Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 4

Kunnallinen demokratia

Siirtomaakaudella ja vallankumouksessa

Uuden Englannin kunnalliset kokoukset

Puritaanit, jotka asuttivat Uuden Englannin siirtomaakaudella, eivät olleet halukkaita tai tietoisia suoran demokratian perinteen kannattajia. Se sukupolvi, joka alunperin perusti Massachusettsin lahden siirtokunnan vuonna 1629, piti itseasiassa demokratiaa suoraan sanoen moraalittomana. John Winthrop, siirtokunnan ensimmäinen kuvernööri, sekä hänen seurakuntakumppaninsa suosivat sen sijaan vallan antamista valituille, “näkymättömille pyhimyksille” kuten heitä kutsuttiin, jotka oletettavasti nauttivat jumalaisista ilmestyksistä. Pyhät kirjoitukset määräsivät heidän nähdäkseen, että valitut hallitsisivat aristokratian tai monarkian kautta.

Tästä huolimatta Uuden Englannin puritaanit harjoittivat uskontoa, jota kutsutaan kongregationalismiksi, ja joka oli huomattavan demokraattinen. Se oli englantilaisen protestanttiuden muoto, joka ajoi yksittäisten seurakuntien autonomiaa kaikkien pappien ja piispojen valtaa vastaan. Kongregationalismi perustui siihen ajatukseen, että jokainen uskovaisten seurakunta oli autonominen liitto itsessään, eikä alisteinen yhdellekkään kuolevaiselle, vain pyhien kirjoitusten tulisi ohjata seurakuntaa. Näin kongregationalistinen puritaanisuus hylkäsi kaikki liturgiset ja kirkolliset puolet kristinuskosta — toisin sanoen se ei hylännyt ainoastaan Rooman kirkkoa, vaan myös anglikaanisen, jolla oli monia katolilaisuuden hierarkisista puolista. Kongregationalistit luottivat sen sijaan pyhiin kirjoituksiin, omaan henkilökohtaiseen suhteeseensa Jumalan kanssa ja toisiinsa vailla kirkonmiesten toimimista välikätenä sielujensa pelastamiseksi. Sitoen itsensä liittoutuneisiin yhteisöihin Uudessa Maailmassa, he lupautuivat tottelemaan Jumalaa ja varjelemaan toinen toisensa sieluja keskinäisen kumppanuuden hengessä.

Perustaessaan Massachusettsinlahden siirtokunnan 1630-luvulla kongregationalistiset puritaanit muodostivat suhteellisen autonomisia kaupunkeja, jotka rakentuivat heidän omien itsenäisesti kokoontuneiden kirkkojensa ympärille. Jokainen seurakunta hallitsi itseään sopimuksella, jonka sen jäsenet kirjoittivat yhdessä yhteisönä. Alkeellinen demokraattinen ihanne vaikutti näin jokaisen seurakunnan henkeen. Siihen, että koko seurakunta otti osaa joukolla tehtäviin päätöksiin, sisältyi samalla demokraattinen päätöksenteko, ja samalla tapaa kuin jokainen seurakunta muodosti oman henkisen sopimuksensa, jokainen kaupunki teki myös oman kaupunkinsa sopimuksen, jolla se hoiti maalliset asiansa.

Heidän kaupunkien suunnittelukäytännot heijastivat taipumusta demokraattiseen yhteisöön. Se alkuperäinen ryhmä, joka perusti kaupungin, sai kollektiivisesti oikeuden maahan siirtokunnalta, jonka he jakoivat tasan keskenään. Jokainen miespuolinen asukas sai täysin omakseen yhdestä kymmeneen eekkerin kokoisen maatilkun, jolla hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä. Maanomistus pidettiin näin karkeasti egalitaristisena ja rikkauden tai köyhyyden ääripäät vältettiin huomattavan pitkän aikaa. Kaupungin miliisit, joihin yhteisön kaikki terveet miehet kuuluivat, olivat saman egalitaarisen hengen tuotteita, kokoontuessaan harjoituksiin kaupungin viheriöillä.

Mitä taas tulee kaupungin hallintoon, Uuden Englannin asukkaat perustivat kaupunginkokouksia — yleiskokouksia — jotka tapasivat vakituisesti hoitaakseen kaupungin asioita. Kaupunginkokous oli periaatteessa uskonnollinen seurakunta — ja sisälsi sen periaatteen itsetehdystä, autonomisesta sopimuksesta —, joka muotoili itsensä uudestaan hoitaakseen julkisia asioita. Vaikkakaan kaupunkikokouksilla ei ollut minkäänlaista pohjaa demokraattisesta teoriasta, se oli käytännössä hämmästyttävän demokraattinen.

Teoriassa vain aikuiset, miespuoliset seurakunnan jäsenet — ne jotka olivat saaneet “armon” Jumalalta ja tulleet “näkyviksi pyhimyksiksi” — olivat kelvollisia äänestämään kaupungin kokouksissa. Kirkkoon kuulumattomat saattoivat ottaa osaa kokouksiin ja niissä käytyihin keskusteluihin, mutta he eivät saaneet ottaa osaa itse päätöksentekoon. Kuitenkin kaupungit huomasivat varsin pian että ei yksinkertaisesti ollut käytännöllistä, että vain vähemmistö sai ottaa osaa poliittisella kentällä ja äänestämiseen vaadittu uskonnollinen vaatimus muuttui kuolleeksi säädökseksi. Äänestysoikeutta laajennettiin sisältämään kaikki aikuiset miesasukkaat joilla oli jonkin verran omaisuutta tai vakituista tuloa (20 puntaa, suhteellisen pienen summan verran), ja loppujen lopuksi jokaisen miehen, joka yksinkertaisesti vannoi valan, että hän omisti tarvittavan määrän omaisuutta. Uuden Englannin poliittinen kenttä avautui näin miehille, jotka olisivat jääneet lähes jokaisen englantilaisen kunnan tai kaupungin ulkopuolelle — toisin sanoen, suurimmalle osalle miespuolisista perheenpäistä. Tämän lisäksi jokainen, joka kykeni äänestämään, oli myös kelvollinen viranhaltijaksi. Toisin kuin Englannissa sen harvainvallan asettamien edellytyksien takia viranhallinnassa Massachusettsinlahdella oli pitkälti kyse äänestämisestä pikemmin kuin suppeasta nimeämisestä.

Ensimmäinen kaupunginkokous, joka pidettiin Cambridgessä vuonne 1632, oli kuukausittainen kokous, joka kutsuttiin koolle tekemään päätöksiä paikallisista ongelmista. Pian muissa kaupungeissa pidettiin samanlaisia kokouksia ja ne tekivät niin niin usein kuin he näkivät sen tarpeelliseksi. Vuonna 1635 siirtokunnan hallitus tunnusti asetuksessaan kaupunginkokousten olevan ylin hallintoelin kussakin kaupungissa.

Aluksi itse kaupunkilaiset olivat suhteellisen passiivisia vuoden 1635 asetuksessa ja olemassaolevasta tilanteesta saamiensa laajojen valtuuksien käyttämisessä. Heidän kaupunginkokouksensa kokoontuivat satunnaisesti, vain muutaman kerran vuodessa, ja hoitivat silloin vain rutiiniasioita. Kaupunkilaiset suosivat valtansa delegointia valitsijamiehille — kouralliselle virkamiehiä, jotka muodostivat valitsijalautakunnan, kaupunginkokousten hallinnollisen puolen.

Mikään osa siirtokunnan laista ei antanut valitsijamiehille kaupunginkokousta suurempaa valtaa — heidän vain oletettiin toteuttavan kaupunginkokousten päätökset kokousten välillä. Kuitenkin asutuksen ensimmäisen sukupolven aikana valitsijamiehet olivat hengellisesti vanhimpia tai maallisesti vastaavia — muodostaen näin “näkyvien pyhimysten” de facto aristokratian. Seitsemästä yhdeksään jäsenen pienenä ryhmänä he saattoivat tavata useammin ja epämuodollisemmin kuin laajemmat ja tämän takia vaivalloisemmat kaupunginkokoukset, he saattoivat tehdä päätöksiä tehokkaamin ilman, että heidän täytyi käydä läpi useita henkilökohtaisia näkökantoja. Kaupunkilaiset olisivat voineet äänestää heidät pois virastaan helposti — heidän virkakautensa kesti vain vuoden, mutta alkuaikoina ihmiset suhtautuivat vielä pelonsekaisella kunnioituksella niihin vanhoihin miehiin, jotka olivat ohjanneet heidät uuteen maailmaan ja muodostaneet heidän uskonnollisen liittonsa. Pitäen valitsijamiehiä kunnioituksessa he uudelleen valitsivat heidät loputtomiin vuosi vuoden jälkeen samalla kun kaupunginkokoukset toimivat vain kumileimasimina nöyryydestä heidän suuremman viisautensa ja kokemuksensa edessä.

Vuosien 1680 ja 1720 välillä kaupunginkokoukset saivat kuitenkin yliaseman suhteessa valitsijamiesten lautakuntiin muuttaen kaupunkien polittisen koostumuksen de facto harvainvallasta de facto demokratioiksi. Ensimmäisten valitsijamiesten sukupolven kuoltua heitä seurannut sukupolvi ei enää nauttinut samanlaisesta palvonnasta kuin heidän edeltäjänsä; pelkästään suhteellisen nuoren ikänsä ansiosta uudet valitsijamiehet olivat vähemmän kokeneita eivätkä niin kunnioitusta herättäviä. Siitä lähtien kaupunkilaiset ottivat päätöksenteon aloitteen takaisin valitsijamiesten lautakunnilta. Sen sijaan, että he olisivat kokoontuneet vain muutaman kerran vuodessa hyväksyäkseen valitsijamiesten päätökset, kaupunginkokoukset kokoontuivat useammin — niin usein kuin näkivät tarpeellisiksi ja käyttivät vapaasti veto –oikeuttaan valitsijamiesten ehdotuksiin sen sijaan, että he olisivat hyväksyneet ne lammasmaisesti. He vaativat nyt käytännössä sitä valtaa mikä heillä oli jo laillisesti.

Lopulta kaupunginkokoukset tulivat täysin omilleen päätöksentekoeliminä. Ne asettivat veroja, käyttivät rahaa, valtuuttivat maanjakoja, ratkaisivat anomuksia tai kiistoja maankäytöstä, hyväksyivät maahanmuuttajia, antoivat taloudellisia avustuksia ja antoivat oikeuden erilaisten taloudellisten yritysten perustamiseen toimien kaupungin taloudellisina suunnittelulautakuntina. Näiden laajentuvien voimien käytön myötä väittelyiden ja eri haastavien mielipiteiden kirjo laajeni ja uusi toiminnan ja ylpeyden henki läpäisi kokoukset.

Mitä taas tulee koko Massachusettsinlahden siirtokunnan laajuiseen hallintoon, jokainen kaupunki lähetti valtuutettunsa yleiskokoukseen Bostoniin. Siirtokunnan historian alussa valtuutetut, samoin kuin valitsijamiehetkin, olivat olleet vanhimpia ja heidän toimintansa pääkaupungissa oli ollut julkisen tarkastelun ulkopuolella. Kuitenkin myöhempien sukupolvien aikana kaupunkien kokoukset valvoivat tarkasti, että heidän valtuutettunsa äänestivät samalla tapaa Bostonissa kuin väki kotona oli neuvonut heidän tekevän: äänestetty komitea kaupungissa kirjoitti ylös joukon ohjeita valtuutetulle, sitten väitteli ja äänesti niistä kaupunginkokouksissa, minkä jälkeen kokoukset sitoivat valtuutetut äänestämään päätösten mukaisesti. Tälläisten mandaattien alaisina valtuutetusta tuli vain toimihenkilö kaupunkinsa asukkaille.

Vuoden 1700 tienoilla olleen julkisen paineen takia Bostonin kokouksen valtuutetut velvoitettiin viemään takaisin kotikaupunkiensa kokouksille selonteko jokaisesta kokouksesta. Ainakin yksi kaupunki itseasiassa lähetti jopa valvojan valtuutetun mukaan varmistamaan, että hän käyttäytyi julkisen mandaattinsa mukaisesti sekä yleiskokousten pöytäkirjat painettiin julkistamaan nimenomaan se kuinka valtuutetut olivat äänestäneet. Lopulta valtuutettujen äänestys oli vuotuinen — tämän ollessa vielä yksi voimakas rajoitus heidän vallalleen. (Tai kuten John Adams julisti vuonna 1776, “Siellä missä vuotuiset äänestykset lakkaavat, orjuus alkaa.”) Kaupunkien vahvan Bostonin kokouksen kontrollin ansiosta se oli enemmän konfederaalinen neuvosto tai kongressi kuin lakiasäätävä elin.

Massachusettsin kaupungit nauttivat merkittävästä vapaudesta suuren osan 1700-lukua. Ne olivat riippumattomia siinä määrin, että se on huomattavaa omalle ajalle tai mille tahansa muullekin, minkä tahansa mittapuun mukaan. Vaikka Bostonin “konfederaalinen kongressi” hyväksyi lakeja, jotka vaikuttivat kaupunkeihin, suurin osa kaupungeista totteli niitä enimmäkseen oman arvostelukykynsä mukaisesti. Itseasiassa tottelemattomuus oli räikeää: 1700-luvun Massachusettsissa kaupungit olivat ylin voima, eivätkä ainoastaan paperilla vaan myös käytännössä.

Tämä kokemus paikallisesta vallasta antoi kaupunkilaisille täysin uuden tavan suhtautua auktoriteetteihin. Kauan ennen Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta Massachusettsin kaupungit toimivat sillä periaatteella, että ainoa laillinen hallitus on sellainen, joka toimii hallittujen hyväksymänä — tai että itseasiassa ainoa laillinen hallinto oli itsehallinto. Massachusettsin kaupunkien itsehallinto, yhdessä heidän omaksumiensa radikaalien poliittisten näkemystensä kanssa, oli Britannian kuningashuoneelle kaikkein sietämättömintä ja Bostonin teekutsujen jälkeen yksi Lontoon ensimmäisistä teoista oli asettaa laki, joka sulki kaikki kaupunginkokoukset. Tämä oli “sietämätön teko”, joka kaupunkien riippumattomuudesta johtuen ei kyennyt tukahduttamaan niiden poliittisia käytäntöjä. Kaupunkien avoimesta uhmasta tulikin kipinä kapinalle kaikissa Amerikan siirtokunnissa Britannian valtaa vastaan.

Yksi historian mustista piloista on, että kaupunkien kokoukset eivät selvinneet täysissä voimissa siitä vallankumouksesta, jota ne olivat ruokkineet. Niiden valtaa heikennettiin aluksi osavaltion perustuslaissa, joka tehtiin sodan aikana sekä tämän jälkeen liittovaltion perustuslaissa. Vaikkakin kaupunginkokoukset ovat olemassa vielä tänään, pääosin Uudessa Englannissa ajat, jolloin ne olivat ylimmät päätöksentekoelimet, ovat jo kauan sitten kadonneet historiaan.

Pariisin sektiot

Pariisin sektioiden yleiskokoukset vuonna 1793 olivat kaikkein demokraattisimmat ja radikaaleimmat poliittiset instituutiot, jotka ilmaantuivat suuren vallankumouksen aikana Ranskassa.

Valmistautuakseen käänteentekevään Estates Generalin tapaamiseen Versaillesissa vuonna 1789 Ranskan monarkia joutui perustamaan kautta Ranskan äänestysalueita, joissa tavallinen kansa saattoi kokoontua suuriin kokouksiin valitakseen edustajansa kolmanteen säätyyn — tai pikemminkin, valitakseen välitason äänestäjien joukon, joka vuorostaan valitsisi edustajat, sillä monarkia oli haluton antamaan edes omaisuutta omistavan tavallisen kansan äänestää suoraan. Pariisiin perustettiin kuusikymmentä yleiskokousta, joissa kansalaiset velvollisuudentuntoisesti tekivät tehtävänsä. Kuitenkin valittuaan valtuutettunsa Pariisin yleiskokoukset jatkoivat kokoontumista — vaikka ne olivatkin menettäneet laillisen oikeutuksensa olemassaoloonsa. Näin vaikka Estates General — joka pian nimettiin kansalliseksi yleiskokoukseksi — kokoontuikin Versaillesissa, pariisin äänipiirin kokoukset jatkoivat kokoontumista puolilaillisina eliminä. Ne toimivat vartijoina kansalaisten rajatuille vapauksille nopeasti muuttuvassa poliittisessa tilanteessa.

Joulukuun 1789 jälkeen tuon kaltaiset yleiskokoukset tulivat kunnallisen hallinnon lailliseksi perustaksi kaikissa Ranskan suurissa kaupungeissa. Kansallinen kokous, ja sitä seurannut perustuslakia säätävä kokous, uudelleenmuotoili Pariisin kuusikymmentä piiriä neljäksikymmeneksikahdeksaksi sektioksi; kaikki muut Ranskan suuret kaupungit — Lyons ja Marseille, Bordeaux ja Toulouse — jaettiin myös sektioihin, joissa oli yleiskokouksia, jotka valvoivat yhteisön asioita. Kollektiivisesti kaupungin eri sektioiden yleiskokoukset kontrolloivat kaupungin kunnallista keskushallintoa eli kommuunia.

Vallankumouksen edistyessä noin 44 000 itsenäistä paikallista kommuunia — joista suurempia hallitsivat sektioiden yleiskokoukset — hallitsivat suurta osaa Ranskan poliittisesta kentästä ja ottivat asiakseen paikallisten asioiden lisäksi myös kansalliset asiat. Ne saivat vallan värvätä omat osastonsa kansalliskaartista ja tulivat niin rakenteessaan kuin poliittiselta sisällöltään yhä demokraattisemmiksi ja radikaaleimmiksi. Pariisissa sektioiden yleiskokoukset jopa avautuivat kaikille aikuisille miehillle — ja joissain tapauksissa naisillekin — omaisuus– tai statusvaatimuksista riippumatta. Pariisin sektiot itseasiassa muodostivat perustan äärimmäisen radikaalille suoralle demokratialle.

Tämä sektioiden liike, joka kypsyi Pariisissa vuosina 1792 ja 1793, oli ilmiö tiedostavasta suorasta demokratiasta. Riippumatta siitä, olivatko sen jäsenet poliittisesti radikaaleja, jokainen kansankokous muodosti perustavan harkinnan ja päätöksentekoelimen sektiossaan. Ideologisesti sectionnairet pitivät kansan itsehallintoa kiistämättömänä perusoikeutena, joka kuului kaikille kansalaisille, ja oli jotain, jota kansallisten kokousten edustajat eivät voineet kiistää. Kansankokoukset kokoontuivat usein pakkolunastetuissa kappeleissa ja kirkoissa, ja jokaisen sektion kansankokous äänesti kuusi valtuutettua Pariisin kommuuniin, jonka eräs keskeisistä tehtävistä oli kaupungin eri sektioiden koordinointi.

Jokaisella sektiolla oli myös joukko komiteoita, jotka huolehtivat sellaisista tehtävistä kuin poliisitoimet, muonitus, talous ja naapuruston valvonta. Mitä tärkein seikka oli, että jokaisella sektiolla oli myös sen oma kansalliskaartin pataljoona, johon kuului myös tykistöyksikkö, joka oli sen täydessä hallinnassa ja jonka liikkeet vain se saattoi hyväksyä. Sectionnairet olivat intohimoisen kiinnostuneita näistä sotilasyksikoistä: kansankokoukset, joissa kansalliskaartin upseerit äänestettiin saivat suurimmat osanottajaluvut, jopa suuremmat kuin ne, joissa siviilivirkamiehet valittiin.

Vuonna 1793, pariisilaisen radikaalidemokratian kukoistuksen aikana, elämä sektioissa oli elinvoimaista, väittelynhaluista ja maanläheistä. Kriisikaudet saattoivat houkutella tuhat tai enemmän asukasta yleiskokoukseen, usein täyttäen hallin halkeamispisteeseen, ja väittelyiden olivat hyvin usein voimakkaita eri suuntauksien kiistellessä kiivaasti toistensa kanssa. Joidenkin sektioiden yleiskokoukset olivat todellisia poliittisia taistelukenttiä. Yksittäisen sektion sisällä asukkaiden mielenkiinnon aiheet saattoivat vaihdella laajalti riippuen taloudellisesta asemasta, ideologiasta ja sosiaalisesta taustasta — jopa vallankumouksen kaikkein militanteimpien kausien aikana rojalistit ja maltilliset tulivat vieläkin kokouksiin, samoin kuin äärimmäiset radikaalit. Kiivaat yhteenotot räjähtivät usein uhkauksiin, huutoihin ja molemminpuolisiin vastasyytöksiin, puhumattakaan nyrkkitappeluista.

Ne radikaalit sectionnairet, jotka ottivat osaa tähän poliittiseen kenttään olivat samoja ihmisiä, jotka valtasivat Tuileriet’n elokuussa 1792 ja syöksivät kuninkaan valtaistuimeltaan, mikä johti hänen teloitukseensa. He olivat myös radikaalin kansannousun partaalla Konventiota vastaan kesäkuussa vuonna 1793. (Mikäli se olisi onnistunut, kansannousu olisi saattanut siirtää kaiken vallan kansalliselle sektioiden yleiskokousten konfederaatiolle.) Tämän viimeisen käymiskauden aikana radikaali demokraatti Jean Varlet, jonka poliittinen koti oli sektiossa nimeltään Droits de l’Homme, koitti organisoida jokaisen sektion valtuutetut vastavallaksi, joka muodostaisi “kommuunien kommuunin,” koko Ranskan kaupunkien ja kuntien (kommuunien) konfederaatioksi, joka korvaisi kansallisen kokouksen. Käytännössä radikaalit sectionnairet olivat Ranskan vallankumouksellisen liikkeen eturintamassa. Epäilemättä tämän takia jakobiinien hallinto, pidätti sen johtajat ensimmäisenä tullessaan valtaan kesäkuussa 1793.

Sektioiden yleiskokoukset yleiskokoukset syntyivät piirien yleiskokouksista, mutta jatkoivat olemassaoloaan räikeän välinpitämättömästi siitä kansallisvaltiosta, joka oli luonut ne. Ne muodostivat institutionaalisen rakenteen poikkeukselliselle suoralle demokratialle ja muodostavat jälleen yhden tärkeän hetken suoran demokratian perinteessä. Kommunalisteille ne ovat poikkeuksellisen tärkeitä, koska sen lisäksi, että ne sijoittuivat Manner–Euroopan suurimpaan kaupunkiin, ne olivat keskeisessä roolissa erään historian merkittävimmän vallankumouksen radikalisoinnissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s