Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 2, ”Kaupunki historiassa”

Janet Biehlin Yhteiskuntaekologian politiikan ennakkoversioiden julkaisu jatkuu.

Kaupunki historiassa

Ennen kuin käymme läpi kommunalistista poliittisen kentän elvyttämisen projektia, meidän täytyy käyttää muutamia kappaleita tuon kentän luonteen tutkimiseen, selventääksemme, mitä tarkoitamme, kun viittaamme siihen. On ymmärrettävä, että poliittisella kentällä on yhteiskunnallinen viitekehys, jopa antropologinen ja historiallinen kehys, vuosisatojen aikana kehittyneiden erilaisten perinteiden lisäksi.

Ehkä keskeisintä on, että poliittinen kenttä täytyy ymmärtää yhtenä niistä kolmesta kentästä, jotka ovat yleisesti ottaen tyypillisiä ihmisten yhteiskunnille. Nämä ovat poliittinen kenttä, sosiaalinen kenttä sekä valtio. [1]

Sosiaalinen kenttä

Sosiaalinen kenttä (joka ei tarkoita samaa kuin koko yhteiskunta) tarkoittaa yksityiselämää, johon sisällytetään myös tuotanto ja talouselämä. Aina muinaisista ajoista lähtien on se ollut myös perhe–elämän, hoivaamisen ja ystävyyden, lisääntymisen ja sukulaissuhteiden kenttä. Perheryhmiä esiintyy kaikissa kulttuureissa; siitä huolimatta, miten erilaisia eri yhteiskuntamuodot ovat, yksilöt seurustelevat keskenään perheryhmissä kaikkein intiimeimmällä tasolla. Sosiaalinen kenttä voidaan kuvata siis poikkikulttuurisena ilmiönä, joka on luonteenomainen kaikille ihmisyhteisöille.

Sosiaalinen kenttä on myös selvästi kaikkein vanhin kolmesta eri kentästä. Aina esihistoriallisista heimoista, ihmisyhteisöjen ensimmäisesta ilmaantumisesta lähtien, yhteisöt ovat rakentuneet sosiaalisen kentän ympärille. Se on itseasiassa muodostanut suurimman osan noista yhteiskunnista. Heimon tai ryhmän ytimessä olevan sosiaalisen kentän juuret olivat naisten kotielämässä. Sitä täydensi vielä aluillaan oleva miesten julkinen kenttä tai kansalaiskenttä, mutta koska tämä julkinen alue oli hyvin rajoitettu eikä valtiota ollut vielä olemassa lainkaan, yhteisöelämä oli varhaisimmissa yhteiskunnissa käytännössä yhtä kuin sosiaalinen kenttä.

Heimoyhteiskunnat organisoituivat perheenomaisen luonteensa mukaisesti näennäisen “luonnollisesti” sukulaisuuden biologisen periaatteen mukaan. Veriside, verisukulaisuuden periaate, oli se jaettu side, joka piti heimon yhdessä. Kaikkien saman heimon jäsenien sanottiin olevan verisukulaisia ja periytyvän yhteisestä esi-isästä — tuon yhteisen sukulinjan tehdessä heistä kaikista saman heimon jäseniä. Verisiteen ei tarvinnut olla kirjaimellinen; tarvittaessa heimo saattoi laajentaa sitä todellisen sukulaisuuden ulkopuolelle aina fiktioon saakka—esimerkiksi kun muukalaisia hyväksyttiin heimoon tai kun pidettiin heimorajat ylittävät häät. Tuollaiset liitot legitimoitiin ilmaisemalla ne sukulaisuuden käsitteillä. Siitä huolimatta, että sitä täytyi usein venyttää, sukulaisuus oli perinteinen periaate, joka määritteli ja antoi ideologista tukea yhtenäiselle heimolle.

Sukulaisuus ei myöskään ollut ainoa “luontainen” biologinen periaate, jonka ympärille heimoyhteiskunta järjestäytyi. Sukupuoli määritteli heimoelämän eri vastuut joko miehille tai naisille kuuluvina tuottaen sukupuolitettuja työnjakoja ja jopa kulttuurijakoja. Ikä oli myös yksi biologinen standardi sosiaaliselle järjestäytymiselle: varsinkin kirjoitustaitoa edeltävissä kulttuureissa niitä jäseniä, jotka olivat eläneet kauemmin, kunnioitettiin heimon perinteiden ja viisauden säilyttäjinä. Tämän status teki mahdolliseksi sen että jotkin vanhemmat jäsenet saattoivat väittää että heillä oli, shamaaneina, yliluonnollisia voimia. Kaikissa näissä “luonnollisissa” periaatteissa oli suuria fiktiivisiä osia ja niitä rikottiin usein silmän välttäessä; tästä huolimatta, koska ne koostuivat näennäisesti biologisista faktoista, joita ei voinut muuttaa, ne muodostivat yhdyssiteen kyseisissä yhteisöissä.

Varhaisimmissa yhteisöissä nämä biologiaan pohjautuvat jaottelut eivät hyvin todennäköisesti johtaneet status– ja arvoeroihin, puhumattakaan käskysuhteista. Kuitenkin tämän jälkeen miesten kulttuuria alettiin pitää ei ainoastaan erilaisena kuin naisten kulttuuria, vaan myös parempana ja tämän takia oikeutettuna käskemään sitä. Vanhuksien tietämys heimoviisaudesta tuli oikeutukseksi gerontokratialle ja sukulaisuus tuli syyksi uskolle yhden heimon ylemmyydelle verrattuna muihin heimoihin johtaen etnisiin ennakkoluuloihin ja rasismiin.

Eri heimojen välisen vastenmielisyyden on itseasiassa täytynyt olla heimoyhteiskunnan pysyvä piirre melkein jo sen alusta alkaen. Heimot nimittivät usein itseään “ihmisiksi” ja pitivät toisten heimojen jäseniä toiseen taksonomiseen ryhmään kuuluvina, periaatteessa epäihmisinä. Tämän kaltainen käsitys heimosta käytännössä omana lajinaan loi vahvan solidaarisuuden hengen sen omien jäsenien kesken—mutta se johti myös hyvin usein voimakkaaseen vihamielisyyteen toisten heimojen jäseniä kohtaan, jotka oletettavasti muodostivat uhan.

Tämän takia heimot suhtautuivat varovaisesti ja usein vihamielisesti ulkopuolisiin. He saattoivat pitää muukalaisia, jotka tunkeutuivat heidän seuraansa kuolleena esi–isänään ja suhtautua heihin rauhanomaisesti sen mukaisesti; tai he saattoivat pitää heitä henkiolentoina, kuolleiden henkinä, tai pahantahtoisina olentoina, joilla oli pahat aikeet heimoa kohtaan—ja sen mukaisesti tappaa heidät. Heimo saattoi varmastikin kohdella muukalaista myös vieraanvaraisesti, mutta tuo suopeus riippui usein heimon hyväntahtoisuudesta yksittäisessä tapauksessa tai sen perinteisistä käytöstavoista—tai sen tarpeesta rakentaa heimoa tukevia verkostoja hääliittojen kautta tai sen tarpeesta saada aikuisia miehiä sotureikseen.

Kaupungin ilmaantuminen

Heimoyhteiskuntien pääasiallinen elinkeino oli keräilytalous—toisin sanoen, he metsästivät eläimiä ja keräsivät kasvillisuutta saadakseen ruokaa, vaatteita ja suojaa, joita he tarvitsivat elääkseen. Joskus he harrastivat väliaikaisempia viljelyn muotoja polttaen metsiä luodakseen väliaikaisia viljelyalueita kasvimailleen, kunnes maan satoisuus oli käytetty loppuun. Kuitenkin neoliittisen kauden alussa, luultavasti Lähi-Idässä vuosien 10 000 ja 7 000 EAA. välillä, tapahtui suunnaton muutos: heimoyhteiskunnat siirtyivät asteittain pois keräilytaloudesta ja satunnaisesta puutarhanhoidosta viljalajikkeiden kasvatukseen. Toisin sanoen, sen sijaan, että he olisivat liikkuneet ympäriinsä saadakseen ruokaa suhteellisen väliaikaisista lähteistä, heimokansat asettuivat vakituisiin, jopa pysyviin kyliin ja jalostivat systemaattisesti viljaa ja kesyttivät eläimiä.

Tämä siirtymä neoliittiseen kulttuuriin — maatalouteen ja karjanhoitoon — levisi nopeasti ja laajalti Euraasiaan. Sillä oli seurauksensa sosiaaliselle elämälle ja se siirsi heimoyhteiskunnan täysin uuteen maailmanjärjestykseen. Viljan ollessa paremmin säilyvää kuin liha tai kasvit, ruokaa kyettiin säilömään nyt varastoon, mikä teki mahdolliseksi joillekin heimon jäsenille säädellä ruuan jakelua. Osa heimolaisista sai tällä tavoin yksityisomaisuutta ja lopulta rikkauksia, mikä muodosti alun luokkaeroille. Luokat vuorostaan pahensivat jo olemassa olevia hierarkkisia jakaumia: kun laaja–alainen maatalous, varsinkin karjanhoidon kanssa, ilmaantui, se oli pääosin miesten työtä ja sen tulokset olivat heidän omaisuuttaan Tämä loi patriarkaalistisia yhteiskuntia, jotka asettivat miehet ja miesten arvot ylempään asemaan. Papisto, joka syrjäytti shamaanit, vaati vuorostaan viljaa kunnianosoituksena jumalille ja lisäsi institutionaalista voimaa heidän edeltäjiensä vähemmän muodollisille ja lyhytaikaisemmille hengellisille vaatimuksille.

Meidän tarkastelullemme kaikkein tärkein seuraus siirtymästä maatalouteen oli se, mitä V. Gordon Childe kutsui urbaaniksi vallankumoukseksi. Jotkut neoliittisten maanviljelijöiden perustamista kyläasutuksista kasvoivat kunniksi ja osa näistä kunnista kasvoi edelleen kaupungeiksi—suuriksi pysyviksi asutuksiksi, joissa asukkaat eivät tuottaneet omaa ruokaansa vaan olivat riippuvaisia maaseudulta tuodusta viljasta. Näiden kaupunkien asukkaille elämä ei rakentunut niin pitkälti sukulaisuuden ympärille vaan pikemminkin lähekkäin asumiselle ja jaetuille ammatillisille toimille. Ihmiset asuivat vierekkäin olematta välttämättä samaa sukua—lopulta ilman, että edes tuntivat toisiaan. Ajan mittaan ulkopuolinen tai muukalainen saattoi liittyä yhteisöön kaupungissa yksinkertaisesti asumalla siellä ja tuomalla työpanoksensa sinne ilman, vihkimistä siihen tai värväytymistä soturiksi. Itseasiassa heimojen näkökulmasta kaupunki oli paikka, jossa lähes jokainen, jonka tapasit, saattoi olla muukalainen.

Varmasti varhaisissa kaupungeissa, kuten nykyajan kaupungeissakin, monet ihmiset, jotka olivat samaa sukua heimositeen kautta, päättivät asua samassa naapurustossa kuin sukulaisensakin tai vaihtoehtoisesti etnisen syrjinnän takia joutuivat tekemään niin vastoin tahtoaan. Olennaista on kuitenkin, että kaupungeissa elämisen tultua elämäntavaksi sukulaissiteet menettivät hitaasti merkitystään yhteiskunnallisen järjestäytymisen muotona ja väistyivät uusien muotojen tieltä. Vailla jaettua etnistä perimää vierekkäin asuvat ihmiset alkoivat asteittain näkemään toisensa heimoperimän sijaan asuinpaikan ja ammatin, statuksen ja omaisuuden mukaan: käsityöläisinä tai rikkaina kauppiaina, aatelisina tai pappeina.

Kategoriasta riippumatta rajatut siteet, jotka olivat lukinneet ihmisten esi–isät yhden heimon nurkkakuntaisuuteen tai heimojen välisiin vihanpitoihin, olivat nyt löystyneet. Enää ei saman sukutaustan omaavien ihmisten tarvinnut ajatella itseään “ihmisinä” ja muita vihamielisinä tai mahdollisesti vihamielisinä muukalaisina. Etniset ennakkoluulot toki säilyivät, mutta laimeammassa muodossa kuin heimojen aikakautena, kun etninen erilaisuus saattoi olla lupa jopa muukalaisen murhaamiselle. Uusi yhteiskuntajärjestys muutti ihmiset heimokansasta heterogeenisiksi ja potentiaalisesti kosmopoliittisiksi kaupunkilaisiksi. Kaupunki työnsi käytännössä syrjään sukujuuret suosien ekumeenisempaa humanitasta, tai jaettua ihmisyyttä, yhteiskunnan järjestäytymisen periaatteena ja käynnisti tärkeän prosessin universaalin ihmisyyden luomiseksi. Kaupunkielämään siirtyminen oli sellaisenaan yhtä vallankumouksellinen muutos kuin maataloudellinen vallankumous oli ollut tai teollinen vallankumous tuli olemaan vuosituhansia myöhemmin.

Poliittisen kentän ilmaantuminen

Nämä erilaisista aineksista koostuneet kaupungit eivät suinkaan olleet tasa–arvoon perustuvia paratiiseja. Päinvastoin, ne sosiaaliset suhteet, jotka ensimmäisinä korvasivat sukulaisuuden, perustuivat statusryhmiin, luokkiin ja sotilaallisiin ja kirkollisiin hierarkioihin sekä sukupuolijakaumiin. Valtaeliitit hallitsivat tavallisia ihmisiä, jotka työskentelivät tuottaakseen heille tarvikkeita sekä suorittivat pakollisen asepalveluksen. Papisto sai suuren vallan, koska aikakausi ei tuntenut luonnonilmiöitä; varhaiset kaupungit olivat usein temppelikaupunkeja. Kaupungit eivät olleet myöskään—sen enempää kuin heimotkaan—immuuneja raa’an sodankäynnin kausille.

Tästä hirmuvallasta huolimatta urbaani vallankumous avasi tulevaisuudelle vapaiden ja tasa–arvoisten yhteisöjen hätkähdyttävän mahdollisuuden ja mahdollisti sen, ettäihmiset, tunnistettuaan yhteinen ihmisyytensä, voisivat järjestää itsensä rationaalisten ja eettisten periaatteiden mukaisesti. Kaupungin ilmaantuminen aloitti käytännössä poliittisen kentän kehityksen.

Yhteiset huolenaiheet ja eri etnisten ryhmien jakamat julkiset tilat mahdollistivat tämän kehityksen. Heidän astuttuaan yksityisen kotinsa seinien ulkopuolelle — toisin sanoen, heidän jätettyään sosiaalisen kenttänsä — kaupunkien muukalais–asukkaat saapuivat kaduille, aukioille, yhteismaille ja julkisille asuinpaikoille—jotka kaikki olivat, tiloja joissa he saattoivat olla kanssakäymisissä keskenään. Noissa tiloissa he saattoivat myydä ja ostaa asioita — ja siellä sekä miehet ja naiset saattoivat olla sosiaalisessa kanssakäymisessä. He saattoivat vaihtaa uutisia tai keskustella yhteisistä asioista. Seinille saatettiin laittaa julkisia ilmoituksia ja uutisia. Juhlakulkueet ja uskonnolliset juhlat kulkivat pitkin katuja. Näin julkiset tilat ilmaantuivat kaupungin myötä — näitä tiloja voitiin potentiaalisesti käyttää julkisiin tarkoituksiin tai poliittiseen toimintaan.

Ateenalainen polis oli ensimmäinen, joka muutti tuon kaltaiset julkiset tilat poliittisiksi kentiksi. Huolimatta etnisten kuvitelmien, orjuuden ja sukupuolisen sorron olemassaolosta, polis määritteli ja konkretisoi poliittisen kentän suoraan demokraattisena itsehallintona. Tämä myös avasi historiallisesti poliittisen vapauden mahdollisuuden—toisin sanoen positiivisen vapauden koko yhteisölle, mihin myös yksilönvapaus oli tiukasti sidottu.

Käsittelemme polista enemmän myöhemmin; nyt riittää kun toteamme, että sen tappion jälkeen suora demokratia uppoutui alexandrialaisen ja Rooman imperiumien alle. Keisarillinen propaganda otti käyttöönsä joitakin sen piirteistä, mutta sen sisältö itsensä tiedostavana ohjelmana tuhoutui lähes täysin. Kuitenkin vuosisatoja Rooman tuhon jälkeen, kansan vapauden ihanne herätettiin henkiin kun joukko kaupunkeja Po–joen laaksossa ja Flanderissa alkoi pyrkiä paikalliseen itsehallintoon kirkollisisten ja maallisisten herrojen vallan alta. Nämä keskiaikaiset kommuunit vaativat pian kansalaisvapauksia, mukaanlukien vapautta tehdä omia lakejaan ja luoda oman maallinen oikeusjärjestelmänsä ja julkishallintonsa.

Samoin kuin ateenalaisessa poliksessa näiden kommuunien asukkaat päätyivät hallinnoimaan asioitaan omien maallisten kriteeriensä mukaan, eikä niiden eliittien mukaan, jotka halusivat käskeä heitä. Näin tehdessään he elvyttivät helleenisen perinteen kaupungista itsehallinnon ja vapauden keskipisteenä. Ei ole ihme että yksi keskiaikainen saksalainen sanonta keskellä autoritaarista feodaaliyhteiskuntaa kuului “kaupungin ilma tekee vapaaksi” (Stadtluft macht frei).

Missään nimessä ei pidä luulla, että sosiaalinen epätasa–arvoisuus tai etniset vihamielisyydet olisivat kadonneet poliittisen kentän nousun myötä sen enempää kuin ne olivat kadonneet kaupungin nousun mukana. Antiikin ajoista nykyaikaan poliittiset eliitit ovat käyttäneet valtaansa poliittiseen elämään jopa legitimoiden valtansa tekemällä lähes heimoyhteiskunnan kaltaisia väitteitä yhteydestään muinaisiin aatelisiin esi–isiin. Kuten olemme jo todenneet, antiikin Ateenassa orjuus, patriarkaalisuus, luokkajaot ja imperialismi myrkyttivät polista. Mitä taas tulee keskiajan kommuuneihin, jopa kaikkein demokraattisimmat niistä olivat osittain harvainvaltaisia perustuessaan patriisikauppiaiden ja korkea–arvoisten käsityöläisten valtaan; ne olivat pikemminkin kvasi–tasavaltoja kuin demokratioita. Uuden–Englannin kunnat—jälleen yksi tärkeä osa suoran demokratian historiaa—sulkivat alun perin kunnankokoustensa ulkopuolelle kirkkoon kuulumattomat, naisista puhumattakaan; tämän lisäksi ne vapaat valkoiset miehet, jotka kansoittivat noita demokraattisia kokouksia vangitsivat intiaaneja ja myivät heitä orjiksi. Jopa Ranskan vallankumouksen kaikkein radikaalimpien ja demokraattisimpien kausien aikana Pariisin kansankokoukset olivat täynnä muukalaisvihamielisia pelkoja ulkomaisista salaliitoista.

Kuitenkaan monet näistä virheistä eivät olleet luonteenomaisia ainoastaan tietylle demokraattiselle hetkelle historiassa, vaan koko sille aikakaudelle johon ne kuuluivat. 2400 vuoden välimatkan päästä katsoen voimme pitää patriarkaattia ja orjuutta vastenmielisina ja epäinhimillisinä, mutta voidaan tuskin olettaa että Ateena olisi kyennyt nousta noiden koko Välimeren antiikin aikaisen yhteiskunnan peruspiirteiden yläpuolelle. Ihmeellistä on se, että se kykeni nousemaan monarkioiden auktoriteetin ja tukahduttavien perinteiden yläpuolelle molempien ollessa myös tyypillisiä tuolloin Välimeren alueella ja kehittämään uuden poliittisen kentän. Vaikka kunnalliset demokratiat ovat olleet kautta historian kahlittuja aikansa hierarkkisiin piirteisiin, niiden vapauttavat hetket tukivat ja edistivät suoran demokratian perinnettä aina vain suurempaa ylivoimaa vastaan. Käymme nyt käsittelemään juuri näitä vapauttavia hetkiä.


[1]Bookchin tekee kolmijaon, monien muiden yhteiskuntateoreetikkojen esittäessä vain kaksijaon. Esimerkiksi Aristoteles ajatteli sosiaalisen ja poliittisen kentän käsitteillä, mutta ei valtion käsitteellä (koska Ateenassa ei ollut sellaista). Hannah Arendt seurasi periaatteessa Aristotelesta kirjassaan The Human Condition ja muissa töissään kirjoittaessaan sosiaalisesta ja poliittisesta kentästä—mutta se mitä hän kutsui poliittiseksi kentäksi onkin itseasiassa valtio. Tämä on väärinkäsitys, joka on aiheuttanut jonkin verran hämmennystä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s