Poliittisen ekologian pimeä puoli

Peter Zeegers

suom. Jussi Haverinen

Poliittisen ekologian pimeä puoli

“Jos käytämme sanaa ekologia kuvaamaan näkökantaamme, on nurinkurista perustella ensimmäisen luonnon kehitystä toiseen luontoon jumalilla tai mystisillä voimilla. Uskonnolla tai henkisellä maailmankuvalla ei ole mitään paikkaa ekologisessa sanastossa. Joko käsite ekologia tarkoittaa määritelmänsä mukaisesti luonnonilmiöitä, tai sitten se on vain muodikas vertauskuva tahdottomalle tietoisuudelle, joka hautoo mystiikkaa tai avointa uskoa yliluonnolliseen.”

Murray Bookchin, The Ecology of Freedom: The Emergence and Dissolution of Hierarchy. (Montreal: Black Rose, toinen painos 1991) s. xxi

Viime vuosikymmenien aikana ekologinen liike on ollut taistelukenttänä niin edistyksellisille kuin taantumuksellisille ajatuksille. Ne ajatukset joihin ekologisissa liikkeissä törmää kulkevat aidosti edistyksellisistä ja humanistisista aina äärimmäisen misantrooppisiin, jopa ekofasistisiin ajatuksiin. Amerikkalainen yhteiskuntaekologi Murray Bookchin havaitsi lähes kymmenen vuotta sitten esseessä “Will ecology become ’the dismal science’? ” jotkut näistä anti–humanistisista suuntauksista yhdysvaltojen ekologisessa liikkeessä: syväekologian, biosentrisyyden, Gaialaisen tietoisuuden sekä eko–teologian. Kaikilla näillä katsantokannoilla on perustava epäluulo järkeä kohtaan sekä ne painottavat intuitiivisia ja irrationaalisia lähestymistapoja ekologisissa aiheissa. Bookchin päätti esseensä näillä sanoin: “Ainoastaan ihmiskunnan enemmistön ei ole pakko tehdä kovia päätöksiä ihmiskunnan tulevaisuudesta aikakautena jolloin ekologiset ongelmat kasvavat; myös itse ekologisen liikkeen täytyy tehdä kovia päätöksiä suunnastaan aikakautena jolloin mystifikaatio kasvaa.” Vuoden 1991 jälkeen, jolloin Bookchinin essee julkaistiin, nämä anti–humanistiset suuntaukset ovat valitettavasti tulleet aina vain keskeisimmiksi. Esimerkkinä tästä toimii yksi johtavista Amerikkalaisista syväekologeista, Bill Devall. George Sessionsin kanssa Devall esitteli Arne Næssin, syväekologian perustajan, ajatukset Amerikkalaiselle väestölle. Devall möläytti 2.8 1998, Gold and Green konferenssissa, rasistisen kommentin Meksikolaisia maahanmuuttajia kohtaan: hänen mukaansa he “tekevät sitä mitä Meksikolaisten joukot aina tekevät raiskaavat, ryöstävät, polttavat ja murhaavat.” Hän myös totesi että Maxxam suuryrityksen (yritys joka uhkaa jättiläispunapuu metsää Kaliforniassa) omistaja oli “rikollinen Juutalainen kapitalisti.” Devallin kumppani George Sessions, joka oli myös läsnä konferenssissa, harmitteli monien ekologisessa liikkeessä olevien ihmisten vasemmistolaista näkökantaa ja väitti että yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ongelmat vain harhauttivat huomiota ekologisen kriisin todelliselta syyltä: liikakansoitukselta. Toimimaan vastapainona ekologiselle epätasapainolle Sessions ehdotti että tulisi perustaa autoritäärinen hallinto, kuten se joka hallitsi Japania vuosina 1615–1836. Onko tässä kyse vain marginaalisista tapauksista? Niistä lähtökohdista joihin syväekologia perustuu epäilen tätä hyvin paljon.

Syväekologian poliittiset seuraukset

Syväekologia on epämääräinen ja muodoton käsite ja siitä voi löytää kaikenlaisia sekoituksia taantumuksellisia sekä näennäisesti edistyksellisiä ajatuksia. Syväekologit väittävät hyvin erilaisten ajattelijoiden olleen syväekologian pioneereja, on esimerkiksi mahdollista löytää Heidegger Spinozan vierestä. Ei kuitenkaan tehdä minkäänlaista yritystä selittää sitä kuinka nämä hyvin erilaiset ajattelijat voidaan asettaa saman kategorian alle. Arne Næss kirjoitti kommentoidessaan tätä johdonmukaisuuden puutetta: “Miksi Gleichshaltung? Miksi tarvitaan monoliittisia ideologioita? Meillä on ollut jo tarpeeksi niitä niin Eurooppalaisessa kuin myös maailman historiassakin.” Se että asetetaan vaatimus johdonmukaisuudesta samalle viivalle Natsien operaation kanssa sanoo tarpeeksi ja paljastaa hänen rajoittuneen ymmärtämyksensä fasismista. Næss jatkaa samassa artikkelissa: “Minun nähdäkseni olisi kulttuurinen katastrofi ihmiskunnalle jos yksi filosofia tai uskonto perustettaisiin maapallolle. Se olisi katastrofi mikäli tulevat Vihreät yhteiskunnat olisivat niin samankaltaisia että ne estäisivät syvien kulttuuristen erojen kehittymisen.” Päteekö tämä myös ihmisoikeuksiin ja demokratiaan? Toisessa haastattelussa hän totesi: “Monimuotoisuus jokaisessa olemassaolomme puolessa tulisi olla normi, olkoon se sitten biodiversiteettiä, kulttuurista monimuotoisuutta tai taloudellista monimuotoisuutta. Ajatusten monimuotoisuus on myös hyvin tärkeää. Jos uskoisimme että on olemassa yksi oikea ajatus, yksi absoluuttinen totuus, yksi oikea tie kestävyyteen, niin me voisimme päätyä luomaan eräänlaisen eko–fasismin. Moninaisuuden, pluralismin, monimuotoisuuden ja mukaanoton kautta voimme saapua itsemme toteutumiseen. Ei ole olemassa lopullista määritelmää itsensä toteutumiselle. Jokainen voi löytää oman määritelmänsä tälle sanalle. Syvien kysymysten asettamisen kautta me saavumme syvään ekologiaan ja syvästä ekologiasta saavumme itsemme toteutumiseen, mutta tämä ei tarkoita mitään. Se jää eräänlaiseksi teoriaksi. Käytännön kautta löydämme toteutumisen. Samoin kuin jokaisella meistä on oma ruumiimme, meillä on oma ’toteutumisemme’.” Ehkä tämän rajatun ekofasismin ymmärtämyksen takia Næss ei välitä siitä että äärioikeistolaiset lehdet Ranskassa ja Italiassa julkaisevat hänen teoksiaan. Itse asiassa hänen ajatuksensa ovat hyvin samankaltaisia kuin ’etno–pluralismi’, jota Alain de Benoist ja toiset Nouvelle Droitessa kannattavat. Amerikkalainen kirjailija Kirkpatrick Sale, joka on hyvin lähellä syväekologiaa, on hyvin selkeä siinä että demokratiaa tai ihmisoikeuksia ei tarvitse kunnioittaa, mutta sen sijaan meidän tulisi kunnioittaa demokratian ja ihmisoikeuksien kieltämistä! Kirkpatrick Sale kirjoittaa: “[Bioregionaalinen monimuotoisuus] ei tarkoita että jokainen yhteisö bioalueella, jokaisella alialueella ekoalueella, jokaisella ekoalueella mantereella, muodostaisi itsensä samojen linjojen mukaan, kehittäisi samoja poliittisia muotoja. Tarkalleen ottaen se ei tarkoita sitä että jokainen bioalue tulisi todennäköisesti kunnioittamaan demokratian, tasa–arvon, vapauden, oikeuden yms. arvoja, joita liberaali Amerikkalainen perinne julistaa. Todella autonomiset bioalueet tulisivat todennäköisesti menemään erillisiin eikä välttämättä toisiaan tukeviin suuntiin, luoden omat poliittiset järjestelmänsä ympäristönsä ja ekologisten tarpeidensa mukaan.” Eri kulttuurien voidaan olettaa omaavan hyvin erilaisia näkemyksiä siitä mitkä poliittiset muodot voivat parhaiten toteuttaa niiden bioregionaaliset tavoitteensa, ja (varsinkin kun kuvittelemme tämän järjestelmän maailmanlaajuiseksi) nuo muodot tulisivat olemaan varsin erilaisia länsimaiden valistuksen inspiroimasta ihanteesta. Ja riippumatta siitä kuinka epämiellyttävänä voi pitää ajatusta, tulee odottaa tuota erilaisuutta sekä “mikäli monimuotoisuus on toivottavaa” kunnioittaa sitä.

Syväekologia ei ainoastaan vastusta demokratian ja ihmisoikeusten universaaleja käsitteitä sen harhaanjohdetun monimuotoisuuden käsityksen kautta, vaan myös Næssin ajatukset ovat mystisyyden rajoilla ja hän itse vaikuttaa tietoiselta tästä kun hän lainaa New Age–kirjailijaa Charlene Spretnakia hyväksyvästi hänen peräänkuuluttaessa “tunteellista osanottoa ja välittämistä” järkeä käyttävän ajattelun sijaan. Tämän takia ei ole kovin yllättävää että New Age–kirjailijat Fritjof Capra ja Charlene Spretnak ovat omaksuneet syväekologian nimikkeen. Fritjof Capra on Spretnakin tapaan hyvin selkokielinen järjen vastaisuudessaan: “syväekologinen tietoisuus on loppujen lopuksi henkistä tai uskonnollista tietoisuutta.” Charlene Spretnak julistaa humanismin olevan ekologisen politiikan ensisijainen vihollinen. Vuonna 1984 hän sanoi puheessa E.F. Schumacher Societyn vuotuiselle kokoontumiselle: “Vihreä politiikka hylkää humanismin antroposentrisen näkökannan, filosofian joka väittää että ihmisillä on kyky kohdata ja ratkaista ne monet ongelmat joita kohtaamme käyttämällä inhimillistä järkeämme ja järjestämällä uudestaan luonnon maailman ja miesten ja naisten väliset suhteet niin että ihmiselämä voi kukoistaa.” Spretnak ja Capra kirjoittivat kirjan saksan Vihreistä joissa he, syväekologian ’pluralismista’ huolimatta, tekivat hyvin selväksi että he olivat vihamielisiä Vihreän liikkeen vasemmistosuuntauksia kohtaan. Valitettavasti tämänlaista rajantekoa ei ole ekologisen liikkeen oikeistolaisia suuntauksia kohtaan. Oikeisto vaikuttaa hyvin kiitolliselta tästä erottelun puutteesta ja olisikin itseasiassa hyvin vaikeaa erotella syväekologiaa Oikeistosta, koska sillä on rakenteellisia samankaltaisuuksia oikeistolaisen ideologian kanssa. Vaikkakin Capra ja Spretnak vaikuttavat tietoisilta Saksan menneisyydestä, heillä näyttää olevan vaikeuksia havaita jatkuvuutta nykyisen kanssa.

He kuvailevat Herbert Grühlia ’konservatiiviseksi’ poliitikoksi, vaikkakin käsite ekofasisti olisi asianmukaisempi. Grühl oli yksi Die Grünenin perustajista, mutta jätti puolueen 1982 (jota Capra ja Spretnak vaikuttavat katuvan ja josta he syyttävät ’marxilaisia’) perustaakseen Ökologisch Demokratische Partein (Ekologinen Demokraattinen Puolue). Kun tämä puolue päätti vuonna 1989 ottaa väliä äärioikeistolaiseen Die Republikaner puolueeseen Gruhlin tahtoa vastaan, hän jätti puolueen ja perusti Unabhängige Ökologen Deutschlands. Hän oli yksi ensimmäisistä joka käytti ekologista keskustelua ksenofobisin päämäärin.

Capra ja Spretnak eivät myöskään ymmärrä miksi niin monet Saksalaiset vierastavat ajatuksia joilla on yhtäläisyyksiä Natsien Blut und Boden (Veri ja maaperä) teorioiden kanssa. Sen sijaan että he analysoisivat näitä samankaltaisuuksia ja jatkuvuutta, he sen sijaan ohittavat sen ja sen seurauksena he eivät olleet kriittisiä Rudolf Bahron näkemyksille, jotka vain muutamia vuosia myöhemmin kulminoituivat eräänlaiseen henkiseen fasismiin.

Syväekologia on hyvin eklektinen joukko ajatuksia ja siinä on muitakin piirteitä, jotka ovat hyvin häiritseviä niiden taantumuksellisten seuraamusten takia. Perustavaa syväekologialle on sen täysin perustelematon väite siitä että ekologinen kriisi johtuu “liikakansoituksesta.” Mistään koko suunnattomasta syväekologisesta kirjallisuudesta ei löydy riviäkään perustelemaan sitä miksi näin on. Kyseessä on vain uskonasia syväekologian kannattajille ja tämän takia kritiikki tästä puolesta ei ole johtanut ajatusten vaihtoon asian tiimoilta. Jotkut syväekologian kannattajat ovat julkisesti todenneet, että AIDS ja nälänhädät ovat luonnon kosto ihmiskunnalle, ja että meidän ei tulisi tehdä mitään niille. Esimerkkinä toimii Dave Foreman, aktivisti suoraa toimintaa harjoittavassa ympäristöryhmässä Earth First! , joka sanoi haastattelussa Bill Devallille: “Kun kerron ihmisille että huonoin asia jonka voimme tehdä Etiopiassa on toimittaa avustuksia — että paras asia olisi antaa luonnon löytää oma tasapainonsa, antaa siellä olevien ihmisten vain kuolla nälkään — he pitävät tätä hirviömäisenä. Kuitenkin vaihtoehto tälle on se että menemme sinne ja pelastamme nämä puolikuolleet lapset, jotka eivät ikinä tule elämään täyttä elämää. Heidän kehityksensä tulee olemaan keskenkasvuista. Ja se mitä tulee tapahtumaan kymmenen vuoden kuluttua on että kaksi kertaa niin paljon ihmisiä tulee kärsimään ja kuolemaan. Samalla tapaa, se että annamme USA:n toimia ylipaineen poistona Etelä–Amerikan ongelmille ei ratkaise mitään. Se vain johtaa suurempaan paineeseen niille luonnonvaroille joita meillä on Yhdysvalloissa. Se vain johtaa suurempaan tuhoon luonnollemme, ilman ja veden myrkkyjen lisääntymiseen, eikä se auta Etelä–Amerikan ongelmia.” Devall, yksi yhdysvaltojen johtavista syväekologeista, ei sanonut yhtäkään vastalausetta tälle hourailulle. Voimme ymmärtää hänen yllä lainatuista lausunnoistaan Gold and Green –konferenssissa miksi Bill Devall ei vaivautunut väittämään vastaan Foremanille. Syväekologiasta puuttuu teoria ympäristökriisin sosiaalisista juurista ja ainoa ratkaisu jonka se kykenee keksimään on väestön vähentäminen. Kuinka tämä saataisiin aikaan ei ole selvää, mutta jotkut kannattajat eivät sulje pois kova–otteisia, tai eko–fasistisia keinoja.

Ihmisvihamielinen “biosentrismin” käsite, eli ajatus siitä että kaikilla elollisilla asioilla on samanarvoinen “sisäinen arvo”, on toinen häiritsevä piirre syväekologiassa. Tällä “biosentrisyydellä” on vastakohtansa “antroposentrisyydessä”, näkemyksessä että ihmisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin tulisi ylittää kaikki muut arvot. Kirjassa The Arrogance of Humanism (1981) David Ehrenfeldt kirjoitti tähän “biosentriseen” henkeen isorokko–viruksen oikeudesta elää. Tämän jälkeen tonneittain papereita on painettu joissa on artikkeleita “sisäisestä arvosta”, “biosentrisestä demokratiasta” ja “biosentrisyydestä” ja sen seuraamuksista. Syväekologiasta onkin tullut kukoistava akateeminen teollisuudenhaara. Keskustelu siitä kuinka paljon ihmisten kärsimystä ja kuolemaa on hyväksyttävää “ekologisen etiikan” nimeen on avattu. Taaskaan ei ole minkäänlaista hajuakaan ympäristöongelmien yhteiskunnallisista juurista. Kaikkia ihmisiä, riippumatta heidän paikastaan yhteiskunnassa, pidetään samalla tapaa syyllisinä ympäristön tuhoutumisesta. Ihmiskunnan “alkuperäinen synti” oli “antroposentrisyys” (teologinen sanasto sopii hyvin tämänkaltaiselle ajattelulle.) Niinkin tärkeänä kuin he pitävät “villiä luontoa”, he eivät koskaan perustele tätä käsitettä. Heille “luonto” on vain postikorttinäkymä, johon ihmisten toiminta ei ole koskenut, vaikka oikeasti maapallolla ei ole enää jäljellä “villiä luontoa.” Jotkut syväekologit haluavat sulkea ihmiset pois tietyiltä alueilta, ainakin ihmiset jotka eivät elä “perinteisesti” (ennen 1500–lukua jkr., Foremanin mukaan). footnoteDave Foreman, “A Modest Proposal for a Wilderness Preserve System” Whole Earth Review #53 (Winter 1986). Bill Devall lainaamana, Simple in Means, Rich in Ends: Practicing Deep Ecology (Layton: Gibbs Smith, 1988), pp. 164–165. Käsikädessä tämän “villin” luonnon palvomisen kanssa kulkee tieteen ja teknologian halveksunta. Niitä pidetään vastuullisina luonnon epäpyhästä häpäisystä ja tästä johtuen ympäristön tuhoutumisesta. Bill Devall, tyypillisen hienovaraisesti, sanoi sen näin: “Luonnontieteitä ja hallintaa opiskelevat … ovat kuin vartijoita Natsien kuolemanleireillä.” Toisessa lauseessa hän tekee saman rinnastuksen: “Näen yhtäläisyyden Natsien valtaamassa Euroopassa Juutalaisia ja homoseksuaaleja pelastaneiden sekä 1900–luvun loppupuolella tehdyn strategisen sabotaasin (Earth First! ympäristöryhmän käyttämä suoran toiminnan taktiikka, PZ) välillä. Kuten Næss, Devall ei epäröi käyttää epäsoveliaiden vertauksia jotka trivilisoivat Holokaustia.

Äärioikeisto ja ekologia

Vielä häiritsevämpää kuin syväekologian perusperiaatteiden taantumukselliset seuraamukset on äärioikeistoon kuuluvien ryhmien ja ihmisten ekologisten käsitteiden käyttö. Monet ekologisessa liikkeessä pitävät itseään “Vasemmiston ja Oikeiston ohittaneina,” kuitenkin tämä kanta tekee heistä valitettavasti hyvin haavoittuvia äärioikeiston houkuttelulle, joka (varsinkin Euroopassa) koittaa modernisoida retoriikkaansa (tuon iskulauseen keksi saksalainen oikeistolainen ekologi Herbert Grühl Saksan Vihreille). Omaksumalla ekologisia teemoja ja käsitteitä ja sulauttamalla niitä propagandaansa, äärioikeisto koittaa nykyään saada valtavirran julkista hyväksyntää. Esimerkiksi Ranskassa Nouvelle Droite (Uusi Oikeisto) on ollut hyvin kiinnostunut syväekologiasta. Nouvelle Droite on nimi suuntaukselle äärioikeiston piirissä joka pyrkii modernisoimaan sen ideologiaa. Keskeinen järjestö tällä kentällä on Groupement de Recherche et d’êtudes pour la Civilisation Européenne, joka on perustettu vuonna 1968. Sen johtava ideologi on Alain de Benoist, joka jatkuvasti muuttaa ajatuksiaan, mutta on joka tapauksessa aina vastustanut Valistuksesta lähteneitä egalitaarisia ajatuksia. GRECEn historian selittäminen on tämän artikkelin mitan ulkopuolella. Riittää todeta että De Benoist ja hänen kannattajansa aloittivat kiinnostuksensa ekologiaan noin vuonna 1993. Artikkelissa Eurooppalaisesta Uudesta Oikeistosta (ENR) Mark Wegierski kirjoitti: “Vaikkakin jotkin EURin jäsenet ovat joskus kannattaneet teknokratiaa, he ovat nyt omaksuneet ekologian yhtenä planeetan toivoa antavista suuntauksista. 1993 GRECEn keskustelutilaisuus oli omistettu ekologialle.” Tästä miljööstä GRECEn ympärillä perustettiin uusi ekologinen järjestö 90–luvun alkupuolella. Tämä Nouvelle Écologie (Uusi Ekologia) niminen järjestö järjestää konferensseja ja luentoja sekä julkaisee lehteä Le recours aux forêts. Nouvelle Écologie pitää itseään kansainvälisen syväekologisen liikkeen ranskalaisena jaostona ja pyrkii vaikuttamaan ekologiseen liikkeeseen niin että se ottaisi oikeistolaisen suunnan.

Samalla kun äärioikeisto on omaksunut ekologisia teemoja, jotkut näkyvät ekologit ovat itse kehittyneet kohti taantumuksellisia näkökantoja eikä heitä haittaa läheinen yhteistyö äärioikeiston kanssa. Brittiläinen ekologi Edward Goldsmith toimii esimerkkinä tästä. Goldsmith on ollut hyvin tunnettu hahmo kansainvälisessä ympäristönsuojeluliikkeessä useiden vuosikymmenien ajan. Vuonna 1970 hän perusti The Ecologist –lehden, joka on pitkän aikaa ollut liikkeen johtava äänenkannattaja. Hän oli yksi vuoden 1972 bestseller kirjan A Blueprint for Survival kirjoittajista. Jo tässä kirjassa oli joitakin konservatiivisia näkemyksiä: “Ilman hierarkiaa tulee olemaan jatkuvaa riitelyä ja tappelua. Silloin ei myöskään ole mekanismia takaamaan yhteiskunnan selviytymiselle tarvittavien ominaisuuksien säilymistä.” Blueprint –kirjan yleisenä pakkomielteenä on “vakaus” ja “järjestys”. Sen kirjoittajien mukaan ympäristökriisin syyt löytyvät väestön ja talouden kasvusta. Samoin kuin konservatiivisen Rooman Klubin Limits to Growth –reportin kirjoittajat, joita he pitävät samanhenkisinä ihmisinä, heidän näkemyksensä ympäristökriisistä on äärimmäisen rajoittunut. Vuonna 1991 hän sai Right Livelihood Award –palkinnon, “vaihtoehtoisen Nobelin”. Hän on tällä hetkellä mukana kansainvälisissä WTOn, MAIn, ydinvoiman ja geneettisesti muokattujen organismien vastaisissa kampanjoissa. Vuosien ajan, Goldsmith on ollut tunnettu hänen sosiaalisesti arkki–konservatiivisista näkemyksistään, varsinkin naisten ja perheen asemasta. Eräässä haastattelussa hän sanoi: “Minun nähdäkseni naiset täyttävät hyvin tärkeän tehtävän, sekä yhteiskunnan koossapysymisen että myös luonnonsuojelun kannalta. Heillä ei ole miehille tyypillistä sovinismia sekä kilpailunhalua. Kannatan sitä mitä feministi Vandana Shiva edustaa, jonka tunnen oikein hyvin muuten, mutta joka on täysin ristiriidassa Amerikkalaisen feminismin kanssa, joka johtaa lopulta vain miesten sovinismin käänteiseen muotoon. Täytyy hyväksyä miesten ja naisten väliset erot, samalla tapaa kuin etnisten ryhmien ja kulttuurien väliset erotkin. Minulle, samoin kuin Shivalle, kulttuurinen, etninen ja myös biologinen monimuotoisuus, joita maailman talous tuhoaa, ovat hyvin tärkeitä.” The Way: An Ecological World–View (1992, uusittu ja laajennettu painos 1998) kirjassa Goldsmith koittaa esittää maailmankuvaansa. Kuten Fritjof Capra hän perustaa näkemyksensä epätodennäköiselle seokselle mekanistista systeemiteoriaa ja itämaista mystiikkaa. Monet Goldsmithin ajatuksista keskittyvät uskontoon ja sen väitettyyn rooliin yhteiskuntajärjestyksen muodostumisessa. Länsimainen yhteiskunta meni pieleen kun se omaksui teknologian, tieteen ja edistyksen, perinteisen “Tien” (tai Taon) sijaan. Monoteistiset uskonnot ovat myös syyllisiä luonnon häpäisyyn. Goldsmith ajattelee että yhteiskunta tulisi uudelleenjärjestää, niin että se soveltuu “Gaian” määräyksiin, tämän tarkoittaessa sitä että se tulee järjestää saman suunnitelman mukaan ja sitä tulee hallita samoilla laeilla kuin Kosmosta ja luontoa. Uskonto on se keino jolla luonnonlait tulisi toteuttaa yhteiskunnassa. Goldsmith sanoo sen näin: “Tämän kirjan esittämä väite on että ainoa kuviteltavissa oleva tapa jolla voimme pärjätä paremmin on jos, muun muassa, lähdemme tulkitsemaan ongelmiamme hyvin erilaisen maailmankuvan — ekologian maailmankuvan — kautta, jonka tulee ottaa inspiraatiota ktonisesta maailmankuvasta jota kaukaiset esi–isämme, jotka tiesivät kuinka asua maapallolla, toisinkuin moderni ihminen, kannattivat.” Hän näkee potentiaalia Muslimimaailman ja Intian uskonnollisesti fundamentalistisissa liikkeissä. “On merkkejä siitä — että tuon kaltaiset liikkeet todennäköisesti tulevat saarnaamaan paluuta alkuperäiseen elämäntapaan — Huomattava osa revitalistisista liikkeistä jotka ovat ilmaantuneet Kolmannessa Maailmassa ovat olleet “nativistisia” — millä tarkoitan sitä että ne aivan oikein asettivat syyn kärsimistään ongelmista kolonialististen herrojensa heille pakottamiin elintapoihin, ja saarnasivat paluuta esi–isiensä Tielle … Meillä ei ole varaa odottaa ja katsoa mikäli tuon kaltaiset liikkeet kehittyvät revivalistisiin kultteihin jotka ovat tarpeeksi voimakkaita muuttamaan yhteiskuntaamme. Sen sijaan meidän tulisi työskennellä edistääksemme niiden kehitystä auttamalla luomaan niitä olosuhteita, joissa niitä tulee todennäköisesti syntymään. Meidän tulee muistaa että ekologian maailmankuva on hyvin pitkälti sama kuin alkuperäisen yhteisöpohjaisen yhteiskunnan.” Mielenkiintoista on että hän viittaa suotuisasti muutamaan kertaan syväekologiaan kirjassaan The Way: An Ecological World–View, hänen toivoessa että siitä tulee kehittymään liike joka toteuttaisi kirjan esittämän tehtävän. Goldsmith kiittää syväekologian perustajaa Arne Næssia, “joka luettuaan kirjan tiivistelmän The Ecologist –lehdessä, kehotti minua viimeistelemään sen jotta se voitaisiin julkaista.” Näkemys siitä että ihmisten tulisi noudattaa luonnon (tai Gaian) lakeja voidaan löytää syväekologiasta, mutta myös New Agesta ja Nouvelle Droitesta.

Goldsmithin näkemykset ovat myös potentiaalinen oikeutus rasismille. Nicholas Hildyard, entinen Goldsmithin kumppani, kirjoitti hänen näkemystensä kritiikin ja osoitti vakuuttavasti että hän kannattaa niin sanottujen “etnisten ryhmien” erottelua. Artikkelissa The Ecologist –lehdessä Goldsmith kirjoitti: “Katoliset ja Protestantit Pohjois–Irlannissa muodostavat kaksi erillistä etnistä ryhmää, erilaisista alkuperistä, joilla on erilaiset tavat ja perinteet ja erilaiset motivaatiot ja kyvyt. He kykenisivät olemaan samalla maantieteellisellä alueella ja muodostamaan yhden yhteiskunnan, jos he olisivat kykeneviä elämään kulttuurisessa symbioosissa keskenään, niin kuin he ovat tehneet tähän asti. Katoliset eivät kuitenkaan enää suostu täyttämään taloudellisen hierarkian alempia paikkoja, koska se kulttuurinen rakenne joka aikaisemmin mahdollisti sen on pitkälti hajonnut. Ainoa jäljelle jäävä mahdollisuus on erottaa heidät alueellisesti. Ataturk erotti Kreikkalaiset ja Turkkilaiset hyvin onnistuneesti, vaikkakin se johti suunnattomaan vastalauseeseen aikanaan ja se varmasti johti huomattavaan epämukavuuteen niille ihmisille jotka pakotettiin muuttamaan. Eikö meidän kuitenkin tulisi olla valmiita hyväksymään keinoja jotka aiheuttavat epämukavuutta jotta voisimme saada aikaan vakaan yhteiskunnan? ” Vain harvat ihmiset olisivat samaa mieltä tämän varsin erikoisen näkemyksen kanssa siitä että Irlannin Katolilaiset ja Protestantit ovat erillisiä etnisiä ryhmiä. Kirjassaan The Way hän lisää yleisempään sävyyn: “Yhteiskunnallinen kehitys on johtanut monimutkaisten yhteiskunnallisten ryhmittymien kehittymiseen ja erilaisten etnisten ryhmien moninaisuuteen, joista jokainen on täysin sopeutettu siihen erikoistuneeseen ympäristöön jossa se asuu.” Tämä näkemys sopii täydellisesti yhteen Nouvelle Droiten näkemysten kanssa etnisyydestä, sen kannattaessa myös eri “etnisten” ryhmien alueellista erottamista. Nouvelle Droite on 1990–luvulla tämän takia pitänyt häntä hyvin mielenkiintoisena.

Goldsmithin kirjoitusten suosio Nouvelle Droiten keskuudessa on tehnyt hänestä tervetulleen Nouvelle Droiten konferensseihin. 27.11.1994 hän oli yksi puhujista GRECEn, keskeisen Nouvelle Droite järjestön, 25. vuotuisessa konferenssissa Ranskassa. Sen teema oli (hyvin kuvaavasti) “Vasemmisto–Oikeisto: järjestelmän loppu.” Hän antoi myös haastattelun heidän Elements –lehteen lokakuussa 1996. Goldsmith on ollut myös tervetullut vieras Nouvelle Droiten Flaamilaisessa jaostossa Belgiassa. 11 marraskuuta 1997 hän oli puhuja Delta Stichtingin, GRECEn Belgian jaoston, kolmannessa keskustelutilaisuudessa, teemasta “Kuinka voimme selvitä dekadenssista? ” Hänen puheensa nimi oli “Kehitystä vastaan: U–käännös jonka tarvitsemme.” Toinen puhuja konferenssissa oli Alain de Benoist, jonka kanssa samassa tilaisuudessa oleminen ei ilmiselvästikään haittaa Goldsmithia. Goldsmith on myös antanut kirjoituksiaan Nouvelle Droite julkaisuihin, kuten Flaamilaiseen Tekos –lehteen. Tätä lehteä julkaisee Delta Foundation, jolla on paljon yhteyksiä äärioikeistolaiseen Vlaams Blok –ryhmään (Flaamilaiseen Blokkiin). Guy de Martelaere, kirjoittaja Tekos–lehdessä, havaitsi Goldsmithin kirjoitusten kääntämisen olevan innoittava kokemus: “Tekos–keskustelutilaisuus Antwerpenissa 11 marraskuuta oli suuri menestys. Edward Goldsmithin konservatiivis–ekologiset teesit ovat herättäneet paljon kiinnostusta ja hyväksyntää Nouvelle Droiten kuulijakunnalta, jotka eivät ole vielä täysin löytäneet vihreää ajattelua. Alain de Benoist, Nouvelle Droiten kansainvälisesti johtava ideologi, ja Luc Pauwels, Belgialaisen Tekos aikakauslehden päätoimittaja, ovat liikkumassa ekologiseen suuntaan, jota on innostanut muun muassa yhteys Goldsmithiin ja hänen ajatuksiinsa. Sain itse tehtäväkseni kääntää yhden Goldsmithin uusimmista ja filosofisesti syvällisimmistä artikkeleista Tekos –lehteen.”

Viime vuosina Goldsmith on ollut myös Nouvelle Écologien aktiivinen kannattaja Ranskassa. Laurent Ozon, Alain de Benoistin opetuslapsi, on tämän järjestön johtaja. Laurent Ozon kirjoitti artikkelissa asumisesta: “Nykypäivän ekologeille on välttämätöntä turvata jokaiselle luova paikallinen ilmaisu, mahdollisuus jopa elää ja olla olemassa rakentavana osana kulttuuria joka ottaa osaa elämän monimuotoisuuteen. Koska muodin individualisoitumisen ja rakentamisen standardien globalisoitumisen aiheuttama juurilta repiminen on tärkeä ase sodassa jota rahan, vihan ja standardoinnin voimat käyvät luontaisia yhteisöjä ja niiden ekosysteemejä vastaan.” Goldsmithin kirjoitukset ovat tärkeä innoituksen lähde Ozonille. Nouvelle Écologien johtajuuden lisäksi Ozon on ollut hyvin aktiivinen NATOn Kosovon sodan vastustajana johtavana hahmona Collectif Non é la Guerressa, joka pyrki rakentamaan liittouman Vasemmiston ja Oikeiston välille vastustamaan NATOn interventiota Kosovossa. Nouvelle Écologieta tukee myös Antoine Waechter, johtava ’ei Vasemmistoa tai Oikeistoa’ ryhmittymän kannattaja Ranskan vihreässä liikkeessä. Toukokuun 29, 1989, Waechter julisti Ranskan televisiossa: “Rajojen avaaminen ulkomaalaisille on vaarallinen utopia. Mikäli pidetään mielessä Kolmannen Maailman väestömäärän räjähdys, tulisi jo nyt ylikansoitettuun Eurooppaan vaeltamaan miljoonia ihmisiä. Vahinko kulttuurisella ja ympäristotasolla tulisi olemaan tuhoisa.” Kuinka Nouvelle Droite voisi jättää tuon kaltaisen ekologin huomiotta? Syyskuussa 1993 Krisis, Alain de Benoistin toimittama lehti, pyysi ja sai haastattelun häneltä. Tässä haastattelussa Waechter sanoi: “Mikäli nykyään on tilaa autonomiselle ekologiselle liikkeelle, niin se on nimenomaan koska poliittisen ekologian mukana kulkee toiminnan filosofia joka on täysin erilainen kuin se mitä Oikeisto–Vasemmisto jako kannattaa, joka on muodostanut Ranskan poliittisen kentän rungon kahden vuosisadan ajan ja osoittaa nykyään selkeitä väsymisen merkkejä.” Waechter erosi Les Verts puolueesta 1994 koska hän ajatteli heidän olevan liian vasemmistolaisittain suuntautuneita ja perusti poliittisen puolueen Mouvement Écologiste Indêpendant (Itsenäinen Ekologinen Liike). Uusi puolue sai täyden tuen Nouvelle Écologielta ja sen toiminta sai paljon palstatilaa Le recours aux forêts –lehdessä (lehden nimi on viittaus saksalaisen äärioikeistolaisen kirjailijan Ernst Jüngerin artikkeliin, joka käännettiin Ranskaksi ja julkaistiin Krisis lehdessä 1993). Waechter on tehnyt myös useita vaaliliittoja Alsacen autonomistien kanssa. Alsacen autonomistisella puolueella (kuten myös Brittanyssä) on pitkä historia oikeistolaisesta politiikasta. Haastattelussa Alsace Pressessa joulukuussa 1998 Waechter selitti erimielisyytensä Les Vertsin ja sen ehdokkaan Daniel Cohn–Benditin kanssa. Waechter sanoi: “Meidän ehdokaslistamme on oikeasti ekologinen, siinä missä Daniel Cohn–Bendit on vasemmistolainen ehdokaslista, jolla on ekologinen väritys. Meidän päämäärämme on varmistaa että Les Vertsin lista ei saa harhautuneiden äänestäjien ääniä, toisin sanoen Vasemmistolaisten ääniä ja ekologisen tajun omaavien ääniä, joita Cohn–Benditin keskustalainen linja voisi vietellä.” Kirjeessä Libêration sanomalehteen Waechter protestoi syytettä hänen läheisestä yhteistyöstään äärioikeistolaisten kanssa konferenssissa Pariisissa tammikuussa 1999: “Mistä minua sitten nuhdellaan? Osanotosta foorumiin ja luonnoinnista Robert Hainardista. Oliko minun luennossani yhtään ajatusta joka muistuttaa äärioikeiston teesejä? Ei varmastikaan. Sanoiko moderaattori, Laurent Ozon, sanaakaan joka oikeuttaisi tuonkaltaisen yhteyden tekemisen? Ei sen enempää. Kuitenkin Laurent Ozonilla on ollut rohkeutta kysyä joitakin ikonoklastisia kysymyksiä ja koota joitakin intellektuelleja eri suuntauksista vastaamaan näihin. Tämä on häiritsevää koska tämä yritys tapahtuu kätevän jaottelun ulkopuolella. Samalla tapaa kuin ekologinen ehdokaslista on häiritsevää koska se tuhoaa myytin että ekologeja edustaa Eurooppalaisissa vaaleissa Les Verts. Minkä takia Vasemmisto ja Oikeisto eivät kykene käsittelemään poliittisten ajatusten ilmaantumista jotka ovat erilaisia kuin sosialismi ja liberalismi? ”

Edward Goldsmith on, kuten Antoine Waechterkin, ollut yksi puhujista tässä konferenssissa Pariisissa jossa oli teemana: Ekologia edistystä vastaan? Sen järjesti Nouvelle Écologie ja Goldsmith esitti tyypilliset arkkikonservatiiviset näkemyksensä Family, Community, Democracy (Perheestä, Yhteisöstä ja Demokratiasta). Luonnollisesti myös Alain de Benoist ja lukuisat muut Nouvelle Droitesta olivat läsnä. Raportti tästä konferenssista julkaistiin Le recours aux forêts, Nouvelle Écologien lehdessä, joka oli aiemmin omistanut erikoisnumeron Edward Goldsmithin ajatuksille. Haastattelussa tässä Le recours aux forêtsin erikoisnumerossa Goldsmith sanoi: “Niin Ranskassa kuin Englannissakin, sekä myös Saksassa, Vihreillä on taipumus suuntautua Vasemmistoon, koska vasemmistolla ajatellaan olevan vähemmän yhteyksiä suuriin monikansallisiin yrityksiin, ja sen olevan sen takia taipuvaisempi suojelemaan ihmisten etuja. Kuitenkin, minun nähdäkseni, tämä tulee muuttumaan, siitä yksinkertaisesta syystä että enää ei käytännössä ole eroa Vasemmiston ja Oikeiston välillä sen enempää Ranskassa kuin Saksassa tai Yhdysvalloissakaan … On sanomattakin selvää, että on vain ajan kysymys milloin luodaan puolue edustamaan kaikkia näitä globaalin talouden marginalisoimia ryhmiä sekä myös niitä jotka haluavat säilyttää sen mitä on jäljellä yhteiskunnastamme, sen kulttuurista, sekä sen luonnon ympäristöstä. Seuraava poliittinen jaottelu tulee olemaan globaalia taloutta kannattavien puolueiden ja niiden jotka kannattavat paikallista ja kommunitaristista taloutta. Toivon tietysti että ekologit täyttävät tärkeän roolin tämän puolueen muodostamisessa, joka voisi olla puolueiden federaatio.”

Ennen Eurooppalaisia vaaleja toukokuussa 1999, Goldsmith koitti toteuttaa ajatuksiaan ja halusi muodostaa vaaliliiton Waechterin MEIn kanssa. Kuitenkin helmikuussa 1999 Edward Goldsmithin ja Antoine Waechterin oikeistolaiset yhteydet paljastettiin, jolloin vaaliliitto hajosi. Onneksi Waechterin MEI ei saanut monia ääniä vaaleissa. Syyskuussa 1999 Goldsmith kirjoitti kirjeen Silence lehteen jossa hän puolusti osanottoaan GRECEn konferenssiin 1994 toteamalla, että hän puhui myös trotskilaisen puolueen Sveitsissä järjestämässä konferenssissa. Hän sanoi että hän ei koskaan tarkista järjestöjä jotka kutsuvat häntä puhumaan konferensseissa. Hän totesi että hän ei tiedä GRECEn tämän hetkisistä poliittisista näkemyksistä (vaikka hän myöntää että se on perustettu äärioikeistolaisesta taustasta) ja hän puolusti Alain de Benoistia sanomalla, että Benoist oli kriittinen Front Nationalin siirtolaisuus näkemyksiä kohtaan. De Benoist on kuin onkin kriittinen Front Nationalia kohtaan, mutta se ei tarkoita että hän ei olisi osa äärioikeistoa. Goldsmith ei tunnu tajuavan että kaikki Front Nationalin kritiikki ei välttämättä ole edistyksellistä. De Benoist on eri mieltä Front Nationalin käyttämän strategian kanssa, ei sen periaatteiden kanssa. Goldsmith kielsi myös että hän olisi ollut osallisena rahoittamassa MEIn eurovaalien kampanjaa, mutta Antoine Waechter sanoi toisin MEIn pressitiedotteessa 7 joulukuuta 1998. Hyvin paljastavasti Goldsmith kirjoittaa kirjeensä lopussa: “Kannattaa ehkä mainita että kaikki Afrikkalaiset, Hindu ja Polyneesialaiset ystäväni (paitsi ne jotka ovat paljastuneet liikaa länsimaisille vaikutteille) ovat samaa mieltä tämän maailmankuvan periaatteiden kanssa.” Täytyy vain ihmetellä missä kohtaa nämä ystävät ovat poliittisella kentällä. Goldsmith näyttää uskovan jonkinlaiseen kulttuuriseen apartheidiin ja siihen että eri kulttuurien ei tulisi vaikuttaa toisiinsa.

Alain de Benoist sanoi Goldsmithista haastattelussa: “Olen — sympaattinen — Edward Goldsmithin, sellaisissa kirjoissa kuin The great U–turn (1988), The Way: an Ecological Worldview (1991) ja vielä, viime aikoina, kokoelmassa nimeltä The Case against the Global Economy and for a Turn toward the Local (Sierra Club Books, San Francisco 1996) ilmaisemille mielipiteille.” Goldsmithin kirja käännettiin Ranskaksi nimellä Le dêfi du XXIe siècle — Une vision êcologique du monde. Hänen kirjansa sai hyvän vastaanoton Nouvelle Droiten yhteyksiltä myös Saksassa ja Italiassa. The Way käännettiin Saksaksi ja Heinz–Siegfried Strelow, yksi johtavista Unabhängigen ökologen Deutschlands (Saksan Itsenäiset Ekologit) kannattajista kirjoitti että sen pitäisi olla pakollista lukemista konservatiivisille ekologeille (käsite, joka on vain eufemismi ekofasisteille). Italiassa The Way julkaistiin nimellä Il Tao dell’Ecologia ja Goldsmith kirjoitti myös artikkelin oikeistolaiseen Diorama Letterario lehteen samalla nimellä. Tämä lehti on Italialainen GRECEn yhteys ja sitä johtaa Marco Tarchi, poliittinen tiedemies joka työskentelee Florencen yliopistolla. Goldsmith kävi Florencessa 17 helmikuuta 1999 puhumassa yhteisöstä, paikallistaloudesta ja globalisaatiosta. Häntä ei haitannut samassa tilaisuudessa oleminen Marco Tarchin kanssa. Tarchi joka on hyvin tunnettu GRECEn kannattaja, entinen jäsen uusfasistisessa Movimento Sociale Italianossa ja nykyään hyvin lähellä separatistista Lega Nordia. Hän väittää olevansa kiinnostunut Arne Næssin syväekologiasta. Robyn Eckersleyn Enviromentalism and Political Theory: Toward an Eco–centric Approach –kirjan arvostelussa englantilaisessa äärioikeistolaisessa The Scorpion –lehdessä tunnettu uusnatsi Michael Walker kirjoitti: “Nimenomaan koska syväekologia ja bio–regionalismi ovat todennäköisimpiä konservatiivisen tai anti–liberaalin, jopa anti–humanistisen, kenties uskallamme jopa sanoa rodullisen, vihreän näkökannan innoittamiseen. Syväekologia on niin radikaali sen anti–kapitalismissaan että anti–kapitalismi on tärkeämpää kuin anti–fasismi ja maailman pelastaminen tärkeämpää kuin kumpikaan, itseasiassa tärkeämpää kuin mikään muu.” Onneksi vielä ei ole merkkejä siitä että äärioikeisto koittaisi houkutella ekologista liikettä Isossa–Britanniassa, mutta mikäli arvioidaan tämän Michael Walkerin arvioinnin pohjalta, ekologisen liikkeen tulisi olla hyvin valppaana.

Haaste ekologiselle liikkeelle

On olemassa hyvin todellinen uhka siitä että oikeistosiipi tulee vaikuttamaan merkittävästi ekologisen liikkeen ideologiaan ja toimintaan. Nouvelle Droite käyttää mielellään hyväksi tilaisuutta, jonka samankaltaisuudet ajattelussa ekologisen liikkeen anti–humanistisessa ja anti–rationalistisissa suuntauksissa luovat. Heillä on tässä Edward Goldsmithin täysi tuki. Ekologinen liike oli kerran hyvin lupaava liike, mutta valitettavasti sen lupaus uudenkaltaisesta politiikasta ei koskaan täyttynyt. Se sen sijaan ajautui mystiikkaan ja uskontoon toisaalla ja status quon kritiikittömään hyväksyntään toisaalla (Les Verts Ranskassa, Die Grünen Saksassa, Agalev ja Ecolo Belgiassa, I Verdi Italiassa). Nykyistä mystisyyden, uskonnon ja epäselvyyden nousua Euroopassa ja Pohjois–Amerikassa tullaan pitämään oikeistosiivessä jättimäisenä tilaisuutena heidän ajatuksiensa levittämiselle. Uusnatsi Michael Walkerin lausunnosta huolimatta syväekologian anti–kapitalistisesta luonteesta, kapitalismilla ei ole mitään syytä pelätä mystistä ekologiaa. Ympäristön tuhoutumisen sosiaaliset syyt joutuvat “syvän” mystifioinnin kohteeksi syväekologian, bioregionalismin ja ekofeminismin kannattajien taholta. On todennäköisempää että nämä suuntaukset tulevat johtamaan autoritäärisiin käytäntöihin yhteiskunnan köyhiä ja heikkoja kohtaan. Vastalääkkeenä tälläiselle ajattelulle Amerikkalaiset yhteiskuntaekologit Janet Biehl ja Peter Staudenmaier kirjoittivat: “Se mikä estää ekologista politiikkaa antautumasta taantumukselle tai fasismille on ekologinen liike, joka säilyttää laajan yhteiskunnallisen painotuksen, sellainen joka asettaa ekologisen kriisin sosiaaliseen kontekstiin.” Rodun, etnisyyden, bioregionalismin, mystisyyden, tai muun kontekstin sijaan ekologisen politiikan tulisi olla osana kamppailua ympäristöongelmien perussyitä hierarkista herruutta ja luokkariistoa vastaan vastaan.

Ekologia, jos sitä ei tue yhteiskunnallinen teoria ja filosofia, voi helposti johtaa hirvittäviin onnettomuuksiin. Konteksti on keskeistä, kuten Murray Bookchin painottaa: “Ekologisesti ajatteleminen on luonnon filosofian piiriin astumista. Tämä voi olla hyvin vaarallinen askel. Luonnon filosofiassa itsessään on vakavia epäselvyyksiä: nimenomaan sen potentiaalissa ravita taantumusta yhtä hyvin kuin vallankumoustakin. Nykyaikaiseen yhteiskuntaa piinaavat vieläkin näkemykset luonnosta, jotka ovat ravinneet hyvin taantumuksellisia poliittisia näkökulmia. Tyhjät sloganit “yhteisöstä” ja ihmiskunnan “yhteydestä luontoon” pelaavat helposti yhteen “naturalistisen” nationalismin perinteen kanssa, joka sai murhaavan huipentumansa Natsismissa, sen myyteissä rodusta ja “verestä ja maaperästä”. Täytyy tehdä vain pieni ideologinen siirtymä 1800–luvun Romanttisen liikkeen ajatuksista ja William Blaken mystisestä anarkismista jotta saavutaan Richard Wagerin mystiseen nationalismiin.” Yhteiskuntaekologian päämäärän ollessa järkevän, humanistisen ja oikeasti demokraattisen yhteiskunnan luominen, se on täysin vastakkainen nykyisille anti–humanistisille, irrationaalisille ja autoritäärisille suuntauksille ekologisessa liikkeessa sekä yhteiskunnassa yleensä. Meidän täytyy tehdä kovia päätöksiä sekä ajatella kriittisesti ja järkeä käyttäen näitä kysymyksiä. Joudumme kohtaamaan ankaran tulevaisuuden jos emme voita kamppailua näitä taantumuksellisia suuntauksia vastaan.

Murray Bookchin, “Will Ecology become ’the Dismal Science’? ” julkaistu The Progressive —lehdessä (1991). Uudelleen painettu Which Way for the Ecology Movement? (Edinburgh & San Francisco: AK Press, 1994).

David Kubrinin lainaamana, “Toxic Ideologies” Reclaiming Quarterly, kesä 1999.

Arne Næss, “Deep Ecology and Ultimate Premises” The Ecologist, vol. 18, N. 4/5 (1988). Reprint Society and Nature, Vol. 1, No. 2 (1992), p. 108.

sama, p. 113

Haastattelu Arne Næssin ja Helena Norberg–Hodgen kanssa Resurgence, Tammikuu 1997

Kirkpatrick Sale, Dwellers in the Land: The Bioregional Vision (Philadelphia: New Society Publishers, 1991), p. 108.

Arne Næss, “Deep Ecology and Ultima Premises” The Ecologist, Vol. 18, Nos. 4/5 (1988). Reprint Society and Nature, Vol. 1, No. 2 (1992), p. 112.

Fritjof Capra, The Web of Life: A New Synthesis of Mind and Matter (London: Flamingo, 1997), p. 7. The Turning Point: Science, Society and the Rising Culture (1982) Capra myös ilmaisi tukensa syväekologialle.

Charlene Spretnak, The Spiritual Dimension of Green Politics (Santa Fe: Bear & Co., 1986), p. 27

Fritjof Capra and Charlene Spretnak, Green Politics: The Global Promise (London: Hutchinson, 1984).

Herbert Grühlista, lue Janet Biehl, “’Ecology’ and the Modernization of Fascism in the German Ultra–right” Janet Biehl & Peter Staudenmaier, Ecofascism: Lessons from the German Experience (Edinburgh & San Francisco: AK Press, 1995). Suosittelen myös Jutta Ditfurthin kirjoituksia, Feuer in die Herzen: Gegen die Entwertung des Menschen (Hamburg: Konkret Literatur Verlag, 1997) ja Entspannt in die Barbarei. (Öko–)Faschismus und Biozentrismus (Hamburg: Konkret Literatur Verlag, 1996). Vaikkakin ÖDP:n ja Gruhlin välillä oli julkinen välirikko, tällä ei ollut paljoa vaikutusta ÖDP:n ideologiaan. He ovat itseasiassa jatkaneet hänen kirjojensa ja pamflettiensa levitystä ja pitäneet yllä epävirallisia välejä entisen johtajansa kanssa.

Rudolf Bahrosta, lue Janet Biehl, “’Ecology’ and the Modernization of Fascism in the German Ultra–right”. Lue myös kirjoittelu James Hartin ja Ullrich Mellen jotka puolustavat Rudolf Bahroa ja Janet Biehlin välillä Democracy & Nature #11/12 (Vol. 4, no. 2/3, 1998).

Lue Murray Bookchin, Re–enchanting Humanity: A Defense of the Human Spirit against Anti–Humanism, Misanthropy, Mysticism and Primitivism (London: Cassell, 1995).

Dave Foreman Bill Devall haastattelemana, “A Spanner in the Woods” Simply Living Vol. 12 (c. 1986). Murray Bookchin lainaamana, The Philosophy of Social Ecology (Montrêal: Black Rose, second revised edition, 1995), p. 117. Vuonna 1989 oli julkinen väittely New Yorkissa Dave Foremanin ja Murray Bookchinin välillä. Foreman otti välimatkaa Bill Devallille antamassaan haastattelussa antamiinsa lausuntoihin tässä väittelyssä, mutta kuitenkin pian tämän jälkeen hän jatkoi saman eko–brutalistisen kielen käyttöä. Tämä ei ole kovin yllättävää koska se seuraa “biosentrisestä” ajattelusta. Earth First! –järjestöstä lähtemisen jälkeen, Foreman liittyi Sierra Clubin, ympäristönsuojelujärjestön, johtokuntaan ja koitti, onneksi onnistumatta, saada sitä omaksumaan siirtolaisuuden vastainen linja. Tämä väittely on julkaistu Steve Chase (ed.), Defending the Earth: A Dialogue between Murray Bookchin and Dave Foreman (Boston: South End Press, 1991).

Bill Devall, Simple in Means, Rich in Ends, p. 49.

ibid., p. 149.

Tarkempi analyysi hänen älyllisestä kehityksestään katso Pierre–Andrê Taguieff Sur la Nouvelle Droite (Paris: Descartes & Cie, 1994). Valitettavasti Taguieff ottaa aivan liian vakavasti De Benoistin väitteet siitä että hänen politiikkansa ei ole oikeistolaista tai vasemmistolaista.

Krisis #15 De Benoist julkaisi “La nature et sa valeur intrinsique” (September 1993). Pseudonymilla Robert de Herte hän kirjoitti Elements #79 “Les deux êcologies”, “Herbert Gruhl et les ’verts’ allemands” ja “êcologie et rêligion” (January 1994).

Mark Wegierski, “The European New Right” Telos #98/99 (Winter 1993/Fall 1994). Telos, aikanaan johtava neo–marxilainen teoreettinen lehti yhdysvalloissa, on valitettavasti muuttunut alustaksi Eurooppalaisille Nouvelle Droite kirjoittajille.

The Ecologist, A Blueprint for Survival (Harmondsworth: Penguin, 1972), p. 102. Kritiikki sen konservatiivisuudesta David Pepper, The Roots of Modern Environmentalism (London & New York: Routledge, 1984).

Edward Goldsmith Paul Gimenon haastattelemana Oikos #3. Oikos on Belgialaisen (Flaamilaisen) vihreän Agalev puolueen julkaisu. Zeegersin käännös hollannista. Kritiikki Vandana Shivan taantumuksellisesta ekofeminismista, lue Maria Wölflingsederin erinomainen essee, “Kosmischer GröBenwahnsinn. Biologistische und rassistische Tendenzen im New Age und im spirituellen ökofeminismus” in Gerhard Kern & Lee Taynor (eds.), Die esoterische Verführung: Angriffe auf Vernunft und Freiheit (Aschaffenburg: Alibri Verlag, 1995), pp. 187–210. Samalta kirjailijalta “Fetisch Weiblichkeit: über die diffizilen Zusammenhänge zwischen spirituellen ökofeminismus und rechter Ideologie” in: Renate Bitzan (ed.), Rechte Frauen: Skingirls, Walküren und feine Damen (Berlin: Elefanten Press, 1997), pp. 56–71. Kritiikki Amerikkalaiseta ekofeminismistä Janet Biehl, Rethinking Ecofeminist Politics (Boston: South End Press, 1991).

Edward Goldsmith, The Way: An Ecological World–View (Athens GA: University of Georgia Press, 1998). Revised and enlarged edition, p. 424.

Edward Goldsmith, idem p. 437–438.

Edward Goldsmith, idem p. xvii.

Nicholas Hildyard, ‘Blood’ and ’Culture’: Ethnic Conflict and the Authoritarian Right (London: Cornerhouse briefing #11, January 1999).

Edward Goldsmith, “Basic Principles of Cultural Ecology” The Ecologist, Vol. 1, no. 12, 1971, p. 4. Nicholas Hildyard lainaama, op. cit., pp. 12–13.

Edward Goldsmith, The Way, p. 420.

Guy de Martelaere, “Nieuws en korte beschouwingen” in Gwenved #23 (January 1998). Guy de Martelaere julkaisee myös Brittiläisiä oikeistolaisia aikakauslehtiä Perspectives: European identities, autonomies and initiatives, Transeuropa Collectiven toimittama, ja Alternative Green, Richard Huntin toimittama lehti. Zeegersin käännös hollannista. Vuonna 1997 Tekos (no. 85) julkaisi käännöksen Goldsmithin ensimmäisestä pääkirjoituksesta vuodelta 1970 The Ecologistiin. Se julkaisi myös käännöksen “Scientific superstitions” (The Ecologist, vol. 27, no. 5, Sept/Oct. 1997). Guy de Martelaere käänsi osia The Way –kirjasta hollanniksi Tekosin kustantamolle. Goldsmith antoi myös haastattelun oikeistolaiselle Belgialaiselle aikakauslehdelle De Vrijbuiter (Spring 1998) jossa hän ylisti perinteistä perhettä ja perinteistä yhteisöä.

Laurent Ozon, “L’habitat, un enjeu pour les êcologistes” in Le recours aux forêts #4. Zeegersin käännös Ranskasta. Ozonin artikkeleita on käännetty ja julkaistu italiaksi Diorama Letterariassa, ja hollanniksi Voorpostin äärioikeistolaisessa lehdessä, SOS–Nieuwsbrief.

Philippe Pelletierin lainaama, L’imposture êcologiste (Paris: Reclus, 1993), pp. 101–102. Zeegersin käännös Ranskasta. Katso myös Thierry Maricourt, Les nouvelles passarelles de l’extrême droite (Paris: Syllepse, 1997).

“Ni droite, ni gauche. Entretien avec Antoine Waechter” Krisis #15 (September 1993), pp. 16–23. Zeegersin käännös ranskasta. Samassa numerossa julkaistiin Arne Næssin “Eight Theses on Deep Ecology”

Antoine Waechterin haastattelu Alsace Pressessä, 8 joulukuuta 1998. Zeegersin käännös ranskasta.

Antoine Waechter, Libêration, 15 February 1999. Zeegersin käännös ranskasta.

Edward Goldsmithin haastattelu Le recours aux forêts #3. Zeegersin käännös ranskasta.

Christiane Chombeau, “Le dêrive extrêmiste d’Antoine Waechter” Le Monde, 18 February 1999. Nicole Gauthier, “Waechter accusê par les siens de dêrive brune” Libêration, 12 February 1999.

Edward Goldsmithin kirje Silence #248 (September 1999). Painotus lisätty. Zeegersin käännös ranskasta. Arne Næss näyttää olevan samaa mieltä tämän puristisen, “ nativistisen” näkökannan kanssa: “Varsin nuori Dalai Lama riemastui kameroista ja filmeistä jotka ’salakuljetettiin hänelle. Kun sitten noin kesken persoona, joka on kehdosta lähtien kasvanut vahvassa kulttuurissa, törmää päättömästi johonkin niin länsimaiseen teknologiaan kuin kameraan, niin mitä toivoa tuolla kulttuurilla on selvitä? Dalai Lama innostus paljastaa ehkä modernin teollisen teknologian demonisen voiman.” Arne Næss, Økologi, samfunn og livsstil (Oslo: Universitetsforlaget, 5th edition 1976) pp. 111–112. Käännös norjasta Eirik Eiglad.

Alain de Benoistin haastattelu Brittiläisessä oikeistolaisessa Right Now! A Magazine of Politics, Ideas, and Culture, 1997.

Heinz–Siegfried Strelow Junge Freiheit #47 (1996), Jean Cremet lainaamana, “Neue Rechte: jetzt generationen– übergreifend” AK 403, 5 June 1997. UÖD erosi Ökologisch–Demokratische Partei –puolueesta. MEI on yhteydessä jälkimmäiseen. Hannes Krill reportit Süddeutsche Zeitung 26 ja 29 tammikuuta 2000 ilmaisevat että ero Die Grünen ja ÖDP välillä voidaan parantaa lähitulevaisuudessa. Die Grünen on päässyt eroon vasemmistosiivestään joka väliaikaisesti esti ekofasistien vaikutuksen.

Edward Goldsmith, “Il tao dell’ecologia” Diorama Letteraria #214 (May 1998).

Marco Tarchi, “Cari liberali, adesso ê vostro il pensiero unico” Liberal #26 (May 1997). Tarchi kirjoitti myös Amerikkalaiseen Telos lehteen, “In Search of Right and Left” Telos #103 (Spring 1995). Kuten De Benoist Tarchi on kriittinen Alleanza Nazionale (entinen Movimento Sociale Italiano) kohtaan, mutta tämä ei tarkoita että hän ei olisi oikeistolainen, hän vain kuuluu kilpailevaan suuntaukseen oikeistossa.

Michael Walker, “A Darker Shade of Green” The Scorpion #19. Tämä Brittiläinen lehti on hyvin lähellä GRECEa. Michael Walker kirjoittaa myös Elementeen, Nouvelle Droiten saksan siiven lehteen.

Janet Biehl ja Peter Staudenmaier, “Introduction” Ecofascism, pp. 2–3.

Murray Bookchin, The Philosophy of Social Ecology, pp. 101–102. Painotus lisätty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s