Johdanto Arkipäivän ekologiaan

Arkipäivän ekologia

Chaia Heller

Kääntäjät Ulla Vehaluoto ja Jussi Haverinen

Kommunalistien liitto 2010

Johdanto

Ekologia ja halu

Ekologiassa on kyse yhtä paljon halusta kuin tarpeesta. Kun 1960-luvun ekologisessa liikkeessä käsiteltiin selviytymiseen tarvittavaa puhtaan ilman ja veden tarvetta, siinä ilmaistiin samalla myös yleinen halu parempaan elämänlaatuun. Kun kansa 1970-luvulla lähti kaduille taistelemaan ydinvoimaa vastaan, muuttivat samaan aikaan monet maalle ja rakensivat ekologisia yhteisöjä toivoen niin rikastavansa sosiaalisia suhteitaan sekä siteitään luontoon. Niinpä ekologiassa käsitellään kahta vaatimusta: toinen niistä on määrällinen ja toinen laadullinen. Ekologia syntyy siitä vaatimuksesta, että on oltava riittävä määrä puhdasta vettä, ilmaa ja maata, jotta eloonjääminen on mahdollista, ja samalla siinä esitetään myös vaatimus elämisen arvoisesta elämänlaadusta.

Ekologia sekä tarpeen ja halun dialektiikka

Vaikka poliittinen protesti ekologisesta tuhosta alkoikin heiketä 1980–luvun puolivälissä, säilyi elämänlaadullisten kysymysten painotus edelleen vakaana. Innostus luontopohjaiseen henkisyyteen, samoin kuin luonnolliseen ruokaan ja lääkintään, oli merkkinä jatkuvasta ja yleisestä halusta terveyteen ja mielekkyyteen, jotka yhdistettiin ekologisuuteen. Tällainen elämänlaadullinen painotus on kuitenkin saanut individualistisen sävyn, jota ilmaistaan henkilökohtaisen elämäntavan ja kulutustottumusten muutoksilla. Jos keskiluokkaiset pohjoisamerikkalaiset tuntevatkin olevansa yhteiskunnallisesti voimattomia turvatakseen planeetan eloonjäämisen, voivat he aina käyttää ostovoimaansa sen turvaamiseksi, että heidän omat yksilölliset elämänsä ovat edes hetken verran ekologisesti miellyttäviä.

Ekologiassa on omaksuttu myös romanttisia näkökantoja. Etuoikeutetuilla väestönosilla on teollistuneissa ja kapitalistisissa yhteyksissä taipumus haluta luonto ’puhtaana’ tai ’viattomana’, jota ei ole olemassa kuin ennen yhteiskuntaa tai sen ulkopuolella. Tämäntapaista ekologista keskustelua voidaan käydä lähtien kaipauksesta suojella idealisoitua ’luontoäitiä’ aina hinkuun palata kultaiselle aikakaudelle, jota ei välttämättä ole koskaan edes ollut olemassa. Luontosafarien kasvava suosio kuvastaa yhtäältä aitoa toivetta sisältörikkaaseen yhteyteen muun luonnon kanssa. Toisaalta tuon kaltaiset retket toistavat myyttiä romanttisesta sankarista, joka lähtee ’villin luonnon helmaan’ ja hylkää taakseen jättämänsä yhteiskunnan.

Haluun liittyvät kysymykset jättävät ekologisessa keskustelussa yhä enemmän alleen kysymykset tarpeista. Ekologisen tuhon välittömistä seurauksista eristettyinä (ja usein herkkyytensä sen suhteen menettäneinä) on etuoikeutetuilla ihmisillä yhä riittävästi luonnon resursseja omaan selviytymiseensä. Kaikki eivät kuitenkaan ole yhtä suojassa välittömiltä ekologisilta kriiseiltä. Kapitalismin, rasismin, seksismin ja valtiovallan vaikutuksista johtuen suurin osa planeetan ihmisistä joutuu suunnittelemaan varsin erilaisen ekologisen ohjelman. Myös heillä on halu parempaan elämänlaatuun, mutta samalla heillä on kasvava paine korostaa tarpeeseen ja selviytymiseen liittyviä kysymyksiä toiminnassaan ekologisen oikeudenmukaisuuden puolesta.

On olemassa globaali ’ekologinen työnjako’, jossa eteläisen pallonpuoliskon köyhien on pakko työskennellä elämän jatkuvuuden parissa, ruokaan, veteen ja maahan liittyvissä asioissa, samalla kun monet pohjoisessa voivat työskennellä elämän laadun saavuttamiseksi, miettien minkä kaltaista ruokaa he syövät, minkä laatuista vettä he juovat sekä millaisen henkisen tai kulttuurisen uskomusjärjestelmän he omaksuvat. Jälleen kerran samalla, kun kaikki ihmiset haluavat parempaa elämänlaatua, se, kenellä on vapaus toteuttaa halunsa, määrittyy pitkälti globaalien valtaan ja etuoikeuksiin liittyvien kysymysten kautta.

Tätä etuoikeuksien jakautumista ei voida kuitenkaan pelkistää pelkäksi maantieteeksi. Kehittyneen kapitalismin globaalista luonteesta johtuen myös etelässä on hiukan pohjoista ja pohjoisessa hiukan etelää. Alaluokka paisuu USA:ssa ja Euroopassa, ja etuoikeutettu eliitti kasvaa kasvamistaan eteläisillä mantereilla. Tästä monimutkaisuudesta huolimatta on kuitenkin mielekästä kiinnittää huomio maailmanlaajuiseen työnjakoon: se antaa meille mahdollisuuden tunnustaa globaalin kapitalismin epätasa-arvoiset olosuhteet, jotka yleisluontoisesti ilmenevät päiväntasaajan eri puolilla eri tavoin.

Vastatessaan tähän globaaliin ekologiseen työnjakoon monet hyvää tarkoittavat aktivistit ovat ehdottaneet, että meidän tulisi poistaa ’tarpeettomat’ laadulliset aiheet ja keskittyä pelkästään selviytymiseen liittyviin kysymyksiin. Keskittyessään ekologian ’pääasiaan’ he typistävät ekologian määrällisiksi, väestötieteellisiksi ja tilastollisiksi kysymyksiksi, ja he laskelmoivat niiden ihmisten lukumäärää, joka kykenisi selviytymään ekosysteemissä ilman sen ’kantokyvyn’ ylittämistä. Tai vaihtoehtoisesti romantisoidessaan alkuperäiskansojen tilanteita etuoikeutetut aktivistit typistävät nämä taistelut useinkin vain välttämättömyyksiin ja elintarpeisiin liittyviksi, ja näin he ylläpitävät myyttiä ’nälkäisestä villistä’, joka on riippuvainen valkoisen miehen hyväntahtoisesta avusta.

Kun aktivistit keskittyvät pelkästään ekologiseen tarpeeseen ja selviytymiseen liittyviin kysymyksiin, he eivät näe köyhien ihmisten laadullisia huolia. Eivätkä he näe sitä, että köyhätkin haluavat sisältörikasta ja nautinnollista elämänlaatua. Näin aktivistit jättävät huomiotta sen tosiasian, ettei suurin osa köyhistä kykene saamaan niitä asioita mitä he haluavat. Suurella osalla amerikkalaisia ei ole varaa ostaa laadukkaita luomutuotteita, joista keski- ja yläluokan ihmiset saavat nauttia, eikä heillä myöskään ole aikaa, rahaa, tarvikkeita tai kulkuvälineitä päästä nauttimaan ’luonnon’ näkymistä lomailemalla kansallispuistoissa – riippumatta siitä, kuinka paljon he sellaista haluaisivatkaan.

Jokaisella yhteisöllä on, oli se sitten rikas tai köyhä, oma kamppailunsa elämänlaadun puolesta. Harlemin aktivistit kamppailevat saadakseen lapsilleen puhtaan ja kauniin puiston, ja samalla he järjestävät kampanjoita puhtaan ilman puolesta. Vastaavasti alkuperäiskansojen kamppailuihin ekologisen kestävyyden puolesta kuuluu olennaisesti pyrkimys suojella merkityksellisiä kulttuurisia käytäntöjä, joita pääoman aiheuttama köyhyys ja ekologinen tuho uhkaavat.

Kun ekologia-aktivistit typistävät muiden ekologiset suunnitelmat pelkiksi tarpeiksi, he menettävät samalla mahdollisuuden ohjata omaa ekologisen elämänlaadun haluaan radikaalimpaan suuntaan. Itse asiassa halu ekologiseen elämänlaatuun niin etuoikeutettujen kuin köyhienkin parissa kantaa mukanaan alkavan vaatimuksen ekologisesta yhteiskunnasta – vaatimuksen, jolla on potentiaalisesti vallankumouksellisia seuraamuksia. Kun me kollektiivisesti muunnamme tämän halun poliittisiksi käsitteiksi, me kykenemme haastamaan globaalin järjestelmän, joka kurjistaa suurimman osan maailman asukkaista, pakottaa heidät luopumaan haluistaan ja alentaa heidän ekologiset odotuksensa pelkäksi hengissä säilymiseksi. Halun säilyttäminen ekologisen liikkeen keskiössä pitää vaatimuksemme tyydytyksestä, elinvoimasta ja mielekkyydestä elävinä sekä piristää kykyämme kuvitella sosiaalisesti ja ekologisesti haluttava yhteiskunta.

Sitä paitsi tarvekeskeinen agenda vie huomiomme pois arkielämän laadullisista puolista, jotka ovat ekologiassa aivan keskeisiä. Ekologia-aktivistien ei ole syytä toistaa vanhan vasemmiston tekemiä virheitä – siellä kun määrällisiä tarpeita korostettiin laadullisten halujen kustannuksella. Marx uskoi, että universaali aineellinen tarve aiheutti kaiken yhteiskunnallisen kamppailun ja epäoikeudenmukaisuuden. Tämän mukaisesti Marx väitti, että kun aineellinen epätasa–arvo poistettaisiin vallankumouksellisella prosessilla, tulisivat yhteiskunnalliset suhteetkin paranemaan automaattisesti ja samalla elämänlaatukin palautuisi myös työnteon ulkopuolisille alueille. Marx ei olisi mitenkään voinut ennustaa sitä mittaa, jolla kapitalismi hyökkäisi jäytämään kodin ja arkielämän alueita toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Lisäksi Marx sijoitti teoriansa nimenomaan työn alueelle, jota hän piti vieraantumisesta myrkyttyneenä.

Kuusikymmenluku toi marxilaiselle teorialle kaivatun haasteen. Jotkut ryhmät, kuten Ranskan situationistit tai osat Yhdysvaltain uutta vasemmistoa, laajensivat tarkasteluaan käsittelemään kapitalismin tunkeutumista jokapäiväiseen elämään. Aistillisuuden, taiteen ja luonnon kaltaisten laadullisten alueiden korostus oli uuden vasemmiston vastaus Emma Goldmanin alkuperältään tuntemattomalle ja marxilaisille suunnatulle varoitukselle vuosikymmeniä aiemmin: ”Jos en voi tanssia vallankumouksessanne, en osallistu siihen.” Kuten nämä liikkeet osoittivat, halun korostaminen pitää katseemme elämän laadullisissa puolissa. Se sallii meidän huomata sen tavan, jolla tuotteistamisprosessi laajenee välillämme oleviin ihmissuhteisiin sekä myös luontosuhteeseemme typistäen vanhemmat ’lastenhoidon tarjoajiksi’, sairaat ’terveydenhuollon asiakkaiksi’ ja luonnon patentoitaviksi ’geneettisiksi materiaaleiksi’. Kun keskitymme haluun, meille tarjoutuu tapa vastustaa tätä tyhjyyttä halullamme luoda itse laadullisesti uudenlainen maailma.

Lopuksi pelkästään tarpeeseen ja selviytymiseen keskittyminen tekee ekologisen niukkuuden ja tuhon olosuhteet luonnollisiksi. Kun emme enää näe elämän laadullisia puolia, me menetämme kykymme verrata maailmaa sellaisena kuin se on siihen millainen sen tulisi olla. Me menetämme kykymme nähdä ja nimetä niitä instituutioita, jotka estävät yhteiskuntaa tulemasta siksi haluttavaksi luomukseksi, joka siitä pitäisi tulla. Paradoksaalista kyllä, haluun keskittyminen auttaa meitä paljastamaan niitä sosiaalisia mekanismeja, jotka luovat kurjuuden olosuhteita. Tämänkaltainen painopiste tuo esiin todellisen ratkaisun ekologiseen työnjakoon: on haastettava ne poliittiset ja taloudelliset instituutiot, jotka pakottavat enemmistön maailman ihmisistä kamppailemaan täyttääkseen aivan perustavimmat ekologiset ja sosiaaliset tarpeet. Lienee selvää, että tähän haasteeseen sisältyy myös ekologian politisointi, joka perustuu uudelleen määritellylle halulle ja tarpeelle, sekä taloudellisen ja poliittisen vallan muuttaminen. Emme joudu miettimään uudelleen pelkästään halujemme ja tarpeidemme laadullista puolta, vaan meidän on myös tutkittava uusia tapoja, joilla voimme täyttää halumme ja tarpeemme uusissa sosiaalisissa ja poliittisissa instituutioissa.

Luonto ja halu: uutta ymmärrystä kohti

Kun nykyinen ekologinen liike lähestyy kolmannen vuosikymmenensä loppua, on ekologinen työnjako vielä entisellään. Mikä estää ekologiaa täyttämästä potentiaaliaan ja muuttamasta niitä instituutioita, jotka tuottavat yhteiskunnalliset ja ekologiset tarpeet alun alkaenkin? Lienee selvää, että ekologisen työnjaon ensisijainen syy on globaalissa hierarkkisen poliittisen ja taloudellisen vallan järjestelmässä, joka hyödyttää etuoikeutettuja, jotka vuorostaan pitävät järjestelmän pystyssä. Tämän yhteiskunnallisen hierarkian ongelman lisäksi on kuitenkin myös toinen keskeinen ongelma, joka liittyy siihen, miten etuoikeutetut ihmiset kehittyneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa mieltävät luonnon ja halun käsitteet.

Ajatukset luonnosta ja halusta ovat lähtöisin vuosisatoja vanhasta ideologiasta, joka tukee länsimaissa vallalla olevia poliittisia ja taloudellisia rakenteita. Olemme perineet luontoon liittyvät romanttiset käsityksemme pitkälti siirtomaakauden ajattelijoilta. Rousseau oli 1700–luvulla lännessä ensimmäinen, joka asetti luonnon yhteiskunnan selkeäksi moraaliseksi vastakohdaksi, ja hän kuvasi luonnon eksoottisena, paratiisimaisena viattomuuden tilana, jota ’ihmisen’ tulisi jäljitellä. Lännessä tuntemamme ja rakastamamme luonto syntyi todellakin suurelta osin siirtomaakauden mielikuvituksesta. Diderot’n kuvaamalla Tahitilla siirtomaavalloittaja kuvitteli eksoottisen toisen elävän idealisoidussa puhtauden tilassa.

Olemme perineet myös saksalaisperäisen luonnon ymmärryksen sellaisilta ajattelijoilta kuin 1800-luvulla vaikuttanut Ernst Haeckel. Haeckel, joka loi käsitteen ’ekologia’ vuonna 1867, piti luontoa Saksan kansakuntaan sidoksissa olevana, puhtaana ja mystisenä alueena, tervehenkisenä turvasatamana, jota täytyy suojella ulkopuolisilta aineksilta. Me länsimaalaiset olemme tuon kaltaisten ajatusten perillisiä. Käsityksemme luonnosta ovat useinkin abstrakteja ja romanttisia, ja niissä määritellään idealisoituja paikkoja ja aikoja, joita tulisi suojella tai joihin tulisi palata – sen sijaan että ehdotettaisiinkin radikaalia yhteiskunnallista muutosta, jolla tarjota pohja vapaalle ja ekologiselle yhteiskunnalle.

Myös haluun liittyvät ajatuksemme ovat erittäin ongelmallisia. Liberaalin kapitalistisen yhteiskunnan kansalaisina meidän halumme koostuvat sekoituksesta individualistisia, kilpailuhenkisiä ja omistushaluisia pyrkimyksiä. Näin ollen meillä on taipumus nähdä itsemme niukoista resursseista kilpailevina yksilöinä, joiden on pakko tavoitella kaikenlaisia henkilökohtaisia, seksiin, varallisuuteen, statukseen tai turvallisuuteen liittyviä asioita. Halua pidetään pitkälti oman edun tavoitteluna, jota ilmaistaan työn, politiikan ja jopa rakkauden alueella. Kapitalistisen ajattelutavan ohjaamana halu kutistetaan usein vain pyrkimykseksi kerätä yksityisomaisuutta, niin materiaalista kuin symbolistakin. Jopa henkisyyteen, merkitykseen ja estetiikkaan liittyvät asiat on tapana tulkita pyrkimyksiksi ’hankkia’ henkilökohtaista totuutta ja kauneutta. Aniharvoin pidämme halua pyrkimyksenä kohottaa itseämme kohti suurempaa yhteiskunnallista kokonaisuutta, haluna rikastaa laajempaa yhteisöä.

Silloin, kun tämäntapaiset lähestymistavat haluun ja luontoon kohtaavat, niistä nousee esiin valitettavan huono näkemys ekologiasta. Kun yksilöllistetty kapitalistisen halun käsite yhdistetään abstraktiin ja romantisoituun luontokäsitykseen, tulemme luoneeksi liikkeen ihmisille, jotka pyrkivät palaamaan puhtaampaan elämänlaatuun kuluttamalla sellaisia tuotteita ja kokemuksia, joita he pitävät ’luonnollisina’. Ekologiasta tulee tällöin sellaisten ihmisten liike, jotka pitävät itseään pikemminkin ekologista turvapaikkaa etsivinä yksilöinä sekä kuluttajina sen sijaan, että he näkisivät itsensä osana yhteiskunnallista kokonaisuutta, joka pyrkisi radikaalisti muuttamaan valtarakenteita.

Näin ajatuksemme luonnosta ja halusta ohjaavat ekologista kritiikkiä pois yhteiskunnallisesta muutoksesta kohti ’luonnon’ suojelua, josta etuoikeutetut kansanosat voivat sitten nauttia. Tämä suuntaus on aiheuttanut pettymyksen yhteiskunnalliseen muutokseen pyrkiville aktivisteille, jotka pitävät keskiluokkaisia haluja erämaiden suojelusta ja henkilökohtaisista elämäntavoista tunteettomina köyhien tarpeita ja haluja kohtaan.

Kuten jo olemme nähneet, ei kyse kuitenkaan ole siitä, keskitymmekö ekologiseen haluun vai tarpeeseen; selvästikin meidän täytyy käsitellä niitä molempia. Kyse on siitä, millainen halu ohjaa liikettä ja millainen ’luonto’ on tuon halun kohteena ekologisessa keskustelussa. Onko kyse individualistisesta halusta luontoon, joka mielletään joksikin yhteiskunnan ulkopuolella olevaksi? Vai onko kyse yhteiskunnallisesta halusta, halusta olla osa laajempaa kollektiivia, joka kykenee haastamaan yhteiskunnan rakenteen ja luomaan yhteistoiminnallisen ja ekologisen maailman?

Uskon, että yhteiskuntaekologia, feminismi ja yhteiskunta–anarkismi voivat auttaa valaisemaan halun määritelmää, joka on syvällisellä tasolla yhteiskunnallinen eikä pelkästään romanttinen tai individualistinen. Tämä on olennaista siitä syystä, että samalla kun yhteiskuntamme tarjoaa meille lukuisia tapoja kuvata individualistisia halujamme, meillä on käytössämme vain suppea sanasto jolla kuvata yhteiskunnallisesti käsitettyä halua. Meidät on kyllästetty kulutusretoriikalla ’henkilökohtaisesta tyydytyksestä’ emmekä juuri koskaan kuule vivahteikasta keskustelua yhteistyöimpulssista tai kaipauksesta vapaaseen ja hierarkiattomaan yhteiskuntaan. Sen sijaan yhteiskuntamme palvoo kapitalismia, jonka kyltymätön aineellinen ahneus ja seksuaalinen ylivalta vie kaiken tilan mahdollisuudelta kehittää sellainen halun ilmaus, joka synnyttäisi yhteistyölle perustuvia sosiaalisia ja ekologisia suhteita niiden hävittämisen sijaan.

Vaikka liberaalin kapitalismin alueella puhutaankin vain nimeksi sosiaalisesta halusta, ilmenee sitä kuitenkin monissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Vanhan vasemmiston yhteiskunta–anarkistisiin liikkeisiin sekä viimeaikaisempiin uuden vasemmiston liikkeisiin sisältyy hiljainen ymmärrys siitä halujen ja tarpeiden monimuotoisuudesta, jonka ihmiset tuovat mukanaan vallankumoukselliseen projektiin. Kansalaisoikeuksien, naisten vapautuksen, homojen ja lesbojen vapautumisen, sodan vastaisen liikkeen ja ekologialiikkeen aktivistit taistelevat luodakseen yhteiskunnallista elämää laadullisesta näkökulmasta, sen lisäksi että he vastustavat aineellista epätasa–arvoa yhteiskunnassa.

Feministiset ja ekologiset liikkeet ovat todellakin merkittäviä esimerkkejä ’haluavista liikkeistä’. Radikaalifeministit vaativat 60- ja 70-luvuilla paljon muutakin kuin pelkästään miesten väkivallasta ja seksuaalisesta epätasa–arvosta selviytymistä: he käsittelivät myös monia esteettisiä, seksuaalisia ja ihmissuhteisiin liittyviä aiheita. Vastaavasti 70–luvun ja 80–luvun alun ekologinen liike halusi muutakin kuin pelkästään estää ekologisen tuhon. Takaisin maalle –liikkeessä kiteytyi halu terveempään ja aistillisempaan arkielämään.

Kansalaisoikeusliike puolestaan ruumiillisti aistillisen impulssin vetoomuksessaan rotujen välisestä ’veljeydestä’, jota Martin Luther Kingin ”Minulla on unelma” –puhe ilmaisee. Kingin puhe on yksi historian intohimoisimmista ja runollisimmista. Se antoi äänen Yhdysvaltain afrikkalaisperäisen väestön kollektiiviselle halulle saada paitsi poliittista ja taloudellista tasa–arvoa, niin myös sellainen elämänlaatu, johon kuuluvat omanarvontunto, kauneus ja kulttuurinen eheys. Kansalaisoikeusaktivistit pyrkivät herättelemään sellaista arvomaailmaa, joka perustuisi keskinäiseen kunnioitukseen sekä yhteiseen kulttuuriseen itsensä rakastamiseen.

Halulla on ollut merkittävä osa jopa sellaisissa liikkeissä, joita on ensi sijassa ajanut eteenpäin materiaalinen puute. Espanjan sisällissodan aikana anarkistien joukoissa oli maanviljelijöitä, jotka eivät taistelleet pelkästään leivästä, vaan yhtä lailla mitä moninaisimmista yhteiskunnallisista ja moraalisista vapauksista. Heidän taistelunsa erosi vanhan vasemmiston kommunistisektoreista siinä, että he vaativat kauneutta, nautintoa ja yhteisöllisyyttä siinä missä ruokaa, maata ja tuotantovälineiden haltuunottoakin. Filmimateriaali tästä vallankumouksesta paljastaa kamppailun kaksinaisen luonteen: samalla kun vallankumoukselliset vaaransivat elämänsä taisteluissa, he muuttivat aiemmin rikkaiden omistamia luksushotelleja halleiksi, joissa kaikki saivat syödä, juoda ja tanssia – ja nauttia, vaikkakin vain hetken verran, siitä elämän laadusta, jonka puolesta he olivat valmiit kuolemaan.

Tämä kirja on yritys ryhtyä miettimään uudelleen käsityksiämme halusta siinä toivossa, että se radikalisoisi ekologisten aiheiden ajattelutapamme. Tässä kirjassa lähdetään siitä uskosta, ettei ekologiaa pitäisi kutistaa pelkästään fyysisiin tarpeisiin ja selviytymiseen liittyviin aiheisiin, vaan sen tulisi kattaa myös halu parempaan jokapäiväiseen elämänlaatuun, joka voidaan saavuttaa ainoastaan sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten instituutioiden perustavan muutoksen kautta. Kirjassa yritetään myös uudelleenarvioida ymmärryksemme luonnosta sekä haastaa romanttiset ja dualistiset oletukset, jotka piilevät niiden käsitysten alla, joista ekologinen muutos koostuu.

Arkipäivän ekologia kokoaa yhteen osan niistä ajatuksista, joiden kanssa olen painiskellut vuodesta 1984 vuoteen 1998. Nämä kappaleet on kirjoitettu niiden liikkeiden sisältä, joiden kanssa olen kulkenut aktivistina ja opettajana; näihin liikkeisiin ovat kuuluneet vihreät ja ekofeministiset liikkeet sekä viime aikoina uudelleen ilmaantuneet anarkistiset liikkeet. Tässä esitetyt ajatukset on kehitetty aikana, jolloin yllä mainittujen liikkeiden aktivistit miettivät uudelleen luonnon, halun, identiteetin ja politiikan kaltaisia perustavia kategorioita, tavoitellen vivahteikkaampaa ja moninaisempaa ymmärtämystä niistä valtakysymyksistä, jotka liittyvät yhteiskunnallisiin ja ekologisiin kysymyksiin.

Nämä ajatukset ovat saaneet pontta myös työstäni psykoterapeuttina ja sosiaalityöntekijänä. Työskentelin yli vuosikymmenen ajan suuren ihmiskirjon – niin köyhien kuin etuoikeutettujenkin – parissa kehitellen ymmärrystä niitä arkipäivän kamppailuja kohtaan, joita ihmiset käyvät läpi etsiessään mielekkyyttä, yhteisöä ja nautintoa maailmasssa, joka useinkin on vieraannuttava ja voimattomaksi tekevä. Tämän työn kautta aloin ymmärtää niitä valtavia taakkoja ja iloja, joita ihmiset tuovat ekologiaan; aloin arvostaa sekä henkilökohtaisia että poliittisia lähteitä heidän toiveilleen ja unelmilleen paremmasta maailmasta.

Suur-New Yorkin esikaupunkialueella 70–luvulla vartuttuani ja konservatiivisessa, keskiluokkaisessa juutalaisperheessä kasvettuani on oma matkani feminismiin, yhteiskuntaekologiaan ja yhteiskunta–anarkismiin ollut hyvin monimutkaista. Tuntemani ’luonto’ tarkoitti eekkeriä metsää alakouluni takana, ’politiikkaa’ oli Richard Nixon ja kylmä sota, ja ’feminismiä’ taas edusti valkoihoinen bisnesnainen, joka ylpeänä salkkunsa kanssa poseerasi Ms. –lehden kannessa.

Tämä kirja kuvastaa yritystäni ymmärtää omien, yhteiskuntaan ja luontoon liittyvien unelmieni ja oletuksieni alkulähteitä, samoin kuin jatkuvaa kamppailuani ilmaista uusia tapoja ajatella yhteiskunnallista ja ekologista muutosta. Ne ’radikaaliekologit’, joille puhun ja joita kritisoin näillä sivuilla, ovat ystäviäni, kanssa–aktivisteja ja opiskelijoita – ja minä itsekin kuulun tähän joukkoon, sillä jatkan työskentelyäni ylittääkseni ne epistemologiset ja institutionaaliset rajoitukset, joita tämä yhteiskunta asettaa maailmalle, jota me kaikki niin kovasti koetamme muuttaa.

Huomasin pitkin 80- ja 90–lukuja, että etuoikeutetuilla ihmisillä, jotka toimivat aktiivisesti näissä liikkeissä, oli tarve suhtautua kriittisemmin ekologisten aiheiden käsittelytapoihin. Ensimmäisen osan luvut, jotka keskittyvät radikaalin ekologisen liikkeen haasteisiin ja koettelemuksiin, on kirjoitettu pyrkimyksenä rohkaista muita liikkeessä toimijoita miettimään niitä historiallisia ja poliittisia voimia, jotka ohjaavat heidän ekologista aktivismiaan romanttiseen tai individualistiseen suuntaan. Nämä luvut käsittelevät ekologiaa keskusteluna, jota rasismin, kapitalismin, seksismin ja valtiovallan järjestelmät kahlehtivat; keskusteluna yhteiskunnallisista etuoikeuksista ja vallasta, joihin aktivistien täytyy itsensä suhteuttaa.

Keskimmäisen osan luvut kirjoitin yritykseksi laajentaa nykyistä sanavarastoamme puhuessamme halusta edistyksellisissä liikkeissä. Olin pettynyt siihen, mitä pidin halun supistamisena romanttisiksi tai individualistisiksi käsitteiksi, ja päätin tutkia yhteistyöhön ajavaa impulssia yhteiskunta–anarkismissa, feminismissä ja yhteiskuntaekologiassa, jotta löytäisin ’sosiaalisemman’ halun ilmaisun, joka toisi esiin yhteistyölle perustuvaa arvomaailmaa ekologisessa keskustelussa. Osan toinen luku on ajatusharjoitusta siitä, mitä aistillisuus, luovuus ja dynaamisuus tarkoittavat, ja käytän siinä ’eroottisen’ metaforaa osoittaakseni yhteiskunnallisen halun eri puolia. Kirjoitin tämän luvun vastauksena radikaaliekologien parissa olevaan taipumukseen asettaa intuitio ja järki tai henkisyys ja rationaalisuus vastakkain. Halusin tutkia tämän dualismin ylittämisen mahdollisuutta käyttämällä erilaista metaforaa välittääkseni syvästi merkityksellisiä yhteiskunnallisia ja ekologisia kokemuksia, joita luonnehtii sekä tunne että järki.

Lopuksi viimeisessä osassa yhteiskunnallisen halun ajatus tuodaan yhteen luontokäsityksen kanssa, joka on peräisin yhteiskuntaekologiasta. Esittämällä halun yhteiskunnallisena ja luonnon ’luonnollisena evoluutiona’ tutkin ’yhteiskunnallista luonnon halua’: halua luoda yhteistyöhön perustuvia sosiaalisia ja poliittisia rakenteita, jotta voitaisiin perustaa yhteiskunta, jossa ihmiset voivat ottaa osaa luonnon evoluutioon rakentavalla tavalla. Haen eettistä pohjaa ’yhteiskunnalliselle luonnon halulle’ Bookchinin luonnonfilosofiasta, ja päädyn siihen lopputulokseen, että järkevä luonnon halu tuo muassaan päätöksen luoda ekologinen yhteiskunta, joka perustuu suoraan demokratiaan. Loppujen lopuksi tarkastelen ajatuskehikkoa siitä, miten tuon kaltaista yhteiskunnallista luonnon halua voidaan toteuttaa, ja kuvailen yhden tavan, jolla tuottaa laajempaa poliittista ja vallankumouksellista näkemystä yksittäisiin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin kamppailuihin.

Tarkoitukseni on olla sekä kriittinen että rakentava, osoittaa ekologisen ajattelumme rajoja ja samalla tarjota näkökanta siihen, kuinka ylittää nuo rajoitukset luomalla radikaalimpi ymmärrys niin halusta kuin luonnostakin. Olen alkanut uskoa, että yhteiskunnalle on ratkaisevan tärkeää tulla tietoiseksi niistä tavoista, joilla halun ja kaipauksen kaltaiset laadulliset kysymykset ohjaavat ekologista keskustelua, ja tuota halua tulee lähestyä pikemminkin yhteiskunnallisesta kuin individualistisesta näkökulmasta, mikäli ikinä aiotaan saada aikaan todellinen poliittinen muutos.

Aiemman ekologisen ajattelun haastamisessa ei ole kyse pelkästään siitä väitteestä, että radikaaliekologien lähestymistavat olisivat olleet poliittisesti vääristyneitä tai sosiaalisesti rakentuneita. Ei ole tarpeen kritisoida aiempaa ajattelua siitä, että se on ollut historiansa tuote, vaan on ymmärrettävä tuon ajattelun tuottaneita historiallisia prosesseja, jotta voimme luoda uusia tapoja käsitteellistää ekologista muutosta. Kriittinen keskustelu ’ekologisesta ajattelusta’ on erityisen tärkeää tällä hetkellä, koska – kuten juuri yllä mainitsin – pääsuuntaus Yhdysvaltain ekologisessa liikkeessä on ollut järjen ja tunteen polarisointi siten, että ekologinen kaipuu sellaisia ajatuksia kuten ’erämaata’, ’yhteisöä’ tai eläinten vapautusta kohtaan ymmärretään useinkin jonkinlaiseksi järkevän keskustelun ja harkinnan ulkopuolella olevaksi asiaksi. Ekologiasta on aivan liian usein tullut vain ’tunnetason’ asia sen sijaan että sitä myös ’ajateltaisiin’.

Olen yrittänyt tässä kirjassa ylittää tämän kaksijakoisuuden ajattelun ja tunteen välillä ja luoda tietoisuuden ’valistuneesta halusta’. Emme uskoakseni latista lainkaan halujemme aitoutta, olivat ne sitten henkisiä tai esteettisiä, jos ymmärrämme niiden juuret ja seuraamukset. Uskon myös, ettei ajattelullamme ole juuri mitään arvoa, elleivät ajatuksemme liikuta meitä myötätuntoiseen ja poliittiseen toimintaan, joka parantaa muiden ihmisten ja koko planeetan elämää. Uskon pohjimmiltani myös siihen, että halu, jota ohjaa historian, politiikan ja etiikan arvostus, voi auttaa meitä ajattelemaan kriittisesti ja intohimoisesti sitä, kuinka ratkaista tänä päivänä kohtaamamme yhteiskunnalliset ja ekologiset ongelmat.

Kaikista lukemistani ajattelijoista mielestäni neljä kykenee parhaiten yhdistämään järjen ja tunteen. Jokaisella näistä ajattelijoista on yksi teos, joka on inspiroinut minua kirjoittamaan tämän kirjan: ensimmäisenä Murray Bookchinin Post–Scarcity Anarchism; toisena Audre Lorden kirjoittama essee nimeltä ”The Uses of the Erotic: The Erotic as Power”; kolmantena Jessica Benjaminin kirjasta The Bonds of Love luku nimeltä ”The First Bond”; ja neljäntenä James Baldwinin lyhyt runomuotoinen essee ”The Creative Process.”1

Viittaan näihin teoksiin antaakseni joitakin lähteitä niille monille langanpätkille, joita olen kietonut yhteen yrittäessäni kehitellä uutta ymmärrystä ’halulle luontoon’. Olen näiden suurten ajattelijoiden varassa – yksi heistä on luonnon ja politiikan filosofi, toinen feministirunoilija ja -teoreetikko, kolmas feministinen psykoanalyytikko ja neljäs on romaanikirjailija ja esseisti – ja yritän kenties myös koota oman itseni palasia, jotta kykenisin vuorostani kokoamaan uuden näkemyksen tässä kirjassa esittämistäni kysymyksistä. Runoilijana, psykologina, yhteiskuntaekologina ja feministinä olen vuosien mittaan yrittänyt paljonkin miettiä niitä sosiaalisia ja poliittisia olosuhteita, jotka vaaditaan siihen, että kaikki ihmiset voisivat ilmaista haluaan tai luovuuttaan tavoilla, jotka tekevät maailmasta mielenkiintoisemman, eettisemmän ja nautinnollisemman paikan.

Tarjoan tämän kirjan kuvauksena siitä, miten on mahdollista johtaa erilaisista lähteistä, sekä järjellä että tunteella perustelluista, ajatellakseen sitä, miten luoda haluttavampi ja ekologisempi maailma. Uskon, että halu voi tehdä vallankumouksellisen projektin lihaksi. Se voi rohkaista meitä odottamaan enemmän kuin tarvitsemme ja innoittaa meitä vaatimaan täyttä sosiaalista ja ekologista elämää sen kaikkinaisessa intohimoisessa monimutkaisuudessaan.

1 Olen kiitollisuudenvelassa näille kirjailijoille heidän antamastaan inspiraatiosta ja ohjauksesta. Vaikka olen saanut inspiraatiota useammistakin näiden kirjailijoiden teoksista, yllämainitut ovat olleet minulle erityisen tärkeitä lähteitä mitä tulee uusiin tapoihin ajatella halua. Murray Bookchin, Post–Scarcity Anarchism (1969; reprinted by Montreal: Black Rose Books, 1986); Audre Lorde, “Uses of the Erotic: The Erotic as Power”, Sister Outsider (New York: The Crossing Press, 1984); Jessica Benjamin, “The First Bond”, The Bonds of Love: Psychoanalysis, Feminism and the Problem of Domination (New York: Pantheon Books, 1988); James Baldwin, “The Creative Process”, The Price of the Ticket: Collected Nonfiction 1948–1985 (New York: St. Martins, 1985). En malta olla liittämättä lainausta Baldwinilta tästä hänen esseestään, ja toivon mukaan hän antaisi tekemäni pronominimuutokset minulle anteeksi (Heller viittaa englannin kielen maskuliinisten pronominien muuttamiseen neutraaliin muotoon – näitä pronominimuutoksia Heller on tehnyt sitaatteihin kautta kirjan. Suom. huom.):

Yhteiskunnat eivät koskaan tiedä sitä, mutta taiteilijan sota yhteiskunnan kanssa on rakastajan sotaa, ja taiteilija tekee parhaimmillaan sitä mitä rakastajat tekevät eli paljastavat rakastetun itselleen ja sillä paljastuksella tekevät vapauden todelliseksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s