Esipuhe Yhteiskuntaekologian politiikan suomenkieliseen versioon

Esipuhe Yhteiskuntaekologian politiikan suomenkieliseen versioon

Janet Biehl

Kymmenen vuotta on kulunut tämän kirjan julkaisusta. Kirjoitin sen tiivistääkseni Murray Bookchinin poliittiset ajatukset. Bookchin oli amerikkalainen filosofi ja yhteiskuntateoreetikko, joka kehitti yhteiskuntaekologiana tunnetun ajatussuunnan. Tapasin Bookchinin vuonna 1986 ja muutin Vermontiin toimiakseni hänen yhteistyökumppaninaan; noin viidentoista vuoden ajan työskentelimme organisoidaksemme näihin ajatuksiin pohjaavan poliittisen liikkeen, joka pohjaisi näihin ajatuksiin ja laajentaaksemme aihetta tukevan kirjallisuuden määrää.

Koska suomalaiset lukijat eivät välttämättä ole tutustuneet yhteiskuntaekologiaan on tarpeen, että se juontuu varhaiseen 1960-lukuun, jolloin Bookchin koetti luoda marxilaisuuden jäänteistä uuden vasemmistolaisen sosiaalisen ja poliittisen teorian. 1900 –luvun puolivälissä kapitalistinen yhteiskunta oli selviytynyt toisesta maailmansodasta kasvaakseen voimakkaammaksi kuin yksikään marxilainen teoreetikko oli ennustanut. Trotsky itse sanoi hieman ennen murhatuksi joutumistaan, että jos toinen maailmansota ei johtaisi proletaariseen vallankumoukseen, täytyisi yhteiskunnallisten vallankumouksellisten ajatella uudelleen kaikki ennakko–oletuksensa. Trotskyn neuvoa seuraten Bookchin alkoi tehdä juuri tuon kaltaista uudelleen harkintaa.

Hän alkoi puhua, että kapitalismi ei ollut vain riistämisen, eikä ainoastaan tuotteistamisen järjestelmä, vaan myös ekologisen tuhon järjestelmä. Hän kirjoitti niinkin aikaisin kuin 1950 -luvulla, että “Kasva-tai-kuole” markkinatalous ei ainoastaan aiheuta työväenluokan kurjistumista, vaan myös ympäristön tuhoutumisen. Yhteiskunnallisen analyysin täytyi hänen mukaansa käsitellä luokan lisäksi myös hierarkiaa ottaen huomioon valtiojohtjoisen vallan, sukupuolen ja rodun kerrostumat, jotka kaikki tuhoavat ihmisten hyvinvointia ja luovuutta. Kaikki nämä yhteiskunnallisen herruuttamisen muodot olivat hänen mukaansa syitä ekologiseen tuhoon. Vapaan, rationaalisen ja ekologisen yhteiskunnan luominen vaatii kaikkien herruuttamisen ja hierarkian muotojen lopettamista. Yhteiskuntaekologia pyrkii korjaamaan ekologiset tuhot, jotka yhteiskunta on aiheuttanut luontoon, menemällä sekä rakenteellisten että subjektiivisten käsitteiden, kuten ensimmäisen luonnon herruuttamisen, juuriin. Toisin sanoen se haastaa koko herruuttamisen järjestelmän ja pyrkii eliminoimaan hierarkiset ja luokkapohjaiset rakennelmat, jotka ovat pakottaneet itsensä ihmiskunnan kestettäviksi ja määrittäneet suhteen ei–ihmisten ja ihmisten luonnon välille. Kauhistuneena siitä totalitaarisuudesta, joka oli syntynyt marxilaisuuden nimissä, asetti Bookchin ensisijaisen painotuksen uuden vallankumouksellisen politiikan demokraattisuudelle. Yhteiskunnallinen vallankumous ei tulisi enää tarkoittamaan diktatuuripuolueen hallintoa, joka jahtaisi ja murhaisi ihmisiä, voidakseen oletettavasti luoda paremman yhteiskunnan, kuten stalinistisella Venäjällä. Pikemminkin se tulisi tarkoittamaan jatkuvaa liikkeen luomista, joka aktiivisesti ja demokraattisesti jakaisi valtaa kaikille kansalaisille, myös väärinajattelijoille. Se ottaisi länsimaiset humanismin ja demokratian ihanteet vakavasti ja sallisi ihmisten tulla jälleen kerran omiksi hallitsijoikseen; se perustaisi kasvokkaisia kansankokouksia, joiden kaltaisia voidaan havaita länsimaisen demokraattisen perinteen perustalta itse antiikin Ateenassa. Sen sijaan, että äänestettäisiin poliitikkoja käyttämään valtiovaltaa äänestäjien nimeen, ottaisivat ihmiset osaa itsehallintoon paikallisissa yleiskokouksissa. Bookchin kutsui tätä politiikkaa vapaudenhenkiseksi kunnallispolitiikaksi ja käsitteli sitä useissa artikkeleissa ja kaikkein kattavimmin kirjassaan The Rise of Urbanization and the Decline of Citizenship vuodelta 1986.

Varhaisella 1980 –luvulla Bookchin koetti saada vasemmisto–libertaariset kumppaninsa kiinnostumaan konkreettisista keinoista institutionalisoida julkinen suvereniteetti. Hehän kaikki jakoivat valtionvastaisen näkökannan ja varsinkin anarkistit vaikuttivat kovin olevan konkreettisen ohjelman tarpeessa, jolla voitaisiin saavuttaa perustavanlaatuinen yhteiskunnallinen muutos. Vastauksena anarkistien vapauden ja vapautumisen vaatimuksiin Bookchin tarjosi tarkan suunnitelman kuinka luoda käsinkoskeltavia vapauden muotoja”. Hän kannatti vapaudenhenkistä kunnallispolitiikkaa väsymättä anarkistisissa konferensseissa ja muissa foorumeissa selittäen, että se edusti kaikkein uskottavinta tapaa, jonka hän pystyi kuvittelemaan, jolla voi päästä sen kaltaiseen yhteiskuntaan, jota he sanoivat kannattavansa.

1990-luvun puolivälissä alkoi olemaan selvää, että monet anarkistit Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa olivat vähemmän kiinnostuneita vakavan vallankumouksellisen projektin perustamisesta, kuin he olivat suorasta toiminnasta tai vain seikkailunhenkisen uhon episodeista. 1990-luvun puolivälin Amerikkalaisille anarkisteille oli leimallista epäluottamus järkeen ja henkisyyden tai jopa mystisyyden korostaminen; teknofobia; kiinnostus primitivismiin; ja suoran toiminnan suosiminen. Liikkeenä anarkismi näytti suosivan kyynisyyttä tai jopa nihilismia konkreettisen poliittisen lähestymistavan sijaan ja se vaikutti olevan keskittynyt minään ja yksilön huuman hakuun sen sijaan, että se muodostaisi laajan yhteiskunnallisen liikkeen, joka kykenisi uudelleenrakentamaan yhteiskunnan demokraattisten periaatteiden mukaisesti. He vaikuttivat vierastavan ajatusta, että kansalaisina heillä oli vastuita oikeuksien lisäksi, tai velvollisuuksia vapauksien lisäksi. Monet jopa vastustivat “enemmistöpäätösten” perustavaa käsitettä, jota he kutsuivat “määräyksiksi” ja siksi herruuttamiseksi.

Näihin aikoihin Bookchin ja minä päädyimme siihen tulokseen, että lyhyt kirja tarvittiin tiivistämään vapaudenhenkisen kunnallispolitiikan muodossa, joka voisi olla hyödyllinen työkaluna järjestäytymiselle. Pian The Politics of Social Ecologyn julkaisun jälkeen vuonna 1997 se käännettiin pian Ranskaksi, Saksaksi ja Espanjaksi anarkistikustantamoiden toimesta, jotka olivat sympaattisia Bookchinin päämäärille. Kirja loi kaksi konferenssia vuosina 1998-99, toinen Lissabonissa ja toinen Vermontissa. Konferensseissa kävi enimmäkseen anarkisteja, jotka todistivat toistuvasti olevansa huonoa maaperää näille ajatuksille. Bookchin tämän jälkeen päätti, että hän ei voi enää käyttää sanaa “anarkisti” kuvatakseen poliittista suuntaumustaan ja omaksui sen sijaan termin “kommunalisti”. Kommunalismi, vaikka se oli myös valtionvastainen, oli enemmän yhteiskunnallisen ideologian määrittämä, joka potentiaalisesti ylitti yksilön. Bookchin toivoi, että siirtymällä “kommunalismiin” hän saisi ajatuksilleen laajemman kuulijakunnan.

Tämä yritys on saanut vaatimattomia, mutta käsinkoskeltavia tuloksia. Merkittävimmin Skandinaviassa on toiminut voimakas kommunalistinen liike lähes vuosikymmenen.

Hänen elinaikanaan Bookchin työskenteli läheisesti DA:n organisoijien ja myös muiden maailman osien vapaudenhenkisen kunnallispolitiikan kannattajien kanssa erityisesti Kanadassa, Turkissa, Italiassa, Venäjällä ja Australiassa. Kun hän makasi kuolinvuoteellaan heinäkuussa 2006 kuuli hän toverilliset tervehdykset kansainvälisestä kommunalistisesta konferenssista, joka pidettiin Tuddalissa Norjassa.

Näinä muutamina kuukausina Bookchinin kuoleman jälkeen ovat kapitalistiselle yhteiskunnalle ominaiset ekologiset ristiriidat tulleet yhä selkeämmiksi. Amerikkalainen poliitikko Al Gore, josta tuli elokuvantekijä on näyttänyt maailmalle “epämiellyttäviä totuuksia” globaalista lämpenemisestä. Kuitenkin jopa epämiellyttävämpi totuus on se, että kansallisvaltio, kapitalismiin sekoittuneena, ei voi ratkaista ongelmia, joita Gore niin graafisesti kuvailee. Meillä ei voi olla ekologista yhteiskuntaa, ilman yhteiskunnallisesti vapaata yhteiskuntaa, kuten Bookchin väitti. Tämä fakta on tullut yhä selkeämmäksi.

Nykypäivänä monet ihmiset tuntevat suurta tarvetta työskennellä biosfäärin pelastamiseksi. Itseasiassa ympäristönsuojelun keinoista on tullut aina vain laajempia ja vaihtelevampia. Jotkut nuoret ihmiset valitsevat tieteellisen tai insinöörin uran ja kehittävät vaihtoehtoisia energianlähteitä ja etsivät teknologisia ratkaisuja hiilidioksidipäästöihin. Toiset liittyvät ympäristönsuojelujärjestöihin, ryhtyvät aktivisteiksi tai tutkijoiksi tai rahankerääjiksi. Jotkut järjestävät mielenosoituksia pelastaakseen jonkin joen. Jotkut muodostavat lobbyamisryhmiä. Toiset opettavat kouluissa ja jotkut vain kasvattavat lapsiaan. Nämä kaikki ovat arvokkaita töitä. Nykypäivän ihmisillä on monia syitä tuntea tarve tähän eikä pienin niistä ole henkilökohtainen selviytyminen, lasten selviytyminen tai laajempi huoli oman yhteisön tai jopa sivilisaation selviytymisestä.

Lyhyesti sanoen ei tarvitse olla yhteiskuntaekologi tai kommunalisti ollakseen ympäristöaktivisti. Monilla yhteiskuntaekologeilla ja kommunalisteilla on kuitenkin laajempia päämääriä kuin monilla muilla; he eivät tyydy saavuttamaan lyhytaikaisia päämääriä, vaan pyrkivät luomaan vapauttavan yhteiskunnan, joka voi ylläpitää harmonista suhdetta luontoon.

Kuten Bookchin aina jaksoi meille muistuttaa, on luonnon evoluutio vuosituhansien aikana luonut elämänmuotoja, jotka ovat askel askeleelta monimutkaisempia. Tarina yksisoluisten organismien ilmaantumisesta, jota seurasi kaikki tämän jälkeiset elämänmuodot, on tuttu. Luonnon evoluution prosesseissa elämä rakentaa edeltävien organismien ominaisuuksien pohjalle muodostaakseen aina vain monimutkaisempia elämänmuotoja. Tästä seuraa kasvava elämämuotojen moninaisuus samoin kuin lisääntyvät valinnat. Tästä monimuotoisuuden ja valinnan merestä on tietoisuus ilmaantunut aina kaikkein perustavimmista muodoista sen nykyiseen huipentumaan ihmisten tietoisuudessa. Evoluution toimintona on siis ollut monimuotoisuuden, tietoisuuden ja lopulta homo sapiensin kyvyn järkeillä ja käyttäytyä eettisesti muodostuminen. Omasta kulttuurillinen evoluutiomme on siis luonnon evoluution jatke.

Kun Bookchin kirjoitti ekologisesta kriisistä, valitsi hän sanansa varovaisesti. Hän mieluummin jätti sanomatta, että moderni teollinen kapitalismi “saastuttaa” planeettaa tai “sotkee pesäänsä”, kuten usein voimme kuulla. Sen sijaan hän sanoi usein, että moderni teollinen kapitalismi “yksinkertaistaa” planeettaa. Tällä hän tarkoitti, että kapitalistisessa yhteiskunnassa me käännämme luonnon evoluution kelloa taaksepäin: me tuhoamme lajien moninaisuutta ja muutamme maaperää hiekaksi. Luonnon evoluution “yksinkertaistaminen” tarkoittaa meidät itsemme, meidän valintojemme ja monet kulttuurit mahdollistaneiden prosessien pysähtymistä.

Yhteiskuntaekologien päämäärä on estää tämä “yksinkertaistuminen”, luonnon evoluution kumoaminen, lisätä kompleksisuutta, ja edistää tietoisuutta ja etiikkaa. Tässä mielessä liikkeemme juuret ovat ihmisten ulkopuolisessa luonnossa: me emme toimi ekologisesti vain selviytyäksemme tai siksi, että niin toimiminen antaa elämällemme merkityksen. Toimimme, koska haluamme lisätä monimuotoisuutta ja kaikkea siitä seuraavaa järjen käyttöä ja etiikkaa, sekä lopettaaksemme niitä tuhoavat prosessit. Tässä mielessä yhteiskuntaekologia perustaa poliittisen käytöksemme objektiiviselle todellisuudelle. Tässä mielessä yhteiskuntaekologia filosofiana sekä politiikkana on johdonmukainen kokonaisuus.

Kuten Bookchin kirjoitti 1997 Orgaanisessa evolutionaarisessa prosessissa kehittyneet ihmiset aloittavat biologisten, selviytymiseen liittyvien tarpeiden pohjalta sosiaalisen evolutionaarisen kehityksen. Heidän luonnon luoman älykkyytensä, viestintäkykyjen ja järjestäytymiskykynsä ansiosta suhteellisen vapaina vaistonomaisesta käytöksestä, he uudelleen muokkaavat ympäristönsä — kuten muut olennot tekevät — täysin siinä määrin mihin heidän biologiset kykynsä sallivat. … se missä määrin tämä uudelleen muokkaaminen edistää tai estää biologista evoluutiota, ja se vahinko, jonka se aiheuttaa planeetalle kokonaisuudessaan, on nykyisen ekologisen kriisin ytimessä. … Sen tulevaisuuden näkymät sisältävät sekä vaaran että koko biosfääri puretaan sekä, mikäli ihmiskunta kehittyy eteenpäin kohti ekologista yhteiskuntaa, kyvyn tarjota täysin uusi ekologinen jako.

Kauan ennen kuin kuolemaansa, Bookchin ymmärsi, ettei hän tule elinaikanaan näkemään kommunalistista yhteiskuntaa tai edes laajaa kommunalistista liikettä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, sillä hän oli ihminen, joka pyrki oikeassa olemiseen suosion sijaan. Hän valitsi paikkansa poliittisella kentällä, henkilökohtaisista tappioista huolimatta, ja kykeni pitämään tuota tilaa avoinna, siten että muuttuvat ajat saattaisivat arvostaa hänen ajatuksiaan uudella tavalla.

Tuo aika voi tulla pikemmin kuin kuvittelemmekaan. Sitä ennen edustaa tämä kirja potentiaalia kansanvaltaan ja sille ominaisiin “vapauden rakenteisiin” kohdistuvan mielenkiinnon uudelle tulemiselle.

Janet Biehl Tammikuun 14, 2007

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s