Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 6, Kunta

 

Kunta

Kommunalismilla tarkoitetaan demokraattisen poliittisen kentän, käsitettynä yhteisön itsehallinnon kenttänä, uudelleenluomisen ja laajentamisen prosessia. Tästä seuraa, että tämän prosessin lähtökohtana täytyy olla yhteisö.

Yhteisö muodostuu yksilöistä, joiden asumukset sijaitsevat selkeän julkisen tilan läheisyydessä muodostaen erotettavan yhteisöllisen kokonaisuuden. Tämä julkinen tila, riippumatta siitä onko se aukio, puisto tai jopa katu, on tila, jossa yksityiselämä muuttuu julkiseksi ja jossa yksityinen muuttuu enemmän tai vähemmän yhteiseksi. Ihmiset nauttivat yksityisten oviensa takana yksityiselämän iloista sekä kestävät sen vaatimukset; kuitenkin heidän astuessa ovensa ulkopuolelle saavutaan tilaan, jossa on muiden tavoitettavissa, vaikka tietty yksityiselämälle tyypillinen läheisyys säilyykin. Siellä ihmiset tapaavat toisiaan suoraan ilman että puhelimet tai kirjoitetut viestit ovat välissä, vakituisesti tai satunnaisesti, ja toistuvien kohtaamisten jälkeen he saattavat tutustua.

Julkisen tilan siteitä ei mahdollista jaettu sukulaisuus tai etninen tausta (vaikkakin joissakin kaupunginosissa saman etnisen ryhmän jäsenet voivat päättää asua samassa naapurustossa). Se ei liioin perustu yhteiselle työpaikalle, josta ihmiset palaavat ansaittuaan päivittäisen leipänsä. Pikemminkin se pohjaa asumusten läheisyydelle ja kyseisessä yhteisössä nouseville jaetuille ongelmille ja ihmisiä kiinnostaville asioille, tälläisiä voivat olla esimerkiksi ympäristöön, kasvatukseen ja talouteen liittyvät asiat, jotka muodostavat jaetun julkisen elämän perustan. Yhteisön jäsenten väliset kohtaamiset ovat siis poliittisen kentän siemeniä. Ne ongelmat, jotka ovat yhteisiä yhteisön jäsenille verrattuna heidän yksityiselämiinsä kuuluviin asioihin, muodostavat poliittiselle kentälle tärkeät ongelmat.

Ihmiset toki kohtaavat toisiaan kasvokkain muuallakin yhteiskunnassa, esimerkiksi työpaikoilla ja yliopistossa, ja näilläkin alueilla on potentiaali tulla demokratisoiduiksi, itse asiassa ne täytyy demokratisoida. Kuitenkin vain yhteisöt ovat avoimia aikuisille ihmisille, asukkaille, ei ainoastaan työntekijöille tai opiskelijoille, ja ne voivat tämän takia tulla avoimeksi tilaksi koko yhteisön kattavien asioiden hoitamiselle.

Kommunalismi pyrkii luomaan ja uudistamaan poliittisen kentän tästä muodottomasta yhteisöjen poliittisesta tasosta ja sen jälkeen laajentamaan sitä. Ihmisillä on potentiaali muuttua yhteisöissä eristyneistä monadeista yhteisön jäseniksi, jotka tunnistavat toisensa, tukeutuvat toisiinsa, ja ovat sellaisenaan kiinnostuneita yhteisestä hyvinvoinnistaan. Tänne he voivat luoda ne poliittiset instituutiot, jotka mahdollistavat laajan osanoton ja jatkaa niiden päivittäistä ylläpitoa. Täällä yhteisön jäsenyys voi saada merkityksensä asukkaiden saadessa takaisin valtion heiltä kaappaamaa valtaa ja heidän laajentaessa sitä.

Kommunalismi viittaa tuollaisiin potentiaalisiin poliittisiin yhteisöihin kuntina. On selvää että nykyisissä kunnissa on paljon vaihtelua koossa ja laillisessa asemassa; Ne ulottuvat pienistä kylistä tai kaupungeista maaseudulla pieniin kaupunkeihin, ja aina naapurustoihin suurissa metropoleissa kuten New Yorkissa. Kuitenkin niillä on riittävästi yhteisiä piirteitä ja perinteitä, että voimme käyttää niistä samaa sanaa. Tärkein niiden yhteisistä piirteistä on niiden kaikkien potentiaali alustavaksi poliittiseksi kentäksi, jossa suoran demokratian perinne, josta olemme lukeneet, voidaan elvyttää ja laajentaa. Jotta yhdenkään kunnan heräilevä poliittinen kenttä saataisiin täyttymykseensä yhteisöllisenä vapautena, täytyy kaupungin hallitseminen asettaa sen asukkaiden, aikuisten yhteisön jäsenten, käsiin. Toisin sanoen, kunta täytyy hajoittaa osiin ja demokratisoida.

Hajauttaminen

Mikäli kuntien poliittinen potentiaali aiotaan täyttää, täytyy yhteisöllinen elämä saada demokraattiselle poliittiselle kentälle sopivan kokoiseksi. Toisin sanoen, olemassa olevat, kohtuullisen kokoisetkin kaupungit täytyy hajauttaa pienempiin ihmisen mittaisiin kuntiin.

Hajauttaminen saa monia eri muotoja, mutta aluksi näistä tärkein on institutionaalinen hajautus. Institutionaalinen hajautus tarkoittaa kaupungin hallinnollisen rakenteen hajauttamista luomalla poliittisia instituutioita pienempiin kuntiin siinä, missä nyt on vain yksi suuri kunta. Suuressa kaupungissa tämä saattaa tarkoittaa kaupunginhallinnon paloittelemista ja vallan keskipisteen siirtämistä kaupungintalolta eri naapurustoihin. Pienemmässä kaupungissa se saattaisi saada saman muodon sillä erotuksella, että paikallisia yksiköitä olisi vähemmän ja ne olisivat suurempia suhteessa olemassa olevaan kaupunkiin. Maaseudulla olevassa kylässä olemassaolevan yksikön koko on luultavasti tarpeeksi pieni niin, että hajauttaminen ei ole tarpeellista.

Lopulta hajautettu kaupunki tulisi näkemään useiden naapurustokeskusten perustamisen siinä, missä ennen oli vain yksi kaupungintalo. Sekä myös uusien julkisten tilojen perustamisen ja uuden infrastruktuurin perustamisen, joka olisi pienempien keskusten hallinnassa. Se tulisi näkemään paikallisen taloudellisen tuotannon kehityksen. Tultaisiin luomaan vihertiloja, missä asukkaat voisivat kasvattaa ruokaa paikallisissa puutarhoissa. Ihmiset, jotka nyt käyttävät tunteja työmatkoihin järjettömiin paperinpyöritys töihin saattaisivat mieluummin käyttää aikansa kehittäen taitojaan puuseppinä, keramiikan, kudonnan tai arkkitehtuurin parissa—ja muuttaen sen täysipäiväiseksi toimekseen. He saattaisivat huomata parantavan tai hoivaavan ammatin tai historian, kirjallisuuden tai matematiikan opettamisen yhteisön nuorille olevan tärkeämpää, kuin esimerkiksi henkivakuutusten tai kiinteistöjen myynti. Toiset saattaisivat viettää suurimman osan ajastaan hoitaen hyvin nuoria lapsia sellaisissa lastenhoitojärjestelyssä, joista yhteisö olisi päättänyt.

Hajauttaminen ei suinkaan vaatisi sitä, että kaikki kaupungille yhteiset instituutiot toistettaisiin pienemmässä mittakaavassa jokaisessa naapurustossa. Esimerkiksi yliopistot voitaisiin säilyttää oppimisen keskuksina; olisi varmasti epäkäytännöllistä perustaa uutta yliopistoa jokaiseen naapurustoon kaupungissa. Suuria sairaaloita ei myöskään tarvitsisi lopettaa pienempien klinikoiden tieltä. Eikä myöskään kulttuuri–instituutioita, kuten teattereita tai museoita, tarvitsisi välttämättä paloitella ja korvata pienillä teattereilla ja museoilla jokaisessa naapurustossa. Ne täytyisi kuitenkin poistaa yksityisestä omistuksesta ja palauttaa sen yhteisön hallintaan, jossa ne sijaitsevat. Tämän lisäksi yhteisöjen poliittisen elämän elvyttäminen ja paluu pienempään mittakaavaan saattaisi hyvinkin tuoda kulttuurisen heräämisen naapurustoihin. Se saattaisi saada asukkaat haluamaan ja tarvitsemaan koulujen, parantoloiden, teattereiden ja museoiden perustamista kuntiinsa huolimatta heidän mahdollisuudestaan käydä suuremmissa, jo olemassaolevissa vastineissa.

Samalla kun institutionaalinen hajauttaminen tapahtuisi, voisi myös fyysinen hajauttaminen alkaa. Fyysinen hajauttaminen tarkoittaa suuren kaupungin rakennetun ympäristön ja infrastruktuurin paloittelemista. Pienemmät kunnat tulisivat tarvitsemaan suhteessa kaupungintaloa pienempiä kunnallisia keskuksia, sekä pienempää infrastruktuuria, julkisia tiloja ja niin edelleen. Uusia vihertiloja voitaisiin luoda jokaisen uuden kunnan keskustan lähelle, niin että uudella yhteisöelämällä olisi keskipiste. Samalla hajauttaminen auttaisi tasapainottamaan kaupungin ja maaseudun suhteen—yhteiskunnallisen elämän ja biosfäärin välisen suhteen. Itseasiassa fyysinen hajauttaminen olisi välttämätöntä ekologisesti kestävän yhteisön rakentamiselle.

Demokratisointi

Molempien kaltaisen hajauttamisen tapahtuessa uudet ja pienemmät kunnat kävisivät myös demokratisoimisprosessia. Tämä demokratisointi on itseasiassa erottamaton osa hajauttamista: uudet pienet kunnat tulisivat suoriksi demokratioiksi.

Suorien demokratioiden institutionaalinen rakenne olisi kansankokous: suuret yleiskokoukset, joissa kaikki alueen asukkaat voisivat tavata, harkita ja tehdä päätöksiä yhteisistä asioista. Näissä yleiskokouksissa käytettäisiin kaikkein valistuneimpia käytäntöjä ja periaatteita, joita niiden edeltäjät suoran demokratian historiassa—antiikin Ateenan ekklesia, conjuratio ja keskiaikaisten kommuunien yleiskokoukset, Uuden Englannin kyläkokoukset ja Pariisin sektioiden kokoukset— olivat keksineet. Myös mistä tahansa muista suoran demokratian esimerkeistä voitaisiin löytää inspiraatiota, mistä tahansa maailmassa, riippumatta siitä ovatko ne peräisin kyseiseltä alueelta tai kuuluvatko ne sen alueen perinteisiin.

Luonnollisestikaan ne asukkaat, jotka loisivat nuo yleiskokoukset eivät käyttäisi ekklesiaa, kyläkokouksia tai muita suoranaisina malleina tai pohjapiirrustuksina. Suora kopiointi tarkoittaisi sukupuoleen, etniseen taustaan, rotuun tai muuhun sellaiseen perustuvien hierarkioiden, sekä niiden mukaisten ennakkoluulojen omaksumista, sen sijaan, että niiden annettaisiin jäädä menneisyyden kirouksiksi. Pikemminkin nuo asukkaat tutkisivat enimmäkseen niitä muotoja joita heidän edeltäjiensä demokraattiset poliittiset instituutiot saivat, ja he tulisivat kehittämään niitä avaamalla ne kaikkien aikuisten osanotolle.

Yleiskokoukset tulisivat tapaamaan säännöllisesti, kenties aluksi kerran kuussa, ja myöhemmin viikottain, kokoontuen myös useammin, mikäli se nähtäisiin tarpeelliseksi. He saattaisivat tavata auditorioissa, teattereissa, pihoilla, saleissa, puistoissa tai jopa kirkoissa—itseasiassa missä tahansa paikallisessa tilassa, joka olisi tarpeeksi laaja mahduttamaan kaikki kunnan kiinnostuneet asukkaat. Kokoukset toimisivat kaikille reilujen hyvien poliittisten käytöstapojen mukaisesti ja mahdollisimman laajan osanoton mahdollistamiseksi, pitäen samalla kokousten pituuden sovitun ja kohtuullisen aikarajan sisällä.

Yksi kokousten ensimmäisistä teoista olisi perustuskokous—toisin sanoen kokouksen suorittama itsensä määrittely ja niiden sääntöjen muodostaminen, joilla se tulisi toimimaan. Nämä säännöt muodostaisivat päätöksentekotavat ja virat, sekä ne tavat joilla valittaisiin yksilöt noihin virkoihin sekä ne tavat, joilla heidät pidettäisiin vastuullisina koko kokoukselle. Säännöissä voitaisiin myös perustaa neuvoa–antavia ja hallinnollisia naapurustokomiteoita, neuvostoja ja lautakuntia tutkimaan ja tekemään suosituksia eri aiheista sekä toteuttamaan kokouksien päätöksiä. Ne ja niiden työ tulisi olemaan yleiskokouksen jatkuvan valvonnan alla ja niiden jäsenet voitaisiin välittömästi poistaa virastaan. Toisin sanoen, mikäli tuollaisen instituution jäsenet rikkoisivat yhteisön asettamaa neuvoston tai lautakunnan valtaa koskevaa sääntöä, asukkailla olisi oikeus vetää heidät pois virkastaan sekä valita heille korvaajat.

Ennen jokaista kokousta tehtäisiin agenda, joka koostuisi aiheista ja asioista joita asukkaat olisivat pyytäneet yleiskokousta käsittelemään. Agenda ilmoitettaisiin hyvissä ajoin ennen kokousta, vähintään useita päiviä ennen, jotta asukkailla olisi aikaa valmistella mahdollinen pohjatyönsä puheenvuorojaan varten kustakin aiheesta. Kussakin kokouksessa kokoontuneet asukkaat keskustelisivat jokaisesta agendalla olevasta aiheesta. Kaikki asian eri osapuolet, väitteineen ja vastaväitteineen, saisivat ilmaista kantansa niin kattavasti kuin mahdollista. Itseasiassa vapauden lupauksen täyttävä suoraan demokraattinen yhteiskunta ei ainoastaan sallisi väittelyä, vaan rohkaisisi sitä. Sen poliittiset instituutiot tulisivat olemaan jatkuvan keskustelun paikkoja ja sen yleiskokoukset ja media tulisi olemaan avoimia kaikkien näkökantojen täydelle ilmaisulle.

Jotta varmistettaisiin, että eri näkökannat kuultaisiin, kaikilla olisi täysi oikeus puhua yleiskokouksessa. Todennäköisesti ne, jotka eivät kokisi itseään riittävän hyväpuheisiksi tyytyisivät aluksi siihen, että joku muu jolla on sama mielipide ilmaisisi heidän kantansa tyydyttävästi; kuitenkin ajan mittaan heidän nähtyä ja osallistuttua keskustelu– ja päätöksentekoprosessiin, saisivat hekin toivottavasti—itseasiassa, mitä todennäköisimmin— riittävästi itseluottamusta puhuakseen omasta puolestaan. Asukkaiden saadessa kokemusta mielipiteiden julkisesta esittämisestä he oppisivat puhetaitoa ja tulisivat kykenevämmiksi ilmaisemaan argumenttejä, joita he pitäisivät keskeisinä, sekä silti tiedostaviksi, mikäli he eivät sitä vielä olleet, käytöstapojen ja hillinnän tarpeesta. Väittelyn päätyttyä asukkaat äänestäisivät parhaan ymmärtämyksensä mukaisesti sen seuraamuksista itselleen, yhteisölleen, sekä yhteiselle hyvälle. Äänestämisessä noudatettaisiin enemmistöpäätöksiä—toisin sanoen, mikäli niinkin vähän kuin 51 prosenttia asukkaista kannattaisi päätöstä, se hyväksyttäisiin.

Päätöksentekoprosessi

Monet vaihtoehtoihmiset, varsinkin vapaudesta kiinnostuneet, eivät hyväksy enemmistöpäätöksiä päätöksentekoperiaatteena, koska äänestämisen jälkeen, enemmistön näkökannasta tulee hyväksytty toimintatapa koko yhteisölle ja se vastaa sen takia jossain määrin lakia. He väittävät, että niin pitkälti kuin koko yhteisön täytyy sopeutua päätökseen, riippumatta yksilöllisistä suuntaumuksista, enemmistöpäätökset ovat sortavia ja tämän takia ne eivät sovi yhteen yksilönvapauden kanssa. Tämän näkökannan mukaisesti, kuten historioitsija Peter Marshall on todennut, “enemmistöllä ei ole sen enempää oikeutta määrätä vähemmistöä, edes yhden ihmisen vähemmistöä, kuin vähemmistöllä on oikeus määrätä enemmistöä.”

Se vaihtoehto, jota useimmiten esitetään päätöksentekomuodoksi on konsensusprosessi, joka toisin kuin enemmistöpäätökset säilyttää oletettavasti henkilökohtaisen autonomian. Konsensusprosessissa yksikään päätös ei ole lopullinen ennen kuin jokainen yhteisön jäsen on sen kanssa samaa mieltä. Jopa vain yksi eriävä mielipide voi estää sen. Nämä libertaarit uskovat että tämän kaltainen estäminen on vain hyvästä, mikäli tuon henkilön mielipide on erilainen kuin enemmistön—tuolla henkilöllä on ehdoton oikeus estää päätöksen läpimeno. 1

Konsensuspäätöksenteolla on vahvat puolensa ja se voi hyvinkin olla sopiva pienille ihmisryhmille, jotka tuntevat toisensa hyvin. Kuitenkin kun suuremmat, heterogeeniset ryhmät koettavat tehdä päätöksiä konsensuksella, nousee usein vakavia ongelmia. Asettamalla yksilön tahdon etusijalle, prosessi sallii pienten vähemmistöjen, jopa yhden ihmisen vähemmistön, pilata päätökset, joita yhteisön enemmistö kannattaa. Ja yksilöt tulevat olemaan eri mieltä, sillä jokainen yhteisön jäsen ei tule olemaan samaa mieltä jokaisesta päätöksestä, eikä heidän tulisikaan olla. Konflikti kuuluu luontaisesti politiikkaan, se on edellytys sille ja itseasiassa olotila joka seuraa sen olemassaolosta, ja tämän lisäksi eri mieltä olevia ihmisiä on (onneksi) aina olemassa. Jotkut yksilöt tulevat aina olemaan sitä mieltä, että tietty päätös ei johda hyvään joko omien etuja tai yhteisen hyvän kannalta.

Yhteisöt, jotka hallitsevat itseään konsensusprosessilla saavuttavat usein konsensuksen manipuloimalla eri mieltä olevia hyväksymään enemmistön mielipiteen tai jopa pakottaen heitä salassa käyttäen psykologista painostusta tai tehden piilotettuja uhkauksia. Tämän kaltainen pakotus ei välttämättä tapahdu julkisesti, vaan se saattaisi, ja usein niin käykin, tapahtua yleiskokousten tutkinnan ulkopuolella. Se ei kuitenkaan olisi yhtään sen vähemmän pakottavaa sen takia vaan sitäkin pahanlaatuisempaa juuri sen salamyhkäisyyden takia.

Äänestettäessä pakotetut tai manipuloidut eri mieltä olevat ovat usein julkisesti samaa mieltä päätöksestä mahdollisesti, jotta eivät loukkaisi enemmistöä, huolimatta heidän voimakkaasta eriävästä mielipiteestään. Kun näin tapahtuu, heidän hyvin todellinen erimielisyytensä ei ole enää julkisesti tapahtuva asia, ja kunnioitettava vaikkakin epäonnistunut pyrkimys. Itseasiassa heidän vastalauseensa pyyhitään pois ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, hiljentämisen haitatessa suuresti koko ryhmän poliittista kehitystä.

Vaihtoehtoisesti, mikäli eri mieltä olevia ei saada painostettua äänestämään mielipiteensä vastaisesti, heidät saatetaan onnistuneesti painostaa olemaan äänestämättä. Toisin sanoen, he “päättävät” vetäytyä päätöksenteosta tuossa asiassa. Tämä päätös käytännössä lopettaa eri mieltä olevan poliittisen olemassaolon. Se ratkaisee erimielisyyden aiheuttaman ongelman periaatteessa poistamalla eri mieltä olevan poliittiselta kentältä ja poistamalla vähemmistön mielipiteen ajatusten kirjosta.

Pitämällä ehdottomasti kiinni yksimielisyydestä, konsensus joko kärjistää konfliktin yhteisön hajoamiseen asti tai hiljentää eriävät mielipiteet täysin. Sen sijaan että konsensus arvostaisi vähemmistöjä, se vaientaa ne. Paljon kunniallisempi ja eettisesti terveempi tapa suhtautua eriäviin mielipiteisiin on sallia eri mielipiteiden äänestää avoimesti sekä näkyvästi periaatteidensa mukaisesti, tehden mahdollisuudeksi sen että he voivat muuttaa päätöksen tulevaisuudessa, sekä edistää potentiaalisesti yhteisön poliittista kehitystä.

Yhteisössä jossa päätökset tehdään enemmistöpäätöksillä vähemmistön todellakin täytyy sopeutua enemmistön päätökseen, jottei sosiaalinen elämä hajoaisi riitelevien yksilöiden kakofoniaksi. Kuitenkin vähemmistölle jää keskeinen vapaus koettaa muuttaa päätöstä tulevaisuudessa. Se olisi vapaa esittämään avoimesti ja toistuvasti perusteltuja vastaväitteitään muille yhteisön jäsenille, koittaen suostutella heitä harkitsemaan uudestaan päätöstä. Olemalla eri mieltä, jopa voimakkaasti, vähemmistö pitäisi aiheen elossa ja loisi pohjan huonon päätöksen muuttamiseksi ja tullakseen itse enemmistöksi, samalla nostaen toivottavasti yhteisön poliittisen tietoisuuden tasoa.

Eriäviä mielipiteitä tulee olemaan ja niitä tulee olla vapaassa yhteiskunnassa, mikäli se ei aio jämähtää henkisesti; tässä on kyse siitä onko heillä oikeus esittää eriäviä mielipiteitä vapaasti. Demokraattinen päätöksenteko enemmistöpäätöksillä varmistaa eri mieltä oleville tuon vapauden, ja kirjoittaa heidän eriävän mielipiteensä yhteisön pöytäkirjoihin julkiseksi todistukseksi heidän näkökulmastaan.

1Jotkin konsensusprosessit eivät vaadi yksimielisyyttä—kenties 80 prosenttista hyväksyntää—tehdäkseen päätöksen. Kuitenkin monet tässä esitetyt ongelmat säilyvät. On silti epäilyttävää, että esimerkiksi 21 prosentin äänestäjäjoukko kykenisi rutiininomaisesti estämään enemmistön kannan. Monissa tapauksissa tämä on tarkoittanut, että mitään päätöstä ei ole tehty koska ei ole kyetty saavuttamaan täyttä konsensusta.

 

Kunta

Kommunalismilla tarkoitetaan demokraattisen poliittisen kentän, käsitettynä yhteisön itsehallinnon kenttänä, uudelleenluomisen ja laajentamisen prosessia. Tästä seuraa, että tämän prosessin lähtökohtana täytyy olla yhteisö.

Yhteisö muodostuu yksilöistä, joiden asumukset sijaitsevat selkeän julkisen tilan läheisyydessä muodostaen erotettavan yhteisöllisen kokonaisuuden. Tämä julkinen tila, riippumatta siitä onko se aukio, puisto tai jopa katu, on tila, jossa yksityiselämä muuttuu julkiseksi ja jossa yksityinen muuttuu enemmän tai vähemmän yhteiseksi. Ihmiset nauttivat yksityisten oviensa takana yksityiselämän iloista sekä kestävät sen vaatimukset; kuitenkin heidän astuessa ovensa ulkopuolelle saavutaan tilaan, jossa on muiden tavoitettavissa, vaikka tietty yksityiselämälle tyypillinen läheisyys säilyykin. Siellä ihmiset tapaavat toisiaan suoraan ilman että puhelimet tai kirjoitetut viestit ovat välissä, vakituisesti tai satunnaisesti, ja toistuvien kohtaamisten jälkeen he saattavat tutustua.

Julkisen tilan siteitä ei mahdollista jaettu sukulaisuus tai etninen tausta (vaikkakin joissakin kaupunginosissa saman etnisen ryhmän jäsenet voivat päättää asua samassa naapurustossa). Se ei liioin perustu yhteiselle työpaikalle, josta ihmiset palaavat ansaittuaan päivittäisen leipänsä. Pikemminkin se pohjaa asumusten läheisyydelle ja kyseisessä yhteisössä nouseville jaetuille ongelmille ja ihmisiä kiinnostaville asioille, tälläisiä voivat olla esimerkiksi ympäristöön, kasvatukseen ja talouteen liittyvät asiat, jotka muodostavat jaetun julkisen elämän perustan. Yhteisön jäsenten väliset kohtaamiset ovat siis poliittisen kentän siemeniä. Ne ongelmat, jotka ovat yhteisiä yhteisön jäsenille verrattuna heidän yksityiselämiinsä kuuluviin asioihin, muodostavat poliittiselle kentälle tärkeät ongelmat.

Ihmiset toki kohtaavat toisiaan kasvokkain muuallakin yhteiskunnassa, esimerkiksi työpaikoilla ja yliopistossa, ja näilläkin alueilla on potentiaali tulla demokratisoiduiksi, itse asiassa ne täytyy demokratisoida. Kuitenkin vain yhteisöt ovat avoimia aikuisille ihmisille, asukkaille, ei ainoastaan työntekijöille tai opiskelijoille, ja ne voivat tämän takia tulla avoimeksi tilaksi koko yhteisön kattavien asioiden hoitamiselle.

Kommunalismi pyrkii luomaan ja uudistamaan poliittisen kentän tästä muodottomasta yhteisöjen poliittisesta tasosta ja sen jälkeen laajentamaan sitä. Ihmisillä on potentiaali muuttua yhteisöissä eristyneistä monadeista yhteisön jäseniksi, jotka tunnistavat toisensa, tukeutuvat toisiinsa, ja ovat sellaisenaan kiinnostuneita yhteisestä hyvinvoinnistaan. Tänne he voivat luoda ne poliittiset instituutiot, jotka mahdollistavat laajan osanoton ja jatkaa niiden päivittäistä ylläpitoa. Täällä yhteisön jäsenyys voi saada merkityksensä asukkaiden saadessa takaisin valtion heiltä kaappaamaa valtaa ja heidän laajentaessa sitä.

Kommunalismi viittaa tuollaisiin potentiaalisiin poliittisiin yhteisöihinkuntina. On selvää että nykyisissä kunnissa on paljon vaihtelua koossa ja laillisessa asemassa; Ne ulottuvat pienistä kylistä tai kaupungeista maaseudulla pieniin kaupunkeihin, ja aina naapurustoihin suurissa metropoleissa kuten New Yorkissa. Kuitenkin niillä on riittävästi yhteisiä piirteitä ja perinteitä, että voimme käyttää niistä samaa sanaa. Tärkein niiden yhteisistä piirteistä on niiden kaikkien potentiaali alustavaksi poliittiseksi kentäksi, jossa suoran demokratian perinne, josta olemme lukeneet, voidaan elvyttää ja laajentaa. Jotta yhdenkään kunnan heräilevä poliittinen kenttä saataisiin täyttymykseensä yhteisöllisenä vapautena, täytyy kaupungin hallitseminen asettaa sen asukkaiden, aikuisten yhteisön jäsenten, käsiin. Toisin sanoen, kunta täytyy hajoittaa osiin ja demokratisoida.

Hajauttaminen

Mikäli kuntien poliittinen potentiaali aiotaan täyttää, täytyy yhteisöllinen elämä saada demokraattiselle poliittiselle kentälle sopivan kokoiseksi. Toisin sanoen, olemassa olevat, kohtuullisen kokoisetkin kaupungit täytyy hajauttaa pienempiin ihmisen mittaisiin kuntiin.

Hajauttaminen saa monia eri muotoja, mutta aluksi näistä tärkein on institutionaalinen hajautus. Institutionaalinen hajautus tarkoittaa kaupungin hallinnollisen rakenteen hajauttamista luomalla poliittisia instituutioita pienempiin kuntiin siinä, missä nyt on vain yksi suuri kunta. Suuressa kaupungissa tämä saattaa tarkoittaa kaupunginhallinnon paloittelemista ja vallan keskipisteen siirtämistä kaupungintalolta eri naapurustoihin. Pienemmässä kaupungissa se saattaisi saada saman muodon sillä erotuksella, että paikallisia yksiköitä olisi vähemmän ja ne olisivat suurempia suhteessa olemassa olevaan kaupunkiin. Maaseudulla olevassa kylässä olemassaolevan yksikön koko on luultavasti tarpeeksi pieni niin, että hajauttaminen ei ole tarpeellista.

Lopulta hajautettu kaupunki tulisi näkemään useiden naapurustokeskusten perustamisen siinä, missä ennen oli vain yksi kaupungintalo. Sekä myös uusien julkisten tilojen perustamisen ja uuden infrastruktuurin perustamisen, joka olisi pienempien keskusten hallinnassa. Se tulisi näkemään paikallisen taloudellisen tuotannon kehityksen. Tultaisiin luomaan vihertiloja, missä asukkaat voisivat kasvattaa ruokaa paikallisissa puutarhoissa. Ihmiset, jotka nyt käyttävät tunteja työmatkoihin järjettömiin paperinpyöritys töihin saattaisivat mieluummin käyttää aikansa kehittäen taitojaan puuseppinä, keramiikan, kudonnan tai arkkitehtuurin parissa—ja muuttaen sen täysipäiväiseksi toimekseen. He saattaisivat huomata parantavan tai hoivaavan ammatin tai historian, kirjallisuuden tai matematiikan opettamisen yhteisön nuorille olevan tärkeämpää, kuin esimerkiksi henkivakuutusten tai kiinteistöjen myynti. Toiset saattaisivat viettää suurimman osan ajastaan hoitaen hyvin nuoria lapsia sellaisissa lastenhoitojärjestelyssä, joista yhteisö olisi päättänyt.

Hajauttaminen ei suinkaan vaatisi sitä, että kaikki kaupungille yhteiset instituutiot toistettaisiin pienemmässä mittakaavassa jokaisessa naapurustossa. Esimerkiksi yliopistot voitaisiin säilyttää oppimisen keskuksina; olisi varmasti epäkäytännöllistä perustaa uutta yliopistoa jokaiseen naapurustoon kaupungissa. Suuria sairaaloita ei myöskään tarvitsisi lopettaa pienempien klinikoiden tieltä. Eikä myöskään kulttuuri–instituutioita, kuten teattereita tai museoita, tarvitsisi välttämättä paloitella ja korvata pienillä teattereilla ja museoilla jokaisessa naapurustossa. Ne täytyisi kuitenkin poistaa yksityisestä omistuksesta ja palauttaa sen yhteisön hallintaan, jossa ne sijaitsevat. Tämän lisäksi yhteisöjen poliittisen elämän elvyttäminen ja paluu pienempään mittakaavaan saattaisi hyvinkin tuoda kulttuurisen heräämisen naapurustoihin. Se saattaisi saada asukkaat haluamaan ja tarvitsemaan koulujen, parantoloiden, teattereiden ja museoiden perustamista kuntiinsa huolimatta heidän mahdollisuudestaan käydä suuremmissa, jo olemassaolevissa vastineissa.

Samalla kun institutionaalinen hajauttaminen tapahtuisi, voisi myösfyysinen hajauttaminenalkaa. Fyysinen hajauttaminen tarkoittaa suuren kaupungin rakennetun ympäristön ja infrastruktuurin paloittelemista. Pienemmät kunnat tulisivat tarvitsemaan suhteessa kaupungintaloa pienempiä kunnallisia keskuksia, sekä pienempää infrastruktuuria, julkisia tiloja ja niin edelleen. Uusia vihertiloja voitaisiin luoda jokaisen uuden kunnan keskustan lähelle, niin että uudella yhteisöelämällä olisi keskipiste. Samalla hajauttaminen auttaisi tasapainottamaan kaupungin ja maaseudun suhteen—yhteiskunnallisen elämän ja biosfäärin välisen suhteen. Itseasiassa fyysinen hajauttaminen olisi välttämätöntä ekologisesti kestävän yhteisön rakentamiselle.

Demokratisointi

Molempien kaltaisen hajauttamisen tapahtuessa uudet ja pienemmät kunnat kävisivät myös demokratisoimisprosessia. Tämä demokratisointi on itseasiassa erottamaton osa hajauttamista: uudet pienet kunnat tulisivat suoriksi demokratioiksi.

Suorien demokratioiden institutionaalinen rakenne olisi kansankokous: suuret yleiskokoukset, joissa kaikki alueen asukkaat voisivat tavata, harkita ja tehdä päätöksiä yhteisistä asioista. Näissä yleiskokouksissa käytettäisiin kaikkein valistuneimpia käytäntöjä ja periaatteita, joita niiden edeltäjät suoran demokratian historiassa—antiikin Ateenan ekklesia,conjuratioja keskiaikaisten kommuunien yleiskokoukset, Uuden Englannin kyläkokoukset ja Pariisin sektioiden kokoukset— olivat keksineet. Myös mistä tahansa muista suoran demokratian esimerkeistä voitaisiin löytää inspiraatiota, mistä tahansa maailmassa, riippumatta siitä ovatko ne peräisin kyseiseltä alueelta tai kuuluvatko ne sen alueen perinteisiin.

Luonnollisestikaan ne asukkaat, jotka loisivat nuo yleiskokoukset eivät käyttäisi ekklesiaa, kyläkokouksia tai muita suoranaisina malleina tai pohjapiirrustuksina. Suora kopiointi tarkoittaisi sukupuoleen, etniseen taustaan, rotuun tai muuhun sellaiseen perustuvien hierarkioiden, sekä niiden mukaisten ennakkoluulojen omaksumista, sen sijaan, että niiden annettaisiin jäädä menneisyyden kirouksiksi. Pikemminkin nuo asukkaat tutkisivat enimmäkseen niitä muotoja joita heidän edeltäjiensä demokraattiset poliittiset instituutiot saivat, ja he tulisivat kehittämään niitä avaamalla ne kaikkien aikuisten osanotolle.

Yleiskokoukset tulisivat tapaamaan säännöllisesti, kenties aluksi kerran kuussa, ja myöhemmin viikottain, kokoontuen myös useammin, mikäli se nähtäisiin tarpeelliseksi. He saattaisivat tavata auditorioissa, teattereissa, pihoilla, saleissa, puistoissa tai jopa kirkoissa—itseasiassa missä tahansa paikallisessa tilassa, joka olisi tarpeeksi laaja mahduttamaan kaikki kunnan kiinnostuneet asukkaat. Kokoukset toimisivat kaikille reilujen hyvien poliittisten käytöstapojen mukaisesti ja mahdollisimman laajan osanoton mahdollistamiseksi, pitäen samalla kokousten pituuden sovitun ja kohtuullisen aikarajan sisällä.

Yksi kokousten ensimmäisistä teoista olisi perustuskokous—toisin sanoen kokouksen suorittama itsensä määrittely ja niiden sääntöjen muodostaminen, joilla se tulisi toimimaan. Nämä säännöt muodostaisivat päätöksentekotavat ja virat, sekä ne tavat joilla valittaisiin yksilöt noihin virkoihin sekä ne tavat, joilla heidät pidettäisiin vastuullisina koko kokoukselle. Säännöissä voitaisiin myös perustaa neuvoa–antavia ja hallinnollisia naapurustokomiteoita, neuvostoja ja lautakuntia tutkimaan ja tekemään suosituksia eri aiheista sekä toteuttamaan kokouksien päätöksiä. Ne ja niiden työ tulisi olemaan yleiskokouksen jatkuvan valvonnan alla ja niiden jäsenet voitaisiin välittömästi poistaa virastaan. Toisin sanoen, mikäli tuollaisen instituution jäsenet rikkoisivat yhteisön asettamaa neuvoston tai lautakunnan valtaa koskevaa sääntöä, asukkailla olisi oikeus vetää heidät pois virkastaan sekä valita heille korvaajat.

Ennen jokaista kokousta tehtäisiin agenda, joka koostuisi aiheista ja asioista joita asukkaat olisivat pyytäneet yleiskokousta käsittelemään. Agenda ilmoitettaisiin hyvissä ajoin ennen kokousta, vähintään useita päiviä ennen, jotta asukkailla olisi aikaa valmistella mahdollinen pohjatyönsä puheenvuorojaan varten kustakin aiheesta. Kussakin kokouksessa kokoontuneet asukkaat keskustelisivat jokaisesta agendalla olevasta aiheesta. Kaikki asian eri osapuolet, väitteineen ja vastaväitteineen, saisivat ilmaista kantansa niin kattavasti kuin mahdollista. Itseasiassa vapauden lupauksen täyttävä suoraan demokraattinen yhteiskunta ei ainoastaan sallisi väittelyä, vaan rohkaisisi sitä. Sen poliittiset instituutiot tulisivat olemaan jatkuvan keskustelun paikkoja ja sen yleiskokoukset ja media tulisi olemaan avoimia kaikkien näkökantojen täydelle ilmaisulle.

Jotta varmistettaisiin, että eri näkökannat kuultaisiin, kaikilla olisi täysi oikeus puhua yleiskokouksessa. Todennäköisesti ne, jotka eivät kokisi itseään riittävän hyväpuheisiksi tyytyisivät aluksi siihen, että joku muu jolla on sama mielipide ilmaisisi heidän kantansa tyydyttävästi; kuitenkin ajan mittaan heidän nähtyä ja osallistuttua keskustelu– ja päätöksentekoprosessiin, saisivat hekin toivottavasti—itseasiassa, mitä todennäköisimmin— riittävästi itseluottamusta puhuakseen omasta puolestaan. Asukkaiden saadessa kokemusta mielipiteiden julkisesta esittämisestä he oppisivat puhetaitoa ja tulisivat kykenevämmiksi ilmaisemaan argumenttejä, joita he pitäisivät keskeisinä, sekä silti tiedostaviksi, mikäli he eivät sitä vielä olleet, käytöstapojen ja hillinnän tarpeesta. Väittelyn päätyttyä asukkaat äänestäisivät parhaan ymmärtämyksensä mukaisesti sen seuraamuksista itselleen, yhteisölleen, sekä yhteiselle hyvälle. Äänestämisessä noudatettaisiin enemmistöpäätöksiä—toisin sanoen, mikäli niinkin vähän kuin 51 prosenttia asukkaista kannattaisi päätöstä, se hyväksyttäisiin.

Päätöksentekoprosessi

Monet vaihtoehtoihmiset, varsinkin vapaudesta kiinnostuneet, eivät hyväksy enemmistöpäätöksiä päätöksentekoperiaatteena, koska äänestämisen jälkeen, enemmistön näkökannasta tulee hyväksytty toimintatapa koko yhteisölle ja se vastaa sen takia jossain määrin lakia. He väittävät, että niin pitkälti kuin koko yhteisön täytyy sopeutua päätökseen, riippumatta yksilöllisistä suuntaumuksista, enemmistöpäätökset ovat sortavia ja tämän takia ne eivät sovi yhteen yksilönvapauden kanssa. Tämän näkökannan mukaisesti, kuten historioitsija Peter Marshall on todennut, “enemmistöllä ei ole sen enempää oikeutta määrätä vähemmistöä, edes yhden ihmisen vähemmistöä, kuin vähemmistöllä on oikeus määrätä enemmistöä.”

Se vaihtoehto, jota useimmiten esitetään päätöksentekomuodoksi on konsensusprosessi, joka toisin kuin enemmistöpäätökset säilyttää oletettavasti henkilökohtaisen autonomian. Konsensusprosessissa yksikään päätös ei ole lopullinen ennen kuin jokainen yhteisön jäsen on sen kanssa samaa mieltä. Jopa vain yksi eriävä mielipide voi estää sen. Nämä libertaarit uskovat että tämän kaltainen estäminen on vain hyvästä, mikäli tuon henkilön mielipide on erilainen kuin enemmistön—tuolla henkilöllä on ehdoton oikeus estää päätöksen läpimeno.1

Konsensuspäätöksenteolla on vahvat puolensa ja se voi hyvinkin olla sopiva pienille ihmisryhmille, jotka tuntevat toisensa hyvin. Kuitenkin kun suuremmat, heterogeeniset ryhmät koettavat tehdä päätöksiä konsensuksella, nousee usein vakavia ongelmia. Asettamalla yksilön tahdon etusijalle, prosessi sallii pienten vähemmistöjen, jopa yhden ihmisen vähemmistön, pilata päätökset, joita yhteisön enemmistö kannattaa. Ja yksilöt tulevat olemaan eri mieltä, sillä jokainen yhteisön jäsen ei tule olemaan samaa mieltä jokaisesta päätöksestä, eikä heidän tulisikaan olla. Konflikti kuuluu luontaisesti politiikkaan, se on edellytys sille ja itseasiassa olotila joka seuraa sen olemassaolosta, ja tämän lisäksi eri mieltä olevia ihmisiä on (onneksi) aina olemassa. Jotkut yksilöt tulevat aina olemaan sitä mieltä, että tietty päätös ei johda hyvään joko omien etuja tai yhteisen hyvän kannalta.

Yhteisöt, jotka hallitsevat itseään konsensusprosessilla saavuttavat usein konsensuksen manipuloimalla eri mieltä olevia hyväksymään enemmistön mielipiteen tai jopa pakottaen heitä salassa käyttäen psykologista painostusta tai tehden piilotettuja uhkauksia. Tämän kaltainen pakotus ei välttämättä tapahdu julkisesti, vaan se saattaisi, ja usein niin käykin, tapahtua yleiskokousten tutkinnan ulkopuolella. Se ei kuitenkaan olisi yhtään sen vähemmän pakottavaa sen takia vaan sitäkin pahanlaatuisempaa juuri sen salamyhkäisyyden takia.

Äänestettäessä pakotetut tai manipuloidut eri mieltä olevat ovat usein julkisesti samaa mieltä päätöksestä mahdollisesti, jotta eivät loukkaisi enemmistöä, huolimatta heidän voimakkaasta eriävästä mielipiteestään. Kun näin tapahtuu, heidän hyvin todellinen erimielisyytensä ei ole enää julkisesti tapahtuva asia, ja kunnioitettava vaikkakin epäonnistunut pyrkimys. Itseasiassa heidän vastalauseensa pyyhitään pois ikäänkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, hiljentämisen haitatessa suuresti koko ryhmän poliittista kehitystä.

Vaihtoehtoisesti, mikäli eri mieltä olevia ei saada painostettua äänestämään mielipiteensä vastaisesti, heidät saatetaan onnistuneesti painostaa olemaan äänestämättä. Toisin sanoen, he “päättävät” vetäytyä päätöksenteosta tuossa asiassa. Tämä päätös käytännössä lopettaa eri mieltä olevan poliittisen olemassaolon. Se ratkaisee erimielisyyden aiheuttaman ongelman periaatteessa poistamalla eri mieltä olevan poliittiselta kentältä ja poistamalla vähemmistön mielipiteen ajatusten kirjosta.

Pitämällä ehdottomasti kiinni yksimielisyydestä, konsensus joko kärjistää konfliktin yhteisön hajoamiseen asti tai hiljentää eriävät mielipiteet täysin. Sen sijaan että konsensus arvostaisi vähemmistöjä, se vaientaa ne. Paljon kunniallisempi ja eettisesti terveempi tapa suhtautua eriäviin mielipiteisiin on sallia eri mielipiteiden äänestää avoimesti sekä näkyvästi periaatteidensa mukaisesti, tehden mahdollisuudeksi sen että he voivat muuttaa päätöksen tulevaisuudessa, sekä edistää potentiaalisesti yhteisön poliittista kehitystä.

Yhteisössä jossa päätökset tehdään enemmistöpäätöksillä vähemmistön todellakin täytyy sopeutua enemmistön päätökseen, jottei sosiaalinen elämä hajoaisi riitelevien yksilöiden kakofoniaksi. Kuitenkin vähemmistölle jää keskeinen vapaus koettaa muuttaa päätöstä tulevaisuudessa. Se olisi vapaa esittämään avoimesti ja toistuvasti perusteltuja vastaväitteitään muille yhteisön jäsenille, koittaen suostutella heitä harkitsemaan uudestaan päätöstä. Olemalla eri mieltä, jopa voimakkaasti, vähemmistö pitäisi aiheen elossa ja loisi pohjan huonon päätöksen muuttamiseksi ja tullakseen itse enemmistöksi, samalla nostaen toivottavasti yhteisön poliittisen tietoisuuden tasoa.

Eriäviä mielipiteitä tulee olemaan ja niitä tulee olla vapaassa yhteiskunnassa, mikäli se ei aio jämähtää henkisesti; tässä on kyse siitä onko heillä oikeus esittää eriäviä mielipiteitä vapaasti. Demokraattinen päätöksenteko enemmistöpäätöksillä varmistaa eri mieltä oleville tuon vapauden, ja kirjoittaa heidän eriävän mielipiteensä yhteisön pöytäkirjoihin julkiseksi todistukseksi heidän näkökulmastaan.

1Jotkin konsensusprosessit eivät vaadi yksimielisyyttä—kenties 80 prosenttista hyväksyntää—tehdäkseen päätöksen. Kuitenkin monet tässä esitetyt ongelmat säilyvät. On silti epäilyttävää, että esimerkiksi 21 prosentin äänestäjäjoukko kykenisi rutiininomaisesti estämään enemmistön kannan. Monissa tapauksissa tämä on tarkoittanut, että mitään päätöstä ei ole tehty koska ei ole kyetty saavuttamaan täyttä konsensusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s