismia selviytymään menneistä
kriiseistä. Nykypäivän Norjassa julkisia palveluita
tuhotaan asteittain yksityistämisen ja rationalisaation nimeen,
ikään kuin ihmiset, yhteisöjen elämä ja
kulttuuri olisivat kulutettavia tuotteita jotka hylätään
tai jopa myydään markkinoilla. Monet ihmiset ymmärtävät
tämän selkeästi mutta he pitävät tätä
prosessia vastaan toimimista tai edes mielipiteidensä ääneen
sanomista vaikeana. Yleinen vastustus tälläistä
politiikkaa vastaan on usein rajoitettu kapitalistisen rakenteen
sisällä työskentelyyn. Tässä mielessä
kommunalisteilla on paljon annettavaa ajatuksillaan
kunnallistamisesta, konfederalismista ja kansankokousten
perustamisesta. On mahdollista ottaa lähes minkälainen
yhteiskunnallinen tai ekologinen ongelma tahansa, uudelleen muotoilla
se osana kommunalistista ohjelmaa ja pyrkiä näin saamaan
julkista huomiota ongelman alkuperälle eikä pelkästään
sen vaikutuksiin.

Kontrastina postmodernismille ja poststrukturalismille, kommunalismi
ajaa johdonmukaista joukkoa ajatuksia, jotka ovat yhteiskunnallisesti
relevantteja ja sovellettavissa aikaamme. Sen lopullinen päämäärä
on lopettaa porvarillinen yhteiskuntajärjestys, joka köyhdyttää
yhteiskuntaa ja tuhoaa luonnon maailmaa. Vaikka se oli kerran
todellinen yhteiskunnallinen voima, vasemmisto on nyt menettänyt
alaa joukolle individualistisia “imaginaareja”,
mystisismille, erilaisille hengellisyyksille ja partikularistisille
identiteeteille tai henkilökohtaiseen kapinointiin. Kapitalismi
ja valtio vaikuttavat olevan kokonaan juurtuneita ja itsevarmoja ja
tulee vaatimaan vakavan vastauksen — lopulta omistautuneen,
organisoituneen ja oikeasti poliittisen liikkeen — että
niiden perustaa ravistettaisiin. Nämä instituutiot eivät
tule katoamaan itsestään tai koska henkilökohtaista
käytöstä muutetaan tai perustetaan hyväntahtoisia
kommunitaarisia yrityksiä — vallan saavuttaneen kansan
täytyy kumota ne. Tässä ei ole kyse leikistä,
akateemisesta harjoituksesta tai teatraalisesta toiminnasta, eivätkä
radikaalit aktivistit voi olla ilman teoreettista, poliittista ja
elettyä käytäntöä, joka ottaa osaa
yhteiskunnalliseen muutokseen — jotka kaikki ovat yhdistyneitä
joukkoon johdonmukaisia poliittisia ajatuksia.

Kommunalistiset ohjelmat voidaan muotoilla ja esittää eri
tavoilla, mutta ne perustuvat lopulta nämä vaatimukset
esittävien organisaatioiden kestävyyteen ja pitkän
matkan omistautumiseen. Vallankumouksellisten kommunalistien täytyy
rakentaa vahvoja organisaatioita, jotka energeettisesti sanovat
vaatimuksensa ja pyrkivät laajentamaan yhteiskunnallista
tietoisuutta, sekä ottavat osaa kuntien rakenteen uudelleen
muotoiluun. Kaikilla mailla ja alueilla on omat erityiset perinteensä
suositusta hallintomuodosta, samalla kun he jakavat universaalin
potentiaalin kansalaisuuteen ja yhteiskunnalliseen vallankumoukseen.
Paljon riippuu siitä kykenevätkö vallankumoukselliset
käyttämään näitä mahdollisuuksia,
opetuksen ja valtaan saattamisen kautta, että ihmiskunta
tuotaisiin uudelle historialliselle kehitysasteelle.

1
Tämä essee julkaistiin alunperin Left Green Perspectives
#40 (helmikuu 1999). Sitä on muokattu hieman Communalism
lehdessä julkaisua varten. Se kirjoitettiin vuosi ennen
maailmanlaajuisia “globalisaation” vastaisia radikaaleja
protesteja, mutta se ei ole missään mielessä
menettänyt ajankohtaisuuttaan.

2
Että lukija saisi yleisen katsauksen yhteiskuntaekologiaan ja
kommunalistiseen politiikkaan tulisi lukijan tutkia Murray
Bookchinin Remaking Society: Pathways to a Green Future
(Montreal: Black Rose Books, 1989) ja Janet Biehlin
Yhteiskuntaekologian politiikka kirjoja (alkup. The Politics
of Social Ecology: Libertarian Municipalism, Montreal: Black Rose
Books, 1997)

3
Tästä akateemisesta suuntauksesta tuli laajalle levinnyttä
Ranskassa Pariisin 1968 huhti–kesäkuun tapahtumien
epäonnistumisen jälkeen.

4
Murray Bookchinin Ekologia ja vallankumouksellinen ajattelu
kirjoitettiin ensi kerran 1964 ja se uudelleen julkaistiin
Post-Scarcity Anarchism kirjassa (Montreal: Black Rose Books,
1986). Ensimmäisen kerran vapaudenhenkista kunnallispolitiikkaa
kannatettiin esipuheessa Anarchos Groupin Spring Offensives and
Summer Vacations
Anarchos, no. 4 (kesäkuu 1972), joka on
myös Murray Bookchinin kirjoittama.

5
Löydät kattavan tutkimuksen vapaudenhenkisen
kunnallispolitiikan historiallisesta ja teoreettisesta pohjasta
Murray Bookchinin kirjasta From Urbanization to Cities: Toward a
New Politics of Citizenship
(London: Cassell, 1995).

6Sekä
marxilaiset että anarkistit ovat ylistäneet tätä
poliittista perinnetta, mutta vain vapaudenhenkisessä
kunnallispolitiikassa tämä “kansankokouslainen”
tai “kommunardi” suuntaus on saanut tarkkaa
teoreettista, historiallista ja ohjelmallista harkintaa.”

7
Useat radikaalit teoreetikot ovat yrittäneet pohjustaa
demokraattista politiikkaa “yhteiskunnallisiin imaginaareihin”
(Castoriadis) tai “demokraattiseen relativismiin”
(Fotopoulos), mutta heidän kategoriansa ovat taipuvaisia
sulamaan subjektivistiseen postmodernismin sattumanvaraisuuteen ja
he epäonnistuvat selittämään sen miksi meidän
tulisi valita tietty “imaginaari” tai poliittinen
lähestymistapa muiden kustannuksella.

8
Löydät laajemman kuvauksen dialektisesta naturalismista
Murray Bookchinin The Philosophy of Social Ecology: Essays on
Dialectical Naturalism
(Montreal: Black Rose Books, päivitetty
versio 1995) sekä Janet Biehlin Dialectics in the Ethics of
Social Ecology
Finding Our Way: Rethinking Ecofeminist Politics
(Montreal: Black Rose Books, 1991). Bookchinin Re-enchanting
Humanity: A Defence of the Human Spirit Against Antihumanism,
Misanthropy, Mysticism and Primitivism
(London: Cassell, 1995)
antaa näille filosofisille ajatuksille historialliset juuret.

9
Ihmisten potentiaalin luoda vapaudenhenkinen yhteiskunta ja kykymme
luoda totalitaarinen valtio erojen käsittelyn löydät
Historia, Sivistys Ja Edistys, (History, Civilization and
Progress, Bookchinin Philosophy of Social Ecology, s. 159)

10
Se ero minkä Hegel teki Science of Logic kirjassa
“todellisuuden” (Realität) ja “aktualisuuden”
(Wirklichkeit) on perustavaa sille mitä pidämme
“todellisena”.

11
Viime aikaiset protestit Seattlessa, Prahassa ja Genovassa ovat
varmasti olleet massiivisia mobilisaatioita, mutta niiden esiin
nostamat aiheet ovat olleet epäselviä ja — sen
sijaan että ne olisivat luoneet kypsän poliittisen
luovuuden muodon — ne ovat olleet rajoitettuja pelkkään
protestointiin. Kamppailu järkevän yhteiskunnan puolesta
täytyy olla väestön valistuksen ja radikaalin
organisoinnin prosessi.

12
Kansankokoukset tulevat itse olemaan kaikkein soveliampia
instituutioita joissa voimme esittää ja kamppailla
ohjelmallisten vaatimustemme puolesta. (Tulee varmasti olemaan
alueita luokkataistelulle ja vaatimus riiston lopettamiseksi on
keskeinen osa kommunalistista agendaa.)

13
Herbert Marcuse, Reason and Revolution: Hegel and the Rise of
Social Theory
(Boston: Beacon Press, 1941), s. 156, korostus on
alkuperäinen.

14
“Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa eri tavoin; päämäärä
on kuitenkin muuttaa sitä” Karl Marx, Theses on
Feuerbach, The Marx-Engels Reader, toim. Robert C. Tucker (New York
and London: W.W. Norton & Co., 1972), s. 145.

15
Dan Chodorkoff “Social Ecology and Community Development”,
Society and Nature, vol. 1, no. 1 (1992); ja Janet Biehlin “The
Revolutionary Potential of the Municipality” puhe joka
pidettiin Libertarian municipalism Conferencessa Plainfieldissä,
Vermontissa, 1999 (julkaisematon); ja varsinkin Murray Bookchinin
“The New Municipal Agenda”, s. 201-245, From
Urbanization to Cities.

 

1

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s