Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 1

Politiikkaa vai valtiotaitoa

Kommunalismi on yksi monista poliittisista teorioista, jotka käsittelevät demokratian periaatteita ja käytäntöä. Toisin kuin suurin osa tuollaisista teorioista se ei kuitenkaan hyväksy sitä tavanomaista käsitystä, että valtio ja länsimaille tyypilliset hallintojärjestelmät olisivat todella demokraattisia. Päinvastoin, se pitää niitä republikaanisina valtioina, jotka teeskentelevät olevansa demokratioita. Republikaaniset, tai tasavaltalaiset, valtiot ovat varmastikin “demokraattisempia” kuin toiset valtiomuodot kuten monarkiat tai diktatuurit, koska niissä on erilaisia edustuksellisia instituutioita.

Ne ovat kuitenkin siitä huolimatta valtioita — kaiken kattavia hallitsemisen rakenteita, joilla harvat käskevät suurta enemmistöä. Valtio on luonteestaan johtuen rakenteellisesti ja ammatillisesti erotettu muusta väestöstä — se on itse asiassa olemassa tavallisten ihmisten yläpuolella. Se käyttää valtaa heihin tehden päätöksiä, jotka vaikuttavat heidän elämiinsä. Tuo valta nojaa viime kädessä väkivaltaan, jonka lailliseen käyttöön valtiolla on monopoli sen armeijoiden ja poliisivoimien muodossa. Rakenteessa, jossa valta on jakaantunut näin epätasaisesti, demokratia on mahdotonta. Sen ollessa kaikkea muuta kuin ruumiillistuma kansan tahdosta, myöskään republikaaninen valtio ei ole yhteensopiva kansanvallan kanssa.

Kommunalismi sen sijaan kannattaa demokratiaa joka ei ole pelkkä viikunanlehti valtiovallalle. Sen kannattama demokratia on suoraa demokratiaa — jossa kansalaiset yhteisöissään hoitavat asioitaan kohdaten kasvottain harkinnan ja päätöksenteon prosesseissa sen sijaan, että Valtio tekisi sen heidän puolestaan.

Toisin kuin edustuksellisen “demokratian” teorioissa, kommunalismi tekee jyrkän eron politiikan ja valtiotaidon välille. Tavanomaisessa käytössä näitä käsitteitä käytetään lähes synonyymeina. Politiikka, kuten tavallisesti käsitämme sen, on keskeinen osa edustuksellisissa hallitusmuodoissa. Se on joukko menetelmiä ja tapoja, joilla “kansa” valitsee joukon yksilöitä — poliitikkoja — puhumaan heidän puolestaan ja edustamaan heitä lakiasäätävässä tai toimeenpanevassa rakenteessa.

Nämä politiikot, politiikassa–kuten–tunnemme–sen, ovat jäseniä poliittisissa puolueissa, joiden on tarkoitus olla tiettyyn poliittiseen toimintasuunnitelmaan tai filosofiaan sitoutuneiden ihmisten yhteenliittymiä; politiikot, jotka kuuluvat puolueeseen, puhuvat, teoriassa, sen tarkoitusperien ja sen filosofian puolesta. Kun vaalit johonkin virkaan lähestyvät, eri puolueet asettavat politiikkonsa ehdokkaiksi ja lukuisten konsulttien avustamina käyvät vaalitaisteluja suostutellakseen kansalaiset äänestämään heitä. Jokainen puolue rehentelee oman ehdokkaansa sopivuudella virkaan ja väheksyy kilpailijoitaan. Kampanjan aikana ehdokkaat ilmaisevat edustamansa kantansa päivän poliittisiin kysymyksiin, mikä selventää sitä, miten he eroavat toisistaan, jotta äänestäjät ymmärtäisivät heillä olevien vaihtoehtojen koko skaalan.

Toivon mukaan huolellisesti harkittuaan aiheita ja selkeästi arvioituaan jokaisen kandidaatin edustamaa kantaa, äänestäjät — joista on nyt tullut “äänestäjäkunta” — tekevät päätöksensä. Ne virkaan pyrkijät, joiden kannat ovat kaikkein eniten sopusoinnussa enemmistön kantojen kanssa, palkitaan niillä asemilla, joita he halusivat. Uskotaan, että astuessaan hallituksen käytäviin uudet viranhaltijat työskentelevät väsymättä heitä äänestäneiden puolesta (jotka ovat nyt saaneet uuden nimityksen, “valitsijakunta”). Äärimmäisen tunnollisesti he pitäytyvät niissä sitoumuksissa, joita he julkisesti kannattivat vaalikampanjoidensa aikana — tai näin meille kerrotaan. Äänestettäessä lainsäädännöstä tai heidän muuten tehdessä päätöksiä heidän ensisijainen uskollisuutensa on niille kannoille, joita heidän “valitsijakuntansa” kannattaa. Tästä seuraa, että kun lakialoite tai toimeenpaneva päätös tai minkä tahansa muunlainen toimintatapa hyväksytään, se kuvastaan kansalaisten enemmistön tahtoa.

Jokaiselle ajattelevalle lukijalle lienee selvää, että tämä hahmotelma on illuusio yhteiskuntaopin tunneilta ja että sen “demokraattinen” luonne on kuviteltu. Edustamalla kaikkea paitsi kansan tahtoa poliitikot ovat itseasiassa ammattilaisia, joiden uran edistyminen riippuu vallan saamisesta nimenomaan vaalivoitolla tai tulemalla nimitetyksi korkeampaan virkaan. Heidän vaalikampanjansa, jotka kuvastavat vain osittain tai pintapuolisesti tavallisille ihmisille tärkeitä asioita, käyttävät usein joukkomediaa taivuttaakseen ja manipuloidakseen äänestäjien huolenaiheita tai jopa luodakseen valheellisia aiheita harhautukseksi. Tämän järjestelmän manipuloiva luonne on saavuttanut uusia huippuja Yhdysvaltojen viime aikaisissa vaaleissa, joissa suurpääoman rahoittamana poliittiset kampanjat keskittyvät yhä enemmän merkityksettömiin, mutta tunnetasolla herkkiin aiheisiin kääntäen “äänestäjäkunnan” huomion ja naamioiden ne syvään juurtuneet ongelmat, joilla on oikea vaikutus heidän elämiinsä. Ne ohjelmat, joita ehdokkaat kannattavat ovat aina vain tyhjempiä, sisältävät aina vain enemmän tyhjänpuhumista — ja niinkuin yleisesti myönnetään, liittyvät aina vain vähemmän ehdokkaan tulevaan käytökseen virassa.

Viran saatuaan poliitikot todellakin pettävät melko usein aikaisemmat kampanjalupauksensa. Sen sijaan, että he pitäisivät huolen heitä äänestäneiden tarpeista tai edistäisivät aikaisemmin ajamaansa politiikkaa, he huomaavat usein, että on palkitsevampaa palvella rahakkaita eturyhmiä, jotka edistävät mielellään heidän uraansa. Jo alun perin vaaditaan vaalikampanjan pitämiseen suuria rahasummia ja ehdokkaat ovat sen vuoksi riippuvaisia suurlahjoittajista päästäkseen virkaan. Näin ne, jotka valitaan edustamaan kansaa, päätyvät todennäköisesti tukemaan enemmän tai vähemmän sellaista politiikkaa, joka suojelee vakiintuneen rahavallan etuja sen ryhmän etujen sijasta, jota he oletettavasti edustavat.

Poliitikot eivät tee tällaisia päätöksiä koska he ovat “pahoja ihmisiä” — itseasiassa monet heistä tulevat alun perin julkisiin tehtäviin idealistisista syistä. Pikemminkin, he tekevät näitä päätöksiä koska he ovat tulleet osaksi valtasuhteiden järjestelmää, jonka imperatiivit ovat alkaneet hallitsemaan heitä. Avoimesti sanoen tämä valtasuhteiden järjestelmä on itse valtio suurpääoman hallitsemana. Toimimalla tämän järjestelmän sisällä he omaksuvat sen päämäärän turvata ja säilyttää valta ammattimaisella eliitillä ja turvata ja edistää rikkaiden etuja sen sijaan, että he pyrkisivät populaarisempaan vallan ja rikkauden uudelleenjakoon.

Ne poliittiset puolueet, joihin “poliitikot” kuuluvat eivät ole, vuorostaan, välttämättä ylevämielisiä poliittisen näkemyksen jakavien kansalaisten joukkoja. Ne ovat ytimeltään hierarkisesti rakentuneita, ylhäältä–alas johdettuja byrokratioita, jotka pyrkivät saamaan valtiovallan itselleen ehdokkaidensa kautta. Niiden pääasialliset huolet liittyvät puoluekuriin, vallan ja mobilisoinnin käytännön ongelmiin, eivätkä viranhaltijoiden “valitsijakunnan” sosiaaliseen hyvinvointiin, paitsi jos vakuuttelu huolesta tavallisten ihmisten hyvinvoinnista kerää ääniä. Tämän kaltaiset poliittiset puolueet eivät kuitenkaan missään mielessä koostu kansasta tai ole sen johdannaisia. Ollessaan kaikkea paitsi kansalaisten tahdon ilmaus puolueet toimivat nimenomaan hillitäkseen kansaa, hallitakseen ja manipuloidakseen sitä — itseasiassa estääkseen sitä kehittämästä itsenäistä tahtoa.

Huolimatta, siitä kuinka paljon poliittiset puolueet ovat kilpailussa keskenään, ja huolimatta, siitä kuinka paljon ne voivat olla aidosti eri mieltä tietyistä asioista, ne kaikki hyväksyvät valtion olemassaolon ja sen määräilevien piirteiden sisällä toimimisen. Jokainen puolue joka ei ole vallassa on itse asiassa “varjo– valtio”, joka odottaa vallan saamista — valtio–jonottamassa.

Tämän järjestelmän kutsuminen politiikaksi on törkeän harhaanjohtavaa; sitä tulisi pikemminkin kutsua valtiotaidoksi. Ammattimaisena, manipuloivana ja moraalittomana tämä eliitteihin ja massoihin jakautunut järjestelmä näyttelee demokratiaa tehden pilaa demokraattisista ihanteista, joille se kyynisesti vannoo uskollisuudenvalansa kausittaisissa vetoamuksissa “äänestäjäkunnalle. ” Valtiotaito edellyttää kansalaisten luopuvan vallastaan sen sijaan, että se toimisi antaakseen vallan kansalle. Se muuttaa kansalaiset “veronmaksajiksi,” “äänestäjiksi” ja “valitsijakunnaksi” ikään kuin he olisivat liian lapsellisia tai kykenemättömiä hoitamaan julkisia asioita itse. Heiltä odotetaan passiivisuutta ja että he antavat eliittien huolehtia heidän eduistaan. Heidän tulisi ottaa osaa “politiikkaan” periaatteessa vain äänestyspäivinä, kun “äänestysprosentti” legitimoi itse järjestelmän — sekä tietysti veropäivinä, kun he rahoittavat sen. Lopun vuotta valtiotaidon herroille olisi mieluisinta, jos ihmiset pitäytyisivät omissa asioissaan ja jättäisivät “poliitikkojen” toimet huomiotta. Tosiaankin, siinä määrin kun ihmiset heräävät passiivisuudestaan ja alkavat aktiivisesti kiinnittämään huomiota julkiseen elämään, he saattavat luoda ongelmia valtiolle kiinnittämällä huomiota yhteiskunnallisen todellisuuden ja valtion omaksuman retoriikan välisiin ristiriitaisuuksiin.

Politiikka suorana demokratiana

Siitä huolimatta että ne ovat vaihdettavissa tavanomaisessa kielenkäytössä, politiikka ei tarkoita samaa asiaa kuin valtiotaito; eikä valtio ole sille luonnollinen ympäristö. Menneinä vuosisatoina, ennen kansallisvaltion ilmaantumista, politiikan käsitettiin tarkoittavan kansalaisten toimintaa julkisessa kentässä, heidän saadessa valtansa osanotosta yhteisiin instituutioihin. Toisin kuin valtio, politiikka, kuten se on ennen ollut ja kuten voi olla myös tulevaisuudessa, on suoraan demokraattista. Kommunalismin näkökulmasta politiikka tarkoittaa asukkaiden suoraa päätösvaltaa yhteisissä asioissa demokraattisissa instituutioissa, varsinkin kansankokouksissa, joissa he voivat kohdata kasvotusten.

Nykypäivän massayhteiskunnassa sen todennäköisyys, että ihmiset kykenisivät hoitamaan asiansa tuollaisissa avoimissa kokouksissa, voi tuntua valitettavan kaukaiselta. Kuitenkin se aika historiassa, kun näin on tehty, on lähempänä meitä kuin uskommekaan. Suora demokratia oli keskeistä sille poliittiselle perinteelle, jota länsimaiset yhteiskunnat väittävät tunnustavansa — itseasiassa se on sen alkulähde. Demokraattinen poliittinen perinne ei ole lähtöisin kansallisvaltiosta, vaan muinaisen Ateenan suorasta demokratiasta, 400-luvun puolivälistä ennen ajanlaskun alkua. Politiikka, kuten se ensikertaa kuvailtiin Aristoteleen kirjoituksissa, tarkoitti alunperin suoraa demokratiaa — sanan politiikka etymologiset juuret ovat sanassa polis, muinaisessa kreikkalaisessa sanassa (joka usein käännetään väärin tarkoittamaan “kaupunkivaltiota”), joka tarkoittaa yhteisön julkista, osallistavaa kenttää.

Ateenalaisessa poliksessa suora demokratia saavutti huomattavan toteutumisasteen. 700 ja 400 –lukujen eKr. välillä — yhden hämmästyttävimmän eurooppalaisen, tai jopa maailman, historianjakson aikana — ateenalaiset miehet ja heidän puhemiehensä kuten Solon, Kleisthenes ja Perikles (kaikki kolme olivat, ironista kyllä, kapinallisia aatelisia) purkivat asteittain perinteisen feodaalijärjestelmän, joka oli ollut Homeerisen ajan ominaispiirre ja loivat instituutioita, jotka avasivat julkisen elämän jokaiselle aikuiselle ateenalaiselle miehelle. Valta lakkasi olemasta pienen, aristokraattisen luokan etuoikeus ja muuttui sen sijaan kansalaistoiminnaksi. Huipullaan muinaisen Ateenan poliittinen elämä sisälsi noin neljäkymmentä tuhatta aikuista miespuolista kansalaista. (Naiset, orjat ja ei–syntyperäiset ateenalaiset, mukaanlukien itse Aristoteles, olivat valitettavasti poissuljettuja poliittisesta osanotosta. )

Muinaisilla ateenalaisilla oli täysin toisenlainen käsitys julkisesta elämästä kuin suurimmalla osalla nykypäivän länsimaisissa “demokratioissa” asuvista on. Nykyään käsitämme yksilöt pohjimmiltaan yksityisiksi olennoiksi, jotka joskus pitävät tarpeellisena tai kannattavana ottaa osaa julkiseen elämään, kenties vastoin tahtoaankin, suojellakseen tai edistääkseen yksityisiä huolenaiheitaan. Tavanomainen nykypäivän näkemys on, että poliittinen osanotto on (useimmiten) epämiellyttävä, mutta kuitenkin väistämätön lisätaakka, joka täytyy kestää stoalaisesti ennenkuin voi palata yksityiseen “omaan elämäänsä. ”

Muinaiset ateenalaiset ajattelivat sen sijaan, että aikuiset kreikkalaiset miehet ovat luonnostaan poliittisia, ja että heidän luonteeseensa kuuluu kanssakäyminen toisten kanssa organisoidakseen ja hallinnoidakseen heidän yhteistä yhteisöllistä elämäänsä. Huolimatta siitä, että heidän luonteeseensa kuuluu sekä julkisia ja yksityisiä piirteitä, ateenalaiset uskoivat, että heidän selkein inhimillisyytensä piilee julkisessa puolessa. Poliittisina yksilöinä kreikkalaiset miehet eivät voi olla täysin inhimillisiä, jolleivat he ota osaa järjestäytyneeseen yhteisöelämään; ilman heidän osanottoaan sitä ei ole, itseasiassa ei ole järjestäytynyttä yhteiskuntaa — eikä siten myöskään vapautta.

Toisin kuin ne urapolitiikot, jotka pyörittävät nykypäivänä valtiovallan linnaketta ja punovat valtiotaidon juonia, muinaiset ateenalaiset ylläpitivät itsehallinnon järjestelmää, joka oli tietoisesti suunniteltu amatööreille. Sen instituutiot — varsinkin sen melkein viikottaiset asukkaiden kokoukset ja sen oikeusjärjestelmä, joka perustui suurille valamiesjoukoille — tekivät mahdolliseksi, että poliittinen osanotto oli laajaa, yleistä ja jatkuvaa. Suurin osa julkishallinnon viranomaisista valittiin asukkaista arpomalla ja paikkoja vaihdettiin asukkaiden kesken usein. Tämä oli yhteisö, jonka asukkaat eivät olleet ainoastaan kykeneviä hallitsemaan itseään vaan myös ottamaan julkisen viran kun sattuma vaati niin.

Ateenan suora demokratia hiipui Peloponnesoksen sodan jälkilöylyissä ja Rooman keisarikunnan aikana ja jälkeenpäin itse demokratian ajatus sai huonon nimen “rahvaan valtana” varsinkin poliittisilta teoreetikoilta ja kirjailijoilta, jotka palvelivat keisarillisia, kuninkaallisia tai kirkollisia herroja. Kuitenkaan ajatusta politiikasta kansan itsehallintona ei koskaan täysin tukahdutettu; päinvastoin, sekä ajatus että sen todellisuus ovat selviytyneet niinä vuosisatoina, jotka ovat tuon ajan ja omamme välillä. Keskiajan Euroopan kaupunkien keskuksissa, siirtomaakauden Uudessa–Englannissa sekä vallankumouksellisessa Pariisissa, monien muiden muassa, kansalaiset kokoontuivat keskustelemaan ja hoitamaan asuinyhteisönsä asioita. Tietysti paavit, prinssit ja kuninkaat ovat tehneet parhaansa alistaakseen kansan valtansa alle, mutta paikallisella tasolla ihmiset ovat pitkälti nykyaikaan saakka onnistuneet säilyttämään hallintansa kylistään, kaupungeistaan ja naapurustoistaan.

Täytyy myöntää saman tien, että historiasta ei löydy meille esimerkkiä ihanteellisesta suorasta demokratiasta. Kaikki huomattavat esimerkit, mukaanlukien antiikin Ateena, kärsivät patriarkaalisista ja muista sortavista piirteistä. Kuitenkin näiden tapausten parhaat puolet voidaan lajitella ja yhdistää muodostaaksemme poliittisen kentän perustan, joka ei ole parlamentaarinen eikä byrokraattinen, ei keskitetty eikä ammatillistettu, vaan demokraattinen ja poliittinen.

Täällä, yhteiskunnan ruohonjuuritasolla, rikkaat poliittiset kulttuurit ovat kukoistaneet. Päivittäin julkiset keskustelut ovat pulpunneet puistoissa ja aukioilla, kadun kulmauksissa, kouluissa, kahviloissa ja kerhoissa, missä tahansa, missä ihmiset ovat kokoontuneet epämuodollisesti. Antiikin, keskiajan ja renessanssin kaupungeissa torit olivat paikkoja, joissa ihmiset spontaanisti kokoontuivat, väittelivät pulmistaan ja päättivät toimista. Nämä elinvoimaiset poliittiset kulttuurit sisälsivät kulttuurisia piirteitä puhtaasti poliittisten lisäksi rituaaleineen, juhlineen, pyhineen ja jaettuine ilon ja surun ilmauksineen. Kylissä, naapurustoissa ja kaupungeissa poliittinen osanotto oli prosessi, jossa yksilöt kypsyivät, jossa asukkaat kyvyllään päättää yhteisönsä päämääristä kehittivät voimakkaan yhteisön yhteenkuuluvuuden tunteen sekä rikkaan yksilöllisen luonteen.

Politiikan uudelleenluonti

Kansallisvaltioiden nousun myötä keskitetty valta alkoi tukahduttamaan tätä julkista osanottoa alistaen jopa syrjäiset paikkakunnat valtiovallalle ja lopettaen sen itsehallinnon mistä ne olivat aikaisemmin voineet nauttia. Aluksi tämä hyökkäys tehtiin jumalallisella oikeutuksella hallitsemaan valittujen kuninkaiden nimessä. Kuitenkin 1800–luvun alussa demokratian käsitteen tultua kansan intohimoisten vaatimusten kohteeksi, tasavaltojen rakentajat anastivat sen itselleen pintasilaukseksi “edustuksellisille” instituutioilleen — parlamenteille ja kongresseille — sekä samanaikaisesti viitaksi naamioidakseen niiden elitistisen, holhoavan ja pakottavan luonteen. Tämän takia länsimaiden kansallisvaltioihin viitataan rutiininomaisesti “demokratioina” ilman edes mumistuja vastalauseita. Hyvinvointivaltion luonnin myötä valtion vallat — sekä sen hyväksyttävyys varomattomille — laajentuivat vielä enemmän, ja se omaksui monia sosiaalisia tehtäviä, joista yhteisöt olivat ennen olleet itse vastuussa.

Tästä huolimatta suurimmassa osassa Eurooppaa ja Amerikkaa, poliittinen elämä säilyi jonkin asteisesti elossa paikallisella tasolla, kuten se tekee yhä tänä päivänäkin. Suoraa demokratiaa ei tietenkään ole enää olemassa samanlaisena kuin antiikin Ateenassa. Kuitenkin jopa yhteisöissä, joilta on riistetty niiden entiset uljaat vallat, viralliset ja epäviralliset poliittiset kentät säilyvät vielä — kansalaisjärjestöissä, yhden asian liikkeissä, keskustelutilaisuuksissa, asukasyhdistyksissä ja sen sellaisissa — paikkoina kasvottaisille julkisille prosesseille. Toisin sanoen, vaikka suoraa demokratiaa ei ole enää olemassa, paikalliset julkiset kentät säilyvät yhä.

Aivan varmaa on, että noita jäljelle jääneitä julkisia kenttiä heikennetään tuhoisasti nykyään, kun suuremmat sosiaaliset voimat syövyttävät naapurustojen ja yhteisöjen elämää. Taloudelliset paineet pakottavat ihmisiä käyttämään aina vain enemmän ajastaan elantonsa tienaamiseen, mikä jättää heille vähemmän aikaa edes seurustelemiseen tai perhe–elämään, puhumattakaan yhteisöllisistä asioista. Kapitalistiselle yhteiskunnalle luonteenomainen kuluttamisen henki saa miehet ja naiset käyttämään suuren osan jäljelle jääneestä vapaa–ajastaan shoppailuun jopa viihteen muotona tai sitten television katseluun, mikä virittää heidät shoppailemaan lisää. Perhe–elämän tullessa pakostakin “turvapaikaksi julmassa maailmassa” poliittinen elämä vetäytyy yhä kauemmaksi heidän saataviltaan. Tällaisessa tilanteessa ei voi kukoistaa sen enempää poliittinen kuin perhe–elämäkään.

Tällä tavoin itse politiikan merkitys unohtuu asteittain. Ihmiset länsimaissa ovat unohtamassa muistoaan politiikasta aktiivisena, elinvoimaisena itsehallinnon prosessina, samalla kun veltto käsitys kansalaisuudesta — äänestämisenä, veronmaksamisena ja valtion tarjoamien palveluiden passiivisena vastaanottona — sekoitetaan itse kansalaisuuteen. Revittynä juuristaan yhteisössä yksilö on eristetty ja voimaton, yksin massayhteiskunnassa, jolla on vain vähän käyttöä hänelle poliittisena olentona.

Kuitenkin, jos ihmisillä nykypäivänä on vain vähän mielenkiintoa julkista elämää kohtaan kuten monet nykypäivän kommentoijat harmittelevat, se voi olla koska julkiselta elämältä puuttuu merkitystä — toisin sanoen, koska siltä puuttuu todellista valtaa. Sen sijaan, että se olisi paikallisilla poliittisilla kentillä, suurin osa vallasta tehdä päätöksiä sijaitsee valtiolla. Se ei ole joutunut sinne vahingossa, Jumalan tahdon tai luonnonvoimien takia. Ihmisten toiminta on asettanut sen sinne. Valtioiden rakentajat anastivat sen, pakottaen tai houkutellen kansan luovuttamaan valtansa suurempaan rakenteeseen.

Valta, kerran kansalta pois otettuna, on jotain, jonka he voivat ottaa takaisin. Ei tulisi olla mikään yllätys, että kaikkialla nykypäivän euro–amerikkalaisessa maailmassa miehet ja naiset hylkivät yhä enemmän olemassa olevaa puoluejärjestelmää ja sitä mitätöntä poliittista osaa, jonka valtio jakaa heille. Vieraantuminen siitä, mitä kutsutaan “poliittisiksi” prosesseiksi on laajalle levinnyttä — mistä massiiviset äänestämättä jättämisten määrät todistavat — samalla kun “poliitikkoihin” ei luoteta missään. Jopa siellä, missä heihin vedotaan ylenkätisesti, kansalaiset reagoivat vastenmielisyydellä ja jopa vihamielisyydellä vaalien aikaiseen manipulointiin. Tuon kaltainen vastenmielisyys valtiotaidon prosesseja kohtaan on kunnioitettava taipumus jotain jonka päälle kommunalistinen politiikka voi rakentaa.

Kommunalismin projektina on elvyttää politiikka sen vanhassa merkityksessä — rakentaa ja laajentaa paikallista suoraa demokratiaa, niin että tavalliset kansalaiset tekevät yhteisöjään ja koko yhteiskuntaa koskevat päätökset. Täytyy ymmärtää, että se ei ole yritys lisätä kansalaisten osanottoa tasavaltojen prosesseissa. Se ei ole vaatimus suuremmalle äänestysprosentille ensi vaaleissa tai kansalaisten mobilisoinnille lainsäädäntöön vaikuttaakseen (“kirjoita kansanedustajille”) tai edes sellaisten tekniikoiden kuin kansalaisaloitteiden, kansanäänestysten tai takaisinkutsun käytön laajentamiselle aikomuksena “demokratisoida” kansallisvaltio. Eikä se ole yritys korvata voittaja–saa–kaiken äänestysjärjestelmät (joita käytetään mm. Yhdysvalloissa, Isossa–Britanniassa ja Kanadassa) suhteellisella edustuksella, jotta pienet tai kolmannet puolueet voisivat saada virkoja suhteessa niiden saamiin ääniin. Lyhyesti sanoen, se ei pyri koristelemaan valtion “demokraattisia” huntuja työskentelemällä “demokraattisten reformien” puolesta. Kaikkein vähiten se pyrkii rohkaisemaan ihmisiä ottamaan osaa rakenteessa, joka kaikista naamioistaan huolimatta on tarkoitettu hallitsemaan heitä. Kommunalismi on, itseasiassa, vastakkainen valtiolle, koska valtiota ei voida sulauttaa yhteisöjen itsehallintoon ja elinvoimaiseen kansalaiskenttään.

Kommunalismin päämääränä on pikemminkin elvyttää julkinen kenttä, joka on nyt syöksymässä kadotukseen ja muuntaa se poliittiseksi kentäksi. Se pyrkii luomaan aktiivisia kansalaisia passiivisesta äänestäjäkunnasta ja antamaan heille poliittisen kontekstin, jossa he voivat päätöksiä jotka merkitsevät jotain. Se pyrkii luomaan tämän kontekstin institutionalisoimalla heidän valtansa naapurustojen ja kuntien yleiskokouksiin. Kommunalismi palaa politiikan juurille herättääkseen suoran demokratian henkiin ja laajentaakseen sitä sekä elvyttääkseen ne järkevät ja eettiset hyveet ja käytännöt, jotka tukevat demokratiaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s