Yhteiskuntaekologian politiikka 9, Kansalaisuuden muodostuminen

Kansalaisuuden muodostuminen

Liberalismi, poliittinen teoria joka on välttämätön edustukselliselle Valtiotaidolle, asettaa pienimmäksi yksikökseen itsemääräytyvän yksilön joka, itsevaltiutensa suurimpana hetkenä, käyttää omaa autonomista tahtoaan valitsemalla joukosta eri vaihtoehtoja äänestyskopissa. Yhteiskuntamme ottaa tämän individualistisen näkemyksen varsin vakavasti, asettaen arvoa riippumattomalle henkilölle joka säälittä maksimoi oman etunsa joka tilaisuudessa. Tämän kaltaisten yksilöiden sanotaan nauttivan vapauksista, mukaan lukien vapaudesta useimmista rajoituksista voitontavoittelulle. Itseasiassa Amerikkalaisessa ideologiassa, itse vapaus usein sekoitetaan sankarilliseen individualismiin, itsenäisyyteen ja autonomiaan, yhtä paljon kuin vapaaseen yrittäjyyteenkin.

Kuitenkin tämä paljon ylistetty autonominen yksilö on todellisuudessa kuvitteellinen. Kukaan ei voi olla autonominen tai riippumaton yhteisöllisistä yhdyssiteistä, olkoon se sitten yksityiselämä joka tukee heitä henkilökohtaisesti, tai sitten yhteisö joka tukee heitä yhteisöllisesti. Eikä vapautta kata täysin myöskään autonomian ja itsenäisyyden käsitteet, koska nämä ovat pitkälti negatiivisia käsitteitä, jotka määrittyvät “vapaudeksi jostakin” — tai itseasiassa henkilökohtaiseksi vapaudeksi yhteiskunnallisen vapauden sijaan. Autonomia tuhoaa yksilön yhteiskunnallista ja poliittista vapautta, sen sijaan että se lisäisi sitä. Loppujen lopuksi autonomia kumoaa vapauden tuhoamalla molemminpuoliset riippuvuussuhteet, keskinäisten suhteiden kudoksen, sosiaalisen ja yhteisöllisen alustan jolle vapaus perustuu.

Paradoksaalisesti, yksilöyden, toisin kuin individualismin, henki ja veri on sosiaalisissa keskinäissuhteissa, ei itsenäisyydessä, koska yhteisöllinen tuki ja solidaarisuus muodostavat sen taustan jota vasten yksilö toimii. “Kaikkein arvostetuimmat yksilölliset ominaisuudet,” Max Horkheimer kirjoitti kerran, “kuten riippumattomuus, halu vapauteen, sympatia ja oikeudentaju ovat yhteisöllisiä yhtä pitkälti kuin yksilöllisiä hyveitä. Täysin kehittynyt yksilö on täysin kehittyneen yhteiskunnan huipentuma. Yksilön vapautuminen ei ole vapautuminen yhteiskunnasta, vaan yhteiskunnan vapautuminen atomisoitumisesta, atomisoitumisesta joka voi saavuttaa huippunsa kollektivisoinnin ja massakulttuurin aikana.”1

Atomisoitunut yhteiskunta tekee kaikkea muuta paitsi tukee sitä aktiivista, aikuista kansalaisuutta jota tarvitaan suoraan demokratiaan. Nykypäivän massayhteiskunnissa, kuten olemme jo todenneet, kansalaiset supistetaan pelkiksi “äänestäjiksi” ja “veronmaksajiksi”. Sen sijaan että Valtio ja kapitalismi parantaisivat kansalaisten kyvykkyyttä, ne itse asiassa lapsellistavat heitä. Käsittäen itsensä perheen pääksi, Valtio hallinnoi julkista elämää heidän puolestaan, oletettavasti heidän parhaakseen, mutta samalla jatkaen heidän riippuvuuttaan ja alistumistaan. Saman aikaisesti, kapitalismi ei jätä yhtään keinoa käyttämättä tehdessään heidät onnettomiksi, kyltymättömiksi kuluttajiksi, jotka eivät himoitse valtaa vaan tarjouksia. Nimenomaan kansalaisten passiivisuus, heidän riippuvuutensa Valtion prosesseista, jättää heidät haavoittuviksi, joko voimakkaiden henkilöiden tai voimakkaiden instituutioiden, manipuloinnille.

Massaäänestäminen kopin intiimiydessä on vain kalpea korvike aktiiviselle poliittiselle elämälle. Niissä henkilökohtaiset mieltymykset ehdokkaista rekisteröidään, taulukoidaan ja muutetaan numeroiksi, kuten kuluttajien mieltymykset markkinatutkimuksessa, jonka jälkeen ne käsitellään, jotta keksittäisiin tehokkaampia markkinointistrategioita seuraavalle ehdokasjoukolle.

Laajentaakseen kansalaisten osanottoa ja itse demokratiaa, jotkut ovat ehdottaneet “demokratisoivien” työkalujen kuten kansanäänestysten, joissa ihmiset äänestävät tietyistä asioista, käytön laajentamista. Kansanäänestys tarjoaa kuitenkin vain ennaltamuotoiltuja vaihtoehtoja; se ei mahdollista linjauksen kollektiivista muotoilua tai laajan vaihtoehtoskaalan ilmaisua. Kuten massaäänestyksissä, joissa äänestetään edustajia, massojen kansanäänestys jatkaa poliittisen osanoton alentamista pelkäksi mieltymien rekisteröinniksi. Se alentaa kansalaiset kuluttajiksi, laajat ihanteet henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi ja poliittiset ajatukset prosenteiksi.

Mikään ei voisi olla kauempana itseään määräävästä riippumattoman yksilön liberaalista ihanteesta, yksilöstä joka hallitsisi itseään ja ympäristöään, kuin holhoavien Valtiollisten vaihtoehtojen passiiviset kuluttajat. Kuitenkin ihanne autonomiasta on nykypäivän massayhteiskuntien vallitseva ideologia, huolimatta siitä kuinka pahaan kompromissiin ne joutuvat Valtion, urbanisaation, hierarkian ja kapitalismin takia. Sellaisenaan, tämä ideologia ei ole vain huijaus; se on julma vitsi.

Kansalaisuus

Kommunalismi ehdottaa että passiivinen riippuvuus eliittien Valtiosta ei ole, sittenkään, ihmiskunnan poliittisen elämän lopullinen tila. Aktiivisempi olemassaolo on mahdollista, se säilyy yhä, nimenomaan joidenkin niiden ominaisuuksien takia jotka määrittelevät ihmiset yhteisöllisiksi, varsinkin kykymme järkeen, molemminpuoliset riippuvuussuhteemme ja tarpeemme solidaarisuudelle. Varsinkin itsenäisyytemme ja solidaarisuutemme, voivat tulla kansalaisuuden psykologiseksi, itseasiassa moraaliseksi, perustaksi — ja näin myös poliittisen kentän uudelleenluonnille sekä kunnalliselle suoralle demokratialle.

Kommunalistisen yhteiskunnan luominen riippuu loppujen lopuksi yhteiskuntasuhteiden muuttamisesta: Valtion, urbanisaation, hierarkian ja kapitalismin korvaamista suoraan demokraattisilla, yhteistyöhön perustuvilla instituutioilla, jotka perustuvat kunnalliseen poliittiseen kenttään. Kuitenkin sen menestys riippuu myös tuon yhteiskunnan muodostavien yksittäisten kansalaisten luonteen ominaisuuksista.

Tuon kaltainen yhteiskunta tulisi vaatimaan erilaisen luonteen kuin passiivisella veronmaksajalla ja äänestäjällä on. Ne kansalaiset, jotka ovat aktiivisia ja innovatiivisia poliittisen kentän jäseniä, tulevat kehittämään joukon luonteen lujuuksia, kansalaishyveitä ja omistaumista yhteiselle hyvälle, jotka joko eivät ole kovin laajalle levinneitä tänään tai sitten eivät erityisemmin kehuttuja siellä missä niitä on. Tämän kaltaiset luonteen piirteet tulisivat muodostamaan luonteenrakenteen kypsille kansalaisille, jotka ovat kykeneviä demokraattiseen poliittiseen päätöksentekoon.

Näistä hyveistä kaikkein tärkeimmät ovat solidaarisuus ja järki. Itseasiassa yhteisön olemassaolo riippuu yhteisön kyvystä luottaa sen tulevaisuus jokaisen asukkaan solidaarisuudelle ja kyvylle käyttää järkeään.

Minkä tahansa määritelmän mukaan, kansalaisuus olettaa omistautumista julkiselle hyvälle — toisin sanoen, solidaarisuudelle. Nykyisin vallitseva kyynisyys sijaan, kypsät aktiiviset kansalaiset tulisivat ymmärtämään, että heidän poliittisen yhteisönsä jatkuminen riippuu siitä tukevatko he yhteisöään ja ottavatko he siihen aktiivisesti osaa. He tulisivat ymmärtämään, että he ovat yhteisölle velkaa velvollisuuksia ja palveluksia ja he tulisivat tekemään ne tietäen että jokainen muukin yhteisössä on samojen velvollisuuksien sitoma. He tulisivat ymmärtämään, että nimenomaan heidän yhteinen panostuksensa ja jaetut velvollisuutensa tekevät yhteisön mahdolliseksi.

Järki, jälleen yksi ominaisuus joka ei ole suosiossa nykypäivänä, tulisi myös olemaan ratkaisevan tärkeä suoralle demokratialle. Kansalaisten kyky järjen käyttöön tulisi olemaan elintärkeä kun heidän tarvitsee arvioida paras toimintatapa, jota yhteisön tulisi noudattaa tietyn ongelman edessä. Järki tulisi olemaan tarpeellista rakentavalle keskustelulle, harkinnalle aiheesta, tunnelatautuneen vaistotason ryhmähengen sijaan. Järki tulisi olemaan korvaamatonta asukkailla olevien henkilökohtaisten ennakkoluulojen ylittämiseksi, niin että he saattaisivat kohdella kaikkia kanssaveljiään ja siskojaan reilusti ja anteliaasti. Mikäli tulisi yritys elvyttää yksityisomaisuus ja yrittäjyyden voittoa tavoitteleva henki, kansalaiset tulisivat tarvitsemaan järkeä tunnistamaan miksi noita pyrkimyksiä tulee kiivaasti vastustaa, varsinkin koska tultaisiin epäilemättä vetoamaan tunnetasolla heidän omaneduntavoitteluunsa. He tulisivat tarvitsemaan järkeä — sekä huomattavia määriä henkilökohtaista vahvuutta ja luonnetta — ollakseen riittävän vahvoja ylläpitääkseen koko yhteisön hyvää.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kommunalistisessa yhteiskunnassa yksittäisten miesten ja naisten tulisi olla täysin itsensä uhraavia ja alistaa itsensä yhteiselle. Päinvastoin, jokainen yksilö tulisi varmasti myös elämään henkilökohtaista elämäänsä, intiimien perheenjäseniensä sekä ystävien ja valitsemiensa kumppanien kanssa, sekä myös tuottavassa toiminnassa tapaamiensa työtoverien kanssa. Valtuutetussa yhteisössä henkilökohtaiset suhteet tulisivat itseasiassa olemaan mitä luultavimmin paljon rikastuttavampia kuin mitä ne ovat nykyään, kun naapurit tietävät usein toisensa vain pinnallisesti ja kun ydinperheen, eristyneenä, täytyy tehdä kaikki henkilökohtainen työ yksilön tukemiseksi, tämän työn oltua ennen laajemman yhteisön ja laajennetun perheen jakamaa. Keskinäisen riippuvuuden tila olettaa tietyn asteen kanssakäymistä yksilöiden välillä. Kanssakumppaneina rohkeassa kokeessa, asukkaat tukeutuisivat toisiinsa jakaakseen velvollisuuksiaan — ja kun he tulisivat enemmän luottamuksen arvoisiksi, he tulisivat myös luottamaan toisiinsa enemmän.

Itseasiassa yksilöys ja yhteisö tulisivat keskinäisesti luomaan toisensa. Ne yhteisölliset päätökset, joita yksittäiset kansalaiset tulisivat tekemään, tulisivat, vuorostaan, muotoilemaan sen sosiaalisen kehyksen, jossa he itse tulisivat elämään. Poliittinen kenttä tulisi vahvistamaan henkilökohtaista valtuuttamalla sen, samalla kun henkilökohtainen tukisi poliittista rikastuttamalla sitä. Tässä kanssakäymisen prosessissa yksilö ja yhteisö ravitsisivat toisiaan sen sijaan että toinen alistettaisiin toiselle.

Huolimatta niistä monista erilaisuuksista joita heidän välillä oli, antiikin Ateenan demokratian kansalaiset, yleisesti ottaen, näkivät kansalaisuuden olevan kaikkein autenttisin itsensä ilmaisun muoto, sen sijaan että se olisi pakollisen itsensäkieltämisen taakka. He uskoivat että ihmiset ovat luonteeltaan poliittisia olentoja ja että poliittinen osanotto on osa ihmisluontoa. He selkeästi paheksuivat politiikkaa joka asetti henkilökohtaiset edut julkisen hyvän tielle. Kollektiivinen tehtävien ja velvollisuuden tunnustaminen, jonka kaikki jakoivat, sai tukea yhteisesti tunnetuilta huomattavalta solidaarisuudelta ja omistautumiselta järjelle. Yli kaksituhatta vuotta myöhemmin versio tästä käsityksestä sai ilmauksen Ensimmäisen Sosialistisen Internationaalin maksiimista — “Ei oikeuksia ilman velvollisuuksia, ei velvollisuuksia ilman oikeuksia” — jonka sekä yhteiskunta–anarkistit, että marxilaiset omaksuivat osaksi vallankumouksellisen sosialismin etiikkaa.

Paideia

Mikäli Valtion auktoriteetti perustuu siihen oletukseen, että “kansalainen” on luonnostaan epäpätevä ja kohtuuton keskenkasvuinen, jonka asioita ammattilaisten täytyy hoitaa, kommunalismi olettaa täysin päinvastaista. Se pitää jokaista kansalaista potentiaalisesti tarpeeksi kykenevänä ja järkevänä, jotta he kykenisivät ottamaan suoraan osaa demokraattiseen päätöksentekoon. Se olettaa että harjoittelun ja kokemuksen kautta kansalaiset voivat harkita, tehdä päätöksiä rauhallisesti sekä toteuttaa päätöksensä vastuullisesti. Se pitää politiikkaa liian tärkeänä, jotta se voitaisiin jättää ammattilaisille; sen sijaan siitä täytyy tulla amatöörien — tavallisten ihmisten — hallitsemaa.

Tämän kaltainen suuntaus amatööriutta kohtaan, kuten olemme jo lukeneet, läpäisi Ateenalaisen poliksen. Vain muutamalla poikkeuksella, viranhaltijoita ei valittu äänestämällä vaan arpomalla. Suurin osa viranomaisista valittiin periaatteessa sattumalta, sillä periaatteella että jokainen kansalainen oli poliittisesti pätevä hoitamaan useimpien virkojen vaatimukset.

Amatööripolitiikka täten edellyttää että kansalaiset ovat saavuttaneet korkean poliittisen kypsyyden asteen, niin ettei “spesialistien” eliitti ole vastuussa hallinnoinnista. Kansalaisuudelle tarpeelliset käytännöt ja hyveet eivät kuitenkaan ilmaannu ihmisluonnosta ab novo, tyhjästä; pikemminkin, kuten mikä tahansa sivistyneen käytöksen muoto, ne seuraavat huolellisesta opastuksesta. Jossain määrin lapset oppivat nämä käytännöt perheissään: hyvin nuorille opetetaan usein antamaan ja jakamaan, samalla kun vanhemmat lapset saattavat oppia itseensä luottamista ja kriittistä ajattelua. Kuitenkin suurimmaksi osaksi kansalaisuudelle erityisia hyveitä ja taitoja täytyy tietoisesti kasvattaa erityisen poliittisen kasvatuksen kautta, johon kuuluu myös luonteen muodostuminen.

Ateenalaiset kutsuivat tätä koulutusta, kansalaisuudelle tarpeellisten julkisten ja eettisten ominaisuuksien tietoista kasvattamista, paideiaksi. Nämä ominaisuudet eivät sisällä vain eettisiä hyveitä vaan myös kypsän samaistumisen yhteisöön ja sen arvoihin ja velvollisuudentunteen sitä kohtaan. Paideia aiheuttaa sen järkevän hillinnän ja säädyllisyyden, jota tarvitaan kansankokousten säilyttämiseksi hyvässä järjestyksessä, suvaitsevaisina, toimivina ja luovina. Tämän kaltainen “sivistäminen” on se asia joka muuttaa joukon omaa etuaan tavoittelevia yksilöitä harkitsevaksi, järkeväksi ja eettiseksi poliittiseksi ryhmäksi.

Kuinka ja miten paideia toteutetaan? Akateeminen opiskelu luokassa ei riitä, massamedian ollessa paideian edistämisen sijaan, kykeneväinen vain heikentämään sitä. Kansalaisuuden ja sitä tukevan luonteen rakenteen koulu on itseasiassa poliittinen kenttä. Kansalaisuus luodaan demokraattisen poliittisen osanoton myötä, ylenpalttisen keskustelun ja kanssakäymisen kautta jotka synnyttävät tietoa, opetusta, kokemusta ja järkeä. Päätöksenteon prosessin myötä kansalainen kehittyy sekä yksilönä että poliittisena olentona, sillä kansalaiset ovat oman poliittisen toimintansa tulos. Politiikan koulu on siis käytännössä politiikka itse.

Lopulta kuitenkin kansalaisuuden kehittyminen tulee muodostumaan taiteeksi, ei pelkästään opetukseksi. Jokainen esteettinen ja institutionaalinen keino tultaisiin käyttämään jotta kansalaisten piilevät kyvyt muutettaisiin todellisuudeksi. Sosiaalinen ja poliittinen elämä tulisi olemaan tietoisesti ohjattua edistämään suunnatonta herkkyyttä tuomion langettamiselle erimielisyyksissä, ilman että kiellettäisiin tarvetta kiivaalle väittelylle silloin kun se olisi tarpeen. Yhteistyö ja julkinen vastuuntunto tulisivat olemaan sosiaalisuuden ja keskinäisen riippuvuuden ilmauksia.

Kansalaisuus tänään

Kenties suurin tehtävä, joka on ilmaantuvan kommunalistisen liikkeen edessä tulee olemaan tietoisesti elvyttää ja laajentaa kansalaisuuden eettiset perinteet sekä luoda julkinen kenttä, joka voi juurruttaa ne. Koska elämme eristyneisyyden ja egoismin aikaa, tämä tehtävä voi vaikuttaa peloittavalta. Aktiivisen kansalaisuuden hyveet ja käytännöt ovat vieraita monille nykypäivänä. Kyynisyys “politiikkaa” kohtaan on kuin kulkutauti ja kaikkia ehdotuksia siitä että voitaisiin laittaa “yhteinen hyvä” omien henkilökohtaisten etujen edelle — puhumattakaan oman perheen eduista — tullaan todennäköisesti pilkkaamaan. Epäluottamus ja jopa vihamielisyys “politiikkaa” kohtaan on syvään juurtunutta.

Kuitenkin tarkemmin tarkasteltaessa paljastuu että julkisen kaunan kohteena ei ole politiikka vaan Valtio. Tämän lisäksi Valtion karsastaminen on tervettä ja toivottavaa, koska Valtio edustaa joukkoa herroja, ei yhteistä hyvää. Valitettavasti politiikka on nykyään niin pitkälti samaistettua Valtiotaitoon, että monilla vihamielisyys Valtiota kohtaan myrkyttää heidän asenteensa politiikkaa kohtaan. He tulevat vihamielisiksi juuri niitä periaatteita kohtaan, jotka saattaisivat valtuuttaa heidät, jotka voisivat korvata heidän eristyneisyytensä yhteisöllä ja heidän yhteiskunnallisen voimattomuutensa vallalla.

Kuitenkin kansalaisetiikan uudelleenluonnin tehtävän ei välttämättä tarvitse olla niin peloittavan suuri kuin miltä se vaikuttaa ensisilmäyksellä. Kansanvallan takaisin saaminen ja kommunalistisen yhteiskunnan luomisen prosessi voi tulla suosituksi tarjoamalla ravintoa nykypäivän laajalle levinneelle merkityksen nälälle. Se saattaisi antaa sisäänpäin kääntyneille, päämäärättömiltä vaikuttaville elämille merkityksen, niin että ihmisillä on muukin syy elää kuin pelkkä itsensä tyydyttäminen. Se saattaisi mobilisoida kaikki heidän voimansa ja taitonsa ja kasvaa siinä prosessissa tavoilla, joita he eivät olisi koskaan voineet ennustaa. Liikkeen päämäärien täyttyminen tulisi tuottamaan yhteiskunnan, jossa heidän lapsensa saattaisivat elää luovasti ja solidaarisuuden tunteen kanssa, ahdistuksen, passiivisuuden ja luopumisen tunteen sijaan.

Liikkeen tulee tämän takia tarjota enemmän kuin vaaliohjelman urbanisaatiota ja Kansallisvaltiota vastaan; sen täytyy tarjota eettinen ihanne, joka ei vain aseta moraalista tuomiota nykypäivän yhteiskunnan vääryyksille vaan myös kuvastaa kansalaisuuden hyveitä. Sen täytyy tarjota korvike nykypäivän elämän tyhjyydelle ja samantekevyydelle, radikaalien solidaarisuuden ja vapauden ihanteiden muodossa. Kuten menneen vuosisadan sosialististen liikkeiden edistämät suuret manifestit, sen täytyy vaatia sekä henkistä että materiaalista muutosta, sekä etiikkaa joka ravitsee molempia.

Kansansivistystyö ja paideia ovat olennaisia kommunalistiselle liikkeelle joka vaiheessa, opintopiireista kunnallisiin kansankokouksiin ja konfederaatioon. Liikkeen tulisi aloittaa tämä prosessi sen ensimmäisissä keskusteluryhmissä ja luentotilaisuuksissa; avoimissa keskusteluissa kahviloissa ja ravintoloissa, kodeissa, missä ikinä ihmiset kokoontuvat; sekä varsinkin itse liikkeen sisällä, sen omissa kokouksissa. Siellä ihmiset, jotka ovat tottumattomia poliittisiin käytäntöihin, saattavat tulla tottuneiksi ilmaisemaan poliittiset kantansa julkisesti, naapurien ollessa läsnä, sekä väittelemään niistä järkevästi. Kun kansankokouksia on perustettu, paideia tulisi jatkumaan siellä, muodollisemmin, vastuuntunnon ja solidaarisuuden tullessa välttämättömiksi julkisia päätöksiä tehdessä.

Nimenomaan koska se tapahtuu kasvottain, tämän kaltainen kansansivistys tulee luomaan henkilökohtaista kanssakäymistä ja luottamusta — sekä kansalaisuudelle tarpeellista solidaarisuutta. Vakava ja jatkuva poliittinen osanotto tulee auttamaan ennakkoluulojen ja nurkkakuntaisten asenteiden poistamisessa sekä niiden korvaamisessa yhteistyöllä sekä keskinäisen riippuvuuden tiedostamisella. Ihmisten tullessa aktiivisiksi kansalaisiksi he tulevat oppimaan tai uudelleen oppimaan kanssaveljilleen ja siskoilleen uskollisuuden merkityksen, samalla kun heidän omistautuminen menestyksen saannille aatteelle tulee syventämään heidän rohkeuttaan ja luonteen anteliaisuutta.

Jatkuvan poliittisen osanoton vahvistamana, paideia tulee kiihtymään kun kansankokoukset tulevat keräämään aina vain useampia kansalaisia, niiden saadessa aina vain enemmän valtaa, ja niiden levitessä yhä laajemmin toisiin kuntiin. Kuitenkin nämä kehitykset tulisivat olemaan vain alku. Vakava osanotto mihin tahansa kamppailuun yhteiskunnallisen uudelleenrakentamisen puolesta on itseään muodostavaa ja itseään tukevaa. Käytyään läpi kansanvalistuksen prosessin, ihmiset jotka aloittavat liikkeen luonnin prosessin tulevat muuttumaan poliittisesti kypsemmiksi kun he ovat valmiita työssään.

1Max Horkheimer, The Eclipse of Reason (New York: Oxford University Press, 1947), p.135

Created using latex2rtf 1.9.19 (released Nov 20 2007) on Tue Oct 6 01:45:22 2009

Kansalaisuuden muodostuminen

Liberalismi, poliittinen teoria joka on välttämätön edustukselliselle Valtiotaidolle, asettaa pienimmäksi yksikökseen itsemääräytyvän yksilön joka, itsevaltiutensa suurimpana hetkenä, käyttää omaa autonomista tahtoaan valitsemalla joukosta eri vaihtoehtoja äänestyskopissa. Yhteiskuntamme ottaa tämän individualistisen näkemyksen varsin vakavasti, asettaen arvoa riippumattomalle henkilölle joka säälittä maksimoi oman etunsa joka tilaisuudessa. Tämän kaltaisten yksilöiden sanotaan nauttivan vapauksista, mukaan lukien vapaudesta useimmista rajoituksista voitontavoittelulle. Itseasiassa Amerikkalaisessa ideologiassa, itse vapaus usein sekoitetaan sankarilliseen individualismiin, itsenäisyyteen ja autonomiaan, yhtä paljon kuin vapaaseen yrittäjyyteenkin.

Kuitenkin tämä paljon ylistetty autonominen yksilö on todellisuudessa kuvitteellinen. Kukaan ei voi olla autonominen tai riippumaton yhteisöllisistä yhdyssiteistä, olkoon se sitten yksityiselämä joka tukee heitä henkilökohtaisesti, tai sitten yhteisö joka tukee heitä yhteisöllisesti. Eikä vapautta kata täysin myöskään autonomian ja itsenäisyyden käsitteet, koska nämä ovat pitkälti negatiivisia käsitteitä, jotka määrittyvät “vapaudeksi jostakin” — tai itseasiassa henkilökohtaiseksi vapaudeksi yhteiskunnallisen vapauden sijaan. Autonomia tuhoaa yksilön yhteiskunnallista ja poliittista vapautta, sen sijaan että se lisäisi sitä. Loppujen lopuksi autonomia kumoaa vapauden tuhoamalla molemminpuoliset riippuvuussuhteet, keskinäisten suhteiden kudoksen, sosiaalisen ja yhteisöllisen alustan jolle vapaus perustuu.

Paradoksaalisesti, yksilöyden, toisin kuin individualismin, henki ja veri on sosiaalisissa keskinäissuhteissa, ei itsenäisyydessä, koska yhteisöllinen tuki ja solidaarisuus muodostavat sen taustan jota vasten yksilö toimii. “Kaikkein arvostetuimmat yksilölliset ominaisuudet,” Max Horkheimer kirjoitti kerran, “kuten riippumattomuus, halu vapauteen, sympatia ja oikeudentaju ovat yhteisöllisiä yhtä pitkälti kuin yksilöllisiä hyveitä. Täysin kehittynyt yksilö on täysin kehittyneen yhteiskunnan huipentuma. Yksilön vapautuminen ei ole vapautuminen yhteiskunnasta, vaan yhteiskunnan vapautuminen atomisoitumisesta, atomisoitumisesta joka voi saavuttaa huippunsa kollektivisoinnin ja massakulttuurin aikana.”10

Atomisoitunut yhteiskunta tekee kaikkea muuta paitsi tukee sitä aktiivista, aikuista kansalaisuutta jota tarvitaan suoraan demokratiaan. Nykypäivän massayhteiskunnissa, kuten olemme jo todenneet, kansalaiset supistetaan pelkiksi “äänestäjiksi” ja “veronmaksajiksi”. Sen sijaan että Valtio ja kapitalismi parantaisivat kansalaisten kyvykkyyttä, ne itse asiassa lapsellistavat heitä. Käsittäen itsensä perheen pääksi, Valtio hallinnoi julkista elämää heidän puolestaan, oletettavasti heidän parhaakseen, mutta samalla jatkaen heidän riippuvuuttaan ja alistumistaan. Saman aikaisesti, kapitalismi ei jätä yhtään keinoa käyttämättä tehdessään heidät onnettomiksi, kyltymättömiksi kuluttajiksi, jotka eivät himoitse valtaa vaan tarjouksia. Nimenomaan kansalaisten passiivisuus, heidän riippuvuutensa Valtion prosesseista, jättää heidät haavoittuviksi, joko voimakkaiden henkilöiden tai voimakkaiden instituutioiden, manipuloinnille.

Massaäänestäminen kopin intiimiydessä on vain kalpea korvike aktiiviselle poliittiselle elämälle. Niissä henkilökohtaiset mieltymykset ehdokkaista rekisteröidään, taulukoidaan ja muutetaan numeroiksi, kuten kuluttajien mieltymykset markkinatutkimuksessa, jonka jälkeen ne käsitellään, jotta keksittäisiin tehokkaampia markkinointistrategioita seuraavalle ehdokasjoukolle.

Laajentaakseen kansalaisten osanottoa ja itse demokratiaa, jotkut ovat ehdottaneet “demokratisoivien” työkalujen kuten kansanäänestysten, joissa ihmiset äänestävät tietyistä asioista, käytön laajentamista. Kansanäänestys tarjoaa kuitenkin vain ennaltamuotoiltuja vaihtoehtoja; se ei mahdollista linjauksen kollektiivista muotoilua tai laajan vaihtoehtoskaalan ilmaisua. Kuten massaäänestyksissä, joissa äänestetään edustajia, massojen kansanäänestys jatkaa poliittisen osanoton alentamista pelkäksi mieltymien rekisteröinniksi. Se alentaa kansalaiset kuluttajiksi, laajat ihanteet henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi ja poliittiset ajatukset prosenteiksi.

Mikään ei voisi olla kauempana itseään määräävästä riippumattoman yksilön liberaalista ihanteesta, yksilöstä joka hallitsisi itseään ja ympäristöään, kuin holhoavien Valtiollisten vaihtoehtojen passiiviset kuluttajat. Kuitenkin ihanne autonomiasta on nykypäivän massayhteiskuntien vallitseva ideologia, huolimatta siitä kuinka pahaan kompromissiin ne joutuvat Valtion, urbanisaation, hierarkian ja kapitalismin takia. Sellaisenaan, tämä ideologia ei ole vain huijaus; se on julma vitsi.

Kansalaisuus

Kommunalismi ehdottaa että passiivinen riippuvuus eliittien Valtiosta ei ole, sittenkään, ihmiskunnan poliittisen elämän lopullinen tila. Aktiivisempi olemassaolo on mahdollista, se säilyy yhä, nimenomaan joidenkin niiden ominaisuuksien takia jotka määrittelevät ihmiset yhteisöllisiksi, varsinkin kykymme järkeen, molemminpuoliset riippuvuussuhteemme ja tarpeemme solidaarisuudelle. Varsinkin itsenäisyytemme ja solidaarisuutemme, voivat tulla kansalaisuuden psykologiseksi, itseasiassa moraaliseksi, perustaksi — ja näin myös poliittisen kentän uudelleenluonnille sekä kunnalliselle suoralle demokratialle.

Kommunalistisen yhteiskunnan luominen riippuu loppujen lopuksi yhteiskuntasuhteiden muuttamisesta: Valtion, urbanisaation, hierarkian ja kapitalismin korvaamista suoraan demokraattisilla, yhteistyöhön perustuvilla instituutioilla, jotka perustuvat kunnalliseen poliittiseen kenttään. Kuitenkin sen menestys riippuu myös tuon yhteiskunnan muodostavien yksittäisten kansalaisten luonteen ominaisuuksista.

Tuon kaltainen yhteiskunta tulisi vaatimaan erilaisen luonteen kuin passiivisella veronmaksajalla ja äänestäjällä on. Ne kansalaiset, jotka ovat aktiivisia ja innovatiivisia poliittisen kentän jäseniä, tulevat kehittämään joukon luonteen lujuuksia, kansalaishyveitä ja omistaumista yhteiselle hyvälle, jotka joko eivät ole kovin laajalle levinneitä tänään tai sitten eivät erityisemmin kehuttuja siellä missä niitä on. Tämän kaltaiset luonteen piirteet tulisivat muodostamaan luonteenrakenteen kypsille kansalaisille, jotka ovat kykeneviä demokraattiseen poliittiseen päätöksentekoon.

Näistä hyveistä kaikkein tärkeimmät ovat solidaarisuus ja järki. Itseasiassa yhteisön olemassaolo riippuu yhteisön kyvystä luottaa sen tulevaisuus jokaisen asukkaan solidaarisuudelle ja kyvylle käyttää järkeään.

Minkä tahansa määritelmän mukaan, kansalaisuus olettaa omistautumista julkiselle hyvälle — toisin sanoen, solidaarisuudelle. Nykyisin vallitseva kyynisyys sijaan, kypsät aktiiviset kansalaiset tulisivat ymmärtämään, että heidän poliittisen yhteisönsä jatkuminen riippuu siitä tukevatko he yhteisöään ja ottavatko he siihen aktiivisesti osaa. He tulisivat ymmärtämään, että he ovat yhteisölle velkaa velvollisuuksia ja palveluksia ja he tulisivat tekemään ne tietäen että jokainen muukin yhteisössä on samojen velvollisuuksien sitoma. He tulisivat ymmärtämään, että nimenomaan heidän yhteinen panostuksensa ja jaetut velvollisuutensa tekevät yhteisön mahdolliseksi.

Järki, jälleen yksi ominaisuus joka ei ole suosiossa nykypäivänä, tulisi myös olemaan ratkaisevan tärkeä suoralle demokratialle. Kansalaisten kyky järjen käyttöön tulisi olemaan elintärkeä kun heidän tarvitsee arvioida paras toimintatapa, jota yhteisön tulisi noudattaa tietyn ongelman edessä. Järki tulisi olemaan tarpeellista rakentavalle keskustelulle, harkinnalle aiheesta, tunnelatautuneen vaistotason ryhmähengen sijaan. Järki tulisi olemaan korvaamatonta asukkailla olevien henkilökohtaisten ennakkoluulojen ylittämiseksi, niin että he saattaisivat kohdella kaikkia kanssaveljiään ja siskojaan reilusti ja anteliaasti. Mikäli tulisi yritys elvyttää yksityisomaisuus ja yrittäjyyden voittoa tavoitteleva henki, kansalaiset tulisivat tarvitsemaan järkeä tunnistamaan miksi noita pyrkimyksiä tulee kiivaasti vastustaa, varsinkin koska tultaisiin epäilemättä vetoamaan tunnetasolla heidän omaneduntavoitteluunsa. He tulisivat tarvitsemaan järkeä — sekä huomattavia määriä henkilökohtaista vahvuutta ja luonnetta — ollakseen riittävän vahvoja ylläpitääkseen koko yhteisön hyvää.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita että kommunalistisessa yhteiskunnassa yksittäisten miesten ja naisten tulisi olla täysin itsensä uhraavia ja alistaa itsensä yhteiselle. Päinvastoin, jokainen yksilö tulisi varmasti myös elämään henkilökohtaista elämäänsä, intiimien perheenjäseniensä sekä ystävien ja valitsemiensa kumppanien kanssa, sekä myös tuottavassa toiminnassa tapaamiensa työtoverien kanssa. Valtuutetussa yhteisössä henkilökohtaiset suhteet tulisivat itseasiassa olemaan mitä luultavimmin paljon rikastuttavampia kuin mitä ne ovat nykyään, kun naapurit tietävät usein toisensa vain pinnallisesti ja kun ydinperheen, eristyneenä, täytyy tehdä kaikki henkilökohtainen työ yksilön tukemiseksi, tämän työn oltua ennen laajemman yhteisön ja laajennetun perheen jakamaa. Keskinäisen riippuvuuden tila olettaa tietyn asteen kanssakäymistä yksilöiden välillä. Kanssakumppaneina rohkeassa kokeessa, asukkaat tukeutuisivat toisiinsa jakaakseen velvollisuuksiaan — ja kun he tulisivat enemmän luottamuksen arvoisiksi, he tulisivat myös luottamaan toisiinsa enemmän.

Itseasiassa yksilöys ja yhteisö tulisivat keskinäisesti luomaan toisensa. Ne yhteisölliset päätökset, joita yksittäiset kansalaiset tulisivat tekemään, tulisivat, vuorostaan, muotoilemaan sen sosiaalisen kehyksen, jossa he itse tulisivat elämään. Poliittinen kenttä tulisi vahvistamaan henkilökohtaista valtuuttamalla sen, samalla kun henkilökohtainen tukisi poliittista rikastuttamalla sitä. Tässä kanssakäymisen prosessissa yksilö ja yhteisö ravitsisivat toisiaan sen sijaan että toinen alistettaisiin toiselle.

Huolimatta niistä monista erilaisuuksista joita heidän välillä oli, antiikin Ateenan demokratian kansalaiset, yleisesti ottaen, näkivät kansalaisuuden olevan kaikkein autenttisin itsensä ilmaisun muoto, sen sijaan että se olisi pakollisen itsensäkieltämisen taakka. He uskoivat että ihmiset ovat luonteeltaan poliittisia olentoja ja että poliittinen osanotto on osa ihmisluontoa. He selkeästi paheksuivat politiikkaa joka asetti henkilökohtaiset edut julkisen hyvän tielle. Kollektiivinen tehtävien ja velvollisuuden tunnustaminen, jonka kaikki jakoivat, sai tukea yhteisesti tunnetuilta huomattavalta solidaarisuudelta ja omistautumiselta järjelle. Yli kaksituhatta vuotta myöhemmin versio tästä käsityksestä sai ilmauksen Ensimmäisen Sosialistisen Internationaalin maksiimista — “Ei oikeuksia ilman velvollisuuksia, ei velvollisuuksia ilman oikeuksia” — jonka sekä yhteiskunta–anarkistit, että marxilaiset omaksuivat osaksi vallankumouksellisen sosialismin etiikkaa.

Paideia

Mikäli Valtion auktoriteetti perustuu siihen oletukseen, että “kansalainen” on luonnostaan epäpätevä ja kohtuuton keskenkasvuinen, jonka asioita ammattilaisten täytyy hoitaa, kommunalismi olettaa täysin päinvastaista. Se pitää jokaista kansalaista potentiaalisesti tarpeeksi kykenevänä ja järkevänä, jotta he kykenisivät ottamaan suoraan osaa demokraattiseen päätöksentekoon. Se olettaa että harjoittelun ja kokemuksen kautta kansalaiset voivat harkita, tehdä päätöksiä rauhallisesti sekä toteuttaa päätöksensä vastuullisesti. Se pitää politiikkaa liian tärkeänä, jotta se voitaisiin jättää ammattilaisille; sen sijaan siitä täytyy tulla amatöörien — tavallisten ihmisten — hallitsemaa.

Tämän kaltainen suuntaus amatööriutta kohtaan, kuten olemme jo lukeneet, läpäisi Ateenalaisen poliksen. Vain muutamalla poikkeuksella, viranhaltijoita ei valittu äänestämällä vaan arpomalla. Suurin osa viranomaisista valittiin periaatteessa sattumalta, sillä periaatteella että jokainen kansalainen oli poliittisesti pätevä hoitamaan useimpien virkojen vaatimukset.

Amatööripolitiikka täten edellyttää että kansalaiset ovat saavuttaneet korkean poliittisen kypsyyden asteen, niin ettei “spesialistien” eliitti ole vastuussa hallinnoinnista. Kansalaisuudelle tarpeelliset käytännöt ja hyveet eivät kuitenkaan ilmaannu ihmisluonnosta ab novo, tyhjästä; pikemminkin, kuten mikä tahansa sivistyneen käytöksen muoto, ne seuraavat huolellisesta opastuksesta. Jossain määrin lapset oppivat nämä käytännöt perheissään: hyvin nuorille opetetaan usein antamaan ja jakamaan, samalla kun vanhemmat lapset saattavat oppia itseensä luottamista ja kriittistä ajattelua. Kuitenkin suurimmaksi osaksi kansalaisuudelle erityisia hyveitä ja taitoja täytyy tietoisesti kasvattaa erityisen poliittisen kasvatuksen kautta, johon kuuluu myös luonteen muodostuminen.

Ateenalaiset kutsuivat tätä koulutusta, kansalaisuudelle tarpeellisten julkisten ja eettisten ominaisuuksien tietoista kasvattamista, paideiaksi. Nämä ominaisuudet eivät sisällä vain eettisiä hyveitä vaan myös kypsän samaistumisen yhteisöön ja sen arvoihin ja velvollisuudentunteen sitä kohtaan. Paideia aiheuttaa sen järkevän hillinnän ja säädyllisyyden, jota tarvitaan kansankokousten säilyttämiseksi hyvässä järjestyksessä, suvaitsevaisina, toimivina ja luovina. Tämän kaltainen “sivistäminen” on se asia joka muuttaa joukon omaa etuaan tavoittelevia yksilöitä harkitsevaksi, järkeväksi ja eettiseksi poliittiseksi ryhmäksi.

Kuinka ja miten paideia toteutetaan?  Akateeminen opiskelu luokassa ei riitä, massamedian ollessa paideian edistämisen sijaan, kykeneväinen vain heikentämään sitä. Kansalaisuuden ja sitä tukevan luonteen rakenteen koulu on itseasiassa poliittinen kenttä. Kansalaisuus luodaan demokraattisen poliittisen osanoton myötä, ylenpalttisen keskustelun ja kanssakäymisen kautta jotka synnyttävät tietoa, opetusta, kokemusta ja järkeä. Päätöksenteon prosessin myötä kansalainen kehittyy sekä yksilönä että poliittisena olentona, sillä kansalaiset ovat oman poliittisen toimintansa tulos. Politiikan koulu on siis käytännössä politiikka itse.

Lopulta kuitenkin kansalaisuuden kehittyminen tulee muodostumaan taiteeksi, ei pelkästään opetukseksi. Jokainen esteettinen ja institutionaalinen keino tultaisiin käyttämään jotta kansalaisten piilevät kyvyt muutettaisiin todellisuudeksi. Sosiaalinen ja poliittinen elämä tulisi olemaan tietoisesti ohjattua edistämään suunnatonta herkkyyttä tuomion langettamiselle erimielisyyksissä, ilman että kiellettäisiin tarvetta kiivaalle väittelylle silloin kun se olisi tarpeen. Yhteistyö ja julkinen vastuuntunto tulisivat olemaan sosiaalisuuden ja keskinäisen riippuvuuden ilmauksia.

Kansalaisuus tänään

Kenties suurin tehtävä, joka on ilmaantuvan kommunalistisen liikkeen edessä tulee olemaan tietoisesti elvyttää ja laajentaa kansalaisuuden eettiset perinteet sekä luoda julkinen kenttä, joka voi juurruttaa ne. Koska elämme eristyneisyyden ja egoismin aikaa, tämä tehtävä voi vaikuttaa peloittavalta. Aktiivisen kansalaisuuden hyveet ja käytännöt ovat vieraita monille nykypäivänä. Kyynisyys “politiikkaa” kohtaan on kuin kulkutauti ja kaikkia ehdotuksia siitä että voitaisiin laittaa “yhteinen hyvä” omien henkilökohtaisten etujen edelle — puhumattakaan oman perheen eduista — tullaan todennäköisesti pilkkaamaan. Epäluottamus ja jopa vihamielisyys “politiikkaa” kohtaan on syvään juurtunutta.

Kuitenkin tarkemmin tarkasteltaessa paljastuu että julkisen kaunan kohteena ei ole politiikka vaan Valtio. Tämän lisäksi Valtion karsastaminen on tervettä ja toivottavaa, koska Valtio edustaa joukkoa herroja, ei yhteistä hyvää. Valitettavasti politiikka on nykyään niin pitkälti samaistettua Valtiotaitoon, että monilla vihamielisyys Valtiota kohtaan myrkyttää heidän asenteensa politiikkaa kohtaan. He tulevat vihamielisiksi juuri niitä periaatteita kohtaan, jotka saattaisivat valtuuttaa heidät, jotka voisivat korvata heidän eristyneisyytensä yhteisöllä ja heidän yhteiskunnallisen voimattomuutensa vallalla.

Kuitenkin kansalaisetiikan uudelleenluonnin tehtävän ei välttämättä tarvitse olla niin peloittavan suuri kuin miltä se vaikuttaa ensisilmäyksellä. Kansanvallan takaisin saaminen ja kommunalistisen yhteiskunnan luomisen prosessi voi tulla suosituksi tarjoamalla ravintoa nykypäivän laajalle levinneelle merkityksen nälälle. Se saattaisi antaa sisäänpäin kääntyneille, päämäärättömiltä vaikuttaville elämille merkityksen, niin että ihmisillä on muukin syy elää kuin pelkkä itsensä tyydyttäminen. Se saattaisi mobilisoida kaikki heidän voimansa ja taitonsa ja kasvaa siinä prosessissa tavoilla, joita he eivät olisi koskaan voineet ennustaa. Liikkeen päämäärien täyttyminen tulisi tuottamaan yhteiskunnan, jossa heidän lapsensa saattaisivat elää luovasti ja solidaarisuuden tunteen kanssa, ahdistuksen, passiivisuuden ja luopumisen tunteen sijaan.

Liikkeen tulee tämän takia tarjota enemmän kuin vaaliohjelman urbanisaatiota ja Kansallisvaltiota vastaan; sen täytyy tarjota eettinen ihanne, joka ei vain aseta moraalista tuomiota nykypäivän yhteiskunnan vääryyksille vaan myös kuvastaa kansalaisuuden hyveitä. Sen täytyy tarjota korvike nykypäivän elämän tyhjyydelle ja samantekevyydelle, radikaalien solidaarisuuden ja vapauden ihanteiden muodossa. Kuten menneen vuosisadan sosialististen liikkeiden edistämät suuret manifestit, sen täytyy vaatia sekä henkistä että materiaalista muutosta, sekä etiikkaa joka ravitsee molempia.

Kansansivistystyö ja paideia ovat olennaisia kommunalistiselle liikkeelle joka vaiheessa, opintopiireista kunnallisiin kansankokouksiin ja konfederaatioon. Liikkeen tulisi aloittaa tämä prosessi sen ensimmäisissä keskusteluryhmissä ja luentotilaisuuksissa; avoimissa keskusteluissa kahviloissa ja ravintoloissa, kodeissa, missä ikinä ihmiset kokoontuvat; sekä varsinkin itse liikkeen sisällä, sen omissa kokouksissa. Siellä ihmiset, jotka ovat tottumattomia poliittisiin käytäntöihin, saattavat tulla tottuneiksi ilmaisemaan poliittiset kantansa julkisesti, naapurien ollessa läsnä, sekä väittelemään niistä järkevästi. Kun kansankokouksia on perustettu, paideia tulisi jatkumaan siellä, muodollisemmin, vastuuntunnon ja solidaarisuuden tullessa välttämättömiksi julkisia päätöksiä tehdessä.

Nimenomaan koska se tapahtuu kasvottain, tämän kaltainen kansansivistys tulee luomaan henkilökohtaista kanssakäymistä ja luottamusta — sekä kansalaisuudelle tarpeellista solidaarisuutta. Vakava ja jatkuva poliittinen osanotto tulee auttamaan ennakkoluulojen ja nurkkakuntaisten asenteiden poistamisessa sekä niiden korvaamisessa yhteistyöllä sekä keskinäisen riippuvuuden tiedostamisella. Ihmisten tullessa aktiivisiksi kansalaisiksi he tulevat oppimaan tai uudelleen oppimaan kanssaveljilleen ja siskoilleen uskollisuuden merkityksen, samalla kun heidän omistautuminen menestyksen saannille aatteelle tulee syventämään heidän rohkeuttaan ja luonteen anteliaisuutta.

Jatkuvan poliittisen osanoton vahvistamana, paideia tulee kiihtymään kun kansankokoukset tulevat keräämään aina vain useampia kansalaisia, niiden saadessa aina vain enemmän valtaa, ja niiden levitessä yhä laajemmin toisiin kuntiin. Kuitenkin nämä kehitykset tulisivat olemaan vain alku. Vakava osanotto mihin tahansa kamppailuun yhteiskunnallisen uudelleenrakentamisen puolesta on itseään muodostavaa ja itseään tukevaa. Käytyään läpi kansanvalistuksen prosessin, ihmiset jotka aloittavat liikkeen luonnin prosessin tulevat muuttumaan poliittisesti kypsemmiksi kun he ovat valmiita työssään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s