Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 3

Kunnallinen demokratia

Antiikissa ja keskiaikana

Siirrymme nyt tarkastelemaan joitakin käänteentekeviä hetkiä suoran demokratian perinteen historiassa.

Ateenalainen Polis

Seitsemännellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua, Attica—Ateenan kaupunki ja sen lähiympäristö—näki katkeria luokkaristiriitoja ja vihaa. Mitättömän kokoinen aristokraattisten perheiden joukko hallitsi aluetta, samalla kun suuri joukko pienmaaviljelijöitä eli käytännössä maaorjuudessa. Nämä sorretut maalaiset olivat velvoitettuja maksamaan herroilleen suuren osan vuosittaisesta sadostaan, velvoite joka usein syöksi heidät velkaan ja ankaraan aineelliseen kurjuuteen. Kuten Plutarch asian kertoo meille, “tavallinen kansa nääntyi niiden velkojen alle, joita heillä oli muutamalle rikkaalle miehelle.” Velan maksamatta jättämisestä oli usein ankarat seuraukset. “Useiden vanhempien oli jopa pakko myydä lapsensa tai lähteä maanpakoon heidän velkojiensa ankaruuden takia.” Tässä sietämättömässä tilanteessa demos—sana jota käytetään vaihtelevasti tarkoittamaan “tavallista kansaa” tai “koko kansaa”—häilyi vallankumouksen rajalla. Epätoivo ajoi heidät etsimään jonkun, joka “päästäisi kaikki velalliset vapaiksi, uudelleenjakaisi maan ja täysin uudistaisi perustuslain.”

Attica lähes räjähti veriseen sisällissotaan, mutta lopulta, vuonna 594 eaa., kaikki kilpailevat klaanit suostuivat äänestämään Solonin heidän archonikseen, tai korkeimmaksi viranomaisekseen, tuodakseen rauhan polikseen. Solon perui kaikki seisovat velat ja teki velkaorjuudesta laitonta. Hänen valintansa jälkeen hänelle itseasiassa annettiin poikkeuksellinen lupa muuttaa ateenalaista perustuslakia ja estää uusien kriisien synty, mutta hänen julistamansa lait muuttivat kaupungin poliittisen rakenteen niin radikaalisti, että hän käytännössä teki täysin uuden perustuslain.

Suurimmat seuraamukset oli Solonin ekklesian elvyttämisellä. Tämä oli kansankokous, jonka juuret ulottuivat heimojen aikakaudelle, mutta joka oli kuihtunut merkityksettömäksi kuluneiden vuosisatojen aikana. Hänen hallintonsa aikana ekklesiaa ei ainoastaan elvytetty vaan sen toimivaltaa laajennettiin—se sai oikeuden säätää yhteisön lait, valita sen viranhaltijat ja kokoontua vakituisesti oman valintansa mukaisesti. Uusi archon antoi vielä tämän lisäksi luvan tavalliselle kansalle ei vain käydä ekklesian kokouksissa, mutta myös äänestää siellä keskustelluista aiheista. Tämä oli tärkeä askel demoksen valtuuttamiseksi.

Ekklesian lisäksi Solon loi uuden neljänsadan neuvoston—jota kutsuttiin bouleksi—hoitamaan Ateenalaisen itsehallinnon hallinnolliset tehtävät. Solon ei toki ollut puhdasverinen demokraatti: hän jätti bouleen tietyn asteisen elitismin sallimalla vain omaisuutta omistavien miesten ottaa osaa siihen. Tämä eliitti valmisti ekklesian esityslistan ja ohjasi sen neuvotteluita. Kuitenkin Solonin boule toimi ainakin aristokraattisen Areopaguksen neuvoston vastapainona. Rikkaat perheet olivat ennen hallinneet tuon neuvoston kautta Atticaa haluamallaan tavalla.

Toiset Solonin reformeista laajensivat yksilön oikeuksia ja perustivat julkisen oikeuden, jossa kuultiin vetoamuksia. Lisäiskuna harvainvallalle rikkaiden perheiden täytyi luopua perinteisestä oikeudestaan nimittää Ateenan archonit. Tämä avasi toimeenpanovallan mahdollisuuden demokselle. Tästä huolimatta ehkä kaikkein huomattavin Solonin periaatteista oli hänen uskomuksensa, että jokaiselta kansalaiselta, joka Plutarchin sanoin “ei ottanut puolta mikäli tapahtui vallankumous”, tulisi riistää hänen kansalaisoikeutensa. Tämä loukkasi helleenistä käsitystä kansalaisuudesta, jossa yksilön kannatti itsekkäästi odottaa kumpi puoli voittaisi konfliktin. Ateenalaisten odotettiin olevan poliittisesti aktiivisia ja valitsevan puolensa kansalaiskiistojen aikana.

Hänen tehtyä nämä perustuslailliset muutokset, Solon lähti vapaaehtoiseen maanpakoon kymmeneksi vuodeksi. Huolimatta toistuvista huomattavan laajoista kansalaislevottomuuksista Ateenan kansalaiset omaksuivat lopulta hänen muutoksensa ja tottuivat hänen laajentamaansa ja valtuuttamaansa ekklesiaan. He valoivat siihen poliittisen elinvoiman ja kehittivät poliittisen etiketin, joka vaali kansalaisten yhteisyydentuntoa. Vähittäin ekklesia hyväksyttiin useimmissa paikoissa poliksen ylimpänä päätöksentekopaikkana ja mikä valmisti tietä yleiselle demokratialle.

Vuotta 561 seuranneiden viidenkymmenen vuoden aikana Peisistratuksen ja hänen poikansa Hippiaksen “tyranniat” (tämä ei ollut kielteinen sana tuona aikana) jatkoivat Attikan alueen aateliston vallan supistamista. Itseasiassa useat ateenalaisen demokratian muodoista tulee nähdä institutionalisoituina pyrkimyksinä estää aristokratian elpyminen. Vaikka aatelisto toistuvasti pyrki palauttamaan vanhan klaaneihin pohjautuneen oligarkiansa, se epäonnistui tuhoamaan Solonin ja Peisistradeksen uudistukset; vastustelevat aateliset itseasiassa joutuivat maanpakoon ja heidän maansa jaettiin maattomien köyhien kesken.

Samanaikaisesti Ateenan kansalaisten poliittinen taso nousi suunnattomasti nimenomaan koska he ottivat osaa Solonin perustuslaissa säädettyihin rakenteisiin. Heistä tuli näin aina vain varmempia itsestään sekä kyvystään päättää omista asioistaan.

Tämä poliittisen elämän poikkeuksellinen avautuminen, joka loi tuon itsevarmuuden, saavutti huippunsa Kleistheneksen archonkauden (joka alkoi vuonna 506) sekä vuonna 431 syttyneen Peloponnesolaissodan välillä. Kleisthenes itseasiassa käynnisti vakavasti suoritetun Ateenan demokratisoinnin. Vaikka hän säilytti Areopaguksen neuvoston entisellään, hän iski aristokraattien vallan yhteiskunnallisiin juurin—attikalaisten aatelisten perinteisiin sukulaisverkostoihin—riistämällä klaaneilta niiden voimat ja tuhoamalla perinteisen joonialaisen neljän muinaisaikaisen heimon järjestelmän. Vanhan järjestelmän sijaan hän loi noin 170 demestä. Tämä oli yksikkö joka ei perustunut sukulaisuuteen vaan asuinpaikkaan. Tehdessään näin hän tietenkin toisti urbaanin vallankumouksen sellaisenaan, korvaten heimojärjestelmän asuinpaikalla jäsenyyden kriteerinä ja tehden kansalaisuudesta alueeseen kuuluvan erottamattoman osan.

Tämä uusi institutionaalinen rakenne (joka koostui demeistä ja niistä muodostuneista muutamista laajemmista yksiköistä, joita kutsuttiin trittyeiksi, sekä lähes heimojärjestelmään pohjautuvasta yksiköstä, jonka Kleisthenes säilytti siirtymän helpottamiseksi) aiheutti kumouksen Attikan poliittisessa elämässä. Ekklesia—kansalaisten julkinen kokous—oli nyt kaiken poliittisen vallan kiistämätön haltija. Ateenan kaikki mieskansalaiset olivat valtuutettuja ja saattoivat ottaa osaa ja äänestää vailla omaisuusrajoituksia, riippumatta luokka– ja statusrajoituksista. Heidän poliittiset oikeutensa olivat täysin tasavertaisia niin rikkailla kuin köyhilläkin niin, että Perikles saattoi julistaa: “Köyhyys ei ole este, vaan mies voi hyödyttää polistaan huolimatta hänen tilansa epämääräisyydestä.”

Uudet perustuslailliset muutokset, jotka tehtiin vuonna 462, poistivat etuoikeuksien viimeiset jäänteet ateenalaisesta demokratiasta. Areopaguksen neuvosto menetti paljon entisestä painoarvostaan kun monet sen tehtävistä jaettiin boulen, ekklesian sekä vastaperustettujen julkisten demokraattisten oikeussalien kesken. Noissa oikeussaleissa kansalaiset istuivat suurissa valamiehistöissä, ikäänkuin pienoiskansankokouksissa, lähes kaikissa siviili– ja rikosoikeustapauksissa.

Huipullaan ekklesia oli ulkoilmassa pidetty useiden tuhansien ateenalaisten mieskansalaisten joukkokokous, joka kokoontui vähintään 40 kertaa vuodessa, kokouksien yleensä kestäessä yhden päivän. Kaikki saattoivat ottaa osaa avoimiin, mutta rauhallisesti sujuviin väittelyihin isegonian, tai universaalin oikeuden puhua julkisissa kokouksissa, periaatteen mukaisesti; kaikki saattoivat myös äänestää ja päätökset tehtiin enemmistöäänestyksellä. Ekklesian päätökset vaikuttivat kaikkiin julkisesti hallittuihin asioihin, jotka sisälsivät myös sodan ja rauhan, diplomaattiset sopimukset, talouden ja julkiset rakennustyöt.

Siinä määrin kuin poliksella oli johtajia, kuten strategos Perikles, heidän kautensa olivat lyhyitä—useimmiten vuoden—ja heidän toimintansa oli jatkuvasti julkisten kokousten valvonnan ja arvioinnin alla, mikä asetti heidät kovaan julkiseen vastuuseen, ja joka esti itseään jatkavien eliittien syntymisen. Suurin osa viroista valittiin kuitenkin arpomalla. Itseasiassa arpomisesta, nimeämisen tai edes äänestämisen sijaan, tulikin kaikkein laajalle levinnein tapa valita viranomaisia lähes kaikissa poliittisissa instituutioissa. Ekklesian puheenjohtaja ei ainoastaan ollut arvottu vaan myös sai pysyä virassa vain yhden päivän. Boulen jäsenet arvottiin vuoden tai kahden vuoden kausiksi, arkonttien ollessa arvottuja (boulen jäsenistä), samoin kuin myös valamiehistöjen jäsenet ja muut toimihenkilöt. Se, että arvonta saattoi olla näin laajalti käytettyä, edellytti korkeaa poliittista kyvykkyyttä tavallisilta kansalaisilta.

Tälläinen oletus oli itseasiassa täysin oikeutettu, koska tässä järjestelmässä suuri osa Ateenan miespuolisista kansalaisista sai suoraa kokemusta demokraattisesta itsehallinnosta. Tässä järjestelmässä kaupungin kulttuurinen elämä kukoisti tuottaen hyvin tunnetun filosofian, draaman, taiteen, historiankirjoituksen, fysiikan ja biologian kukkimisen, joka muodosti “loiston joka oli Kreikka.”

Keskiaikainen kommuuni

Vuosituhat myöhemmin, kauan Ateenalaisen poliksen kukistumisen jälkeen, Rooman keisarikunta oli tuhoutunut ja feodaalijärjestelmä roikkui riippakivenä Euroopan suurimman osan yllä. Vaikka Roomalaiset olivat perustaneet useita kaupunkeja Eurooppaan, ne eivät olleet enää poliittisesti aktiivisia paikkoja. Kirkko säilytti useita kaupunkeja fyysisesti, mutta ne olivat pääasiassa kirkollisen vallan keskuksia. Kuitenkin vuoden 1000 jkr. jälkeen Pohjois–Italiassa, Rhonen laaksossa, Reininmaassa ja Flaamissa, uusi kauppiasluokka alkoi ilmaantua feodalismin aukoista ja nämä uudistajat alkoivat luoda uutta elämää keskiaikaisiin kaupunkeihin. 900–luvun loppupuolen ja 1200–luvun ensimmäisen puoliskon välillä niistä kaupungeista—tai kommuuneista—jotka he elvyttivät tuli menestyksekkäitä kaupan ja käsityötuotannon keskuksia.

Alunperin nuo kauppa– ja käsityökaupungit jäivät sen vanhemman auktoriteetin päätäntävallan alle, jonka alueella ne sijaitsivat—yleensä kirkon tai herttuan—ja säilyivät ulkopuolisen hallinnon alla. Asteittain kuitenkin kirkolliset ja aateliset auktoriteetit kykenivät aina vain huonommin vastaamaan kommuunin asukkaiden tarpeisiin. Varsinkin kirkolliset lait olivat samantekeviä kaupankäynnille silloin kun ne eivät rajoittaneet sitä. Aina vain vastahakoisempana alistumaan ulkopuoliseen hallintaan kommuunit löysivät omat tapansa hoitaa verotus, naimisiinmenot ja perinnöt sekä monet muut asiat, ja kehittivät omat oikeusjärjestelmänsä taaten asukkaidensa henkilökohtaiset vapaudet ja rajoittaen heidän prinssiensä oikeuksia taloudellisissa, lainopillisissa ja muissa asioissa, kunnes he lopulta hallitsivat omia asioitaan tosiasiallisesti, vaikka niin ei lukenutkaan laissa.

Väistämättä kommuunit vaativat, että heidän itsevaltiaansa tunnustaisivat heidän paikalliset vapautensa—kirkolliset– tai aatelisherrat tavallisesti kieltäytyivät näistä vaatimuksista. 1100–luvun aikana monet kommuunit alkoivat vapauttamaan itseään valtiaistaan. Pohjois–Italiassa joukko kaupunkeja, joka kutsui itseään Lombardian liigaksi, kapinoi Pyhää saksalais–roomalaista keisarikuntaa vastaan saadakseen vapautensa. Konstanzin rauhassa, joka allekirjoitettiin 1183, keisarikunta tunnusti useita liigaan kuuluneista kaupungeista tehden niille luvalliseksi äänestää omat viranomaisensa, tehdä itse paikalliset lakinsa sekä pääasiallisesti hallita itseään.

Mitä kommuunit olivat? Ne olivat pohjimmiltaan porvareiden — kauppiaiden, ammattilaisten ja käsityöläisten — seuroja, jotka vannoivat valan, tai conjuration, kunnioittaa toistensa yksilönvapauksia ja puolustaa ja edistää yhteisiä etujaan. Conjuratio oli käytännössä ilmaisu kansalaisuudesta selkeässä kansalaisyhteisössä.

Italialaisten kaupunkien ensimmäinen kunnallinen instituutio oli itseasiassa “kaikkien kommuunin jäsenten” yleiskokous. Tämä kokous hyväksyi järjestyssääntöjä ja valitsi korkeimmat toimeenpanevat ja lainopilliset viranomaiset, jotka vuoden mittaisen kauden aikana olivat vastuussa kaupungin asioiden hoitamisesta.

Kommuunien väkiluvun ja koon kasvaessa tarvittiin yhä enemmän käsityöläisiä tekemään paikalliseen käyttöön sekä alueelliseen kaupankäyntiin tarvittavia esineitä, kuten tynnyreitä ja kulkuneuvoja, sekä työläisiä palveluihin tarjoamaan ruokaa ja majoitusta. Maaseudulta tullut väki, joka siirtyi kohti kaupunkeja löytääkseen helpotuksen feodaalivelvoitteista ja parantaakseen elinolojaan, päätyi näihin töihin, mutta ennen 1200-lukua he eivät yleensä saaneet ottaa osaa kommuunin poliittisiin vapauksiin. Enimmäkseen kommuunit eivät olleet täysiä demokratioita; jäsenyys oli rajattu vain perustajina olleille perheille ja heidän jälkeläisilleen. Vaikka kaikki aikuiset asukkaat olivat kommuunin käskyvallan alaisia—heidän kuului maksaa veroja ja palvella miliisissä— kaikki eivät kuitenkaan saaneet olla poliittisesti aktiivisia kansalaisia. Aktiivinen kansalaisuus riippui omaisuusvaatimuksista, asukkaana eletystä ajasta ja sosiaalisista yhteyksistä. Myös oikeus olla julkinen viranhaltija riippui näistä, näiden oikeuksien kuuluessa vain pienelle miespuolisten asukkaiden vähemmistölle.

1100–luvulla poliittinen valta kehittyikin itseasiassa patriisien etujen mukaisesti niin, että vuoteen 1160 mennessä useimmissa kommuuneissa tietyt perheet olivat ylivoimaisia julkisissa kysymyksissä. Jopa samalla kun koko kommuuni kamppaili autonomiansa puolesta feodaaliherroja ja piispoja vastaan nämä patriisit hallitsivat virkamiehiä, manipuloivat julkisia kokouksia ja yleisesti ottaen hallitsivat kaupunkia; sillä seurauksella, että kansankokous surkastui tasaiseen tahtiin.

Tämä tilanne ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Vuoden 1200 paikkeilla demokraattiset näkemykset alkoivat heräämään useissa kommuuneissa; esimerkiksi Nimeksessä vuonna 1198 koko kansa äänesti virkamiehensä. Italialaisissa kommuuneissa popolo—mestarikäsityöläiset, kaupanpitäjät, oppineet, notaarit, liikkeenharjoittajat, finanssimiehet kaupallinen porvaristo (mutta eivät kutojat tai työmiehet)—kohtasivat aristokratian vaatimuksilla siitä, että kunnallista poliittista elämää tulisi laajentaa, jotta hekin voisivat ottaa osaa siihen.

Eri kommuuneissa popolo muodosti ammatillisten kiltojen naapurustoliikkeitä, jotka yhdistivät miehiä samasta ammatista. Näitä kiltoja täydensivät pian aseistautuneet kansalaisjärjestöt, jotka olivat myös järjestäytyneet naapurustojen mukaisesti. Mobilisoitunut popolo iski seuraavaksi yhteen aateliston kanssa eri kaupungeissa, kuten Bresciassa, Milanossa, Piacenzassa, Cremonassa, Assisissa ja Luccassa sekä monissa muissa. Hämmästyttävissä määrin heidän kapinansa onnistui radikaalisti demokratisoimaan kunnallista poliittista elämää. Vuosien 1200 ja 1260 välillä lukuisissa kommuuneissa, joihin kuului myös suuria kaupunkeja kuten Bologna ja Firenze, popolo itseasiassa otti vallan haltuunsa. Pavian valtuustoa laajennettiin sadastaviidestakymmenestä tuhanteen jäseneen noina vuosina ja Milanon valtuusto kasvoi neljästäsadasta yhdeksäänsataan, kun taas Montpellierissa kiltajärjestelmä itseasiassa yhdistyi kunnalliseen hallintoon. Tämä dramaattinen demokratisoitumisen prosessi heijastui aristoteleläisen filosofin Marsilio Padovalaisen kirjoituksista hänen kirjoittaessaan “laintekijä, tai lain ensisijainen ja oikea toimeenpaneva syy, on kansa tai kansalaisten koko joukko tai sen painavampi puoli valintansa tai tahtonsa kautta, joka on suullisesti ilmaistu kansalaisten julkisessa kokouksessa.”

Pohjoisemmissa kaupungeissa kunnallisen elämän demokratisointi tapahtui sen sijaan hitaammin kuin Italiassa. Freiburgissa kansannousun jälkeen kommuuni muutti oligarkiansa kahdenkymmenenneljän virkamiehen lautakunnaksi, joka valittiin vuosittain, samalla kun Liegessä luotiin kiltamainen kaupunkitasavalta ja vuoden 1313 jälkeen uusien lakien julkaiseminen tehtiin riippuvaiseksi kaikista kansalaisista, statuksesta riippumatta, koostuvan kansankokouksen hyväksynnästä. Flaamissa, kangasta valmistavissa Ghentissä ja Ypresissä, julkisen itsehallinnon muotoilivat kuitenkin kutojat ja vanuttajat. Niin sanottuihin “vähäisempiin kiltoihin” järjestäytyneenä nämä työtä tekevät ihmiset—käytännössä proletaarit—kävivät todellista luokkasotaa heitä riistäviä patriiseja vastaan ja lopulta voittivat heidät perustaen kunnallisen rakenteen, joka antoi huomattavasti valtaa sekä heille itselleen että “alemman asteisille” kiltojen jäsenille—sekä sulkien pois suurimman osan patriiseista.

Kuitenkin demokraattisimmillaankaan Flaamin, Rhonenlaakson ja Italian kansankommuunit eivät antaneet yhtäläisiä poliittisia oikeuksia kaikille miespuolisille asukkailleen. Ne sulkivat pois ammattitaidottomat, köyhät, peltotyöläiset ja suurimman osan siirtolaisista, joiden he katsoivat olevan riippuvaisia ja tämän takia helposti rikkaiden kauppiaiden ja aristokraattien ohjailtavissa. Demokratisoiva prosessi ei ollut myöskään pitkä–ikäinen: ajallaan nämä varhaiset demokratiat väistyivät tasavaltalaisten hallitusmuotojen tieltä ja poliittinen valta palautui vaikutusvaltaisille perheille sillä seurauksella, että kommuunit päätyivät myöhemmin harvainvaltaisten neuvostojen tai eliittien kuten Firenzen Medicien hallitsemiksi.

Riippumatta siitä, kuinka epätäydellinen keskiaikaisten kommuunien demokratisointi oli ollut, se herätti nukkuneen poliittisen kentän horroksestaan ja asetti sen liikkeeseen piazzoilla ja muissa julkisissa tiloissa useiden vuosisatojen ajaksi. Nämä kommuunit, näin käsitettynä, muodostavat tärkeän hetken suoran demokratian kehittyvässä perinteessä.

Tässä ja seuraavassa kappaleessa olevat demokraattisten hetkien kuvaukset ovat välttämättömyyden takia tiiviitä kirjan koosta ja mittakaavasta johtuen.

Plutarch, “Solon,” The Rise and Fall of Athens (Harmondsworth: Penguin, 1960), s. 54.

Periklestä lainaus on Thukydideen Peloponnesoksen sodasta, 2.37.1

Marsilio Padovalainen, Defensor Pacis (1324), dictio 1., kappale 23., sektio 3.; John H. Mundyn ja Peter Riesenbergin, The Medieval Town (New York: Van Nostrand Reinhold, 1958), s. 125

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s