Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 7, Liikkeen rakentaminen

Liikkeen rakentaminen

Mikäli kuntien poliittinen kenttä aiotaan vallata takaisin ihmisille, ja aikomuksena on julkisia, asukkaiden hallitsemia kansankokouksia, tulee näiden päämäärien puolesta taistella tietoisesti. Niitä ei tulla saavuttamaan sopeutumalla vallitsevaan järjestelmään, eivätkä muutokset tule tapahtumaan itsestään. Päinvastoin, nykypäivän sosiaaliset liikevoimat voivat hyvinkin kulkea kohti autoritäärisyyttä ja vallan keskittämistä hajauttamisen ja demokratisoimisen sijaan. Kansankokousten luominen edellyttää johdonmukaista kansansivistys– ja mobilisointityötä, jonka järjestämiseen tarvitaan hyvin organisoitu kommunalistinen liike.

Tuollainen liike ei tule ilmaantumaan spontaanisti: sekin täytyy rakentaa tietoisesti, ja jokaisessa yhteisössä sitä muodostamassa täytyy olla ainakin muutamia ihmisiä, jotka ovat täysin omistautuneet sen rakentamiselle. Entä kuinka näiden ihmisten tulisi edetä?

Aivan ensimmäiseksi heidän tulee löytää toisensa ja tunnistaa näkemystensä yhteneväisyys. Seuraava askel voi olla opintopiirin perustaminen, jossa he tutustuvat mahdollisimman perusteellisesti kommunalistisiin ajatuksiin lukemalla perusteet kattavaa kirjallisuutta (ks. Lisälukemistoa) ja tapaavat säännöllisesti keskustellakseen lukemastaan etsien parhaansa mukaan vastauksia kaikkiin esiin nouseviin kysymyksiin. Sivistämällä itseään he valmentautuvat edistämään liikettä levittämällä sen ajatuksia eteenpäin, sekä vastaamaan kaikkeen mahdollisesti kohtaamaansa vastarintaan.

Kommunalistisen teorian opiskelemisen lisäksi he voisivat lukea teoksia siihen läheisesti liittyvistä aiheista kuten anarkismista, yhteiskuntaekologiasta (jonka poliittista ulottuvuutta kommunalismi edustaa) ja radikaaliliikkeiden historiasta, sekä tutustua omalla alueellaan tai muualla maailmassa esiintyneisiin demokratian perinteisiin. Myös erilaisten yhteiskuntakriittisten teorioiden tuntemus saattaisi olla hyödyksi. Veisi luonnollisesti eliniän hallita kaikki tässä mainittu, eikä se ole tarkoituskaan: monipuolisen teoriapohjan tehtävänä on antaa ryhmälle virikkeitä opiskeluun ja käytännön toimintaan. Opintopiiritoiminta tulee joka tapauksessa olemaan jatkuva ja rakentava osa liikettä.

Saavutettuaan teoreettisen perusymmärryksen kommunalismista ryhmän tulisi ryhtyä opettamaan muita. He voisivat etsiä ystäviä ja tuttuja jotka saattaisivat olla kiinnostuneita projektista, ja pyytää heitä mukaan opintopiiriin. Vaihtoehtoisesti he voisivat auttaa sisarryhmien perustamisessa, joihin he voisivat kytkeytyä muodostaakseen tulevan liikkeen perustan. Auttamalla muita ihmisiä ymmärtämään liikkeen ajatuksia he kehittäisivät myös omaa ymmärtämystään ja oppisivat paremmin vastaamaan kysymyksiin, kritiikkiin ja vastalauseisiin.

Kansansivistystyö

Kun opintopiirin jäsenet luottavat siihen, että he ovat sisäistäneet keskeiset ajatukset ja kykenevät ilmaisemaan ne, heidän tulisi pyrkiä vaikuttamaan yhteisössä, jossa he asuvat. Sitä ennen heidän tulee antaa ryhmälleen selkeä ja tunnistettava nimi, jotta se voi kehittää yhteisössä selkeän poliittisen identiteetin.

Heidän ensisijainen tehtävänsä nyt ja tulevaisuudessa on valistustyö. Tämä on hyvä aloittaa paikallisista poliittisista ja ympäristöaiheista, jotka koskettavat koko yhteisöä. Heidän tulisi tutkia näitä aiheita ja ottaa niihin kantaa ja jos mahdollista kehittää niistä yhteiskuntaekologinen analyysi sekä tuottaa kirjallista materiaalia, jossa paikalliset kysymykset liitettäisiin selkeästi kommunalistisiin näkemyksiin. He voisivat kirjoittaa esimerkiksi kannanottoja tai yleisen raportin kuntaansa vaivaavista ympäristöongelmista, tai ehdotetun rakennussuunnitelman yhteisölle ja ympäristölle aiheuttamista todennäköisistä haitoista. Oman paikallisen lehden perustaminen olisi korvaamattoman arvokasta. Taiteellisesti suuntautuneet voisivat tehdä julisteita ja lentolehtisiä, kun yhteisenä pyrkimyksenä on jonkin aiheen nostaminen huomion kohteeksi. Ryhmän tulisi pyrkiä julkaisemaan ja levittämään materiaalinsa yhteisön sisällä: kirjoittamaan paikallislehtiin ja levittämään kampanjamateriaalia paikallisissa kirjakaupoissa, naapurustokeskuksissa ja kahviloissa. Jokaisessa julkaistussa asiakirjassa tulisi olla ryhmän nimi ja yhteystiedot, jotta toimintaan olisi kaikkien kiinnostuneiden mahdollisimman helppo osallistua.

Eniten painoa tulisi panna pyrkimykselle kansankokousten muodostamiseksi heidän kunnassaan ja laillisen statuksen vaatimiseksi kokousten tekemille päätöksille. Kokouksia voidaan nimittää paikallisiin perinteisiin sopivalla nimellä, mutta olennaista on vaatimus suoran demokratian instituutioiden luomiseksi, instituutioiden jotka edistävät demokraattisia käytäntöjä ja päätöksentekomenettelyjä.

Ryhmän tulisi vaatia paikalliselta kaupunginvaltuustolta näille kokouksille laillista asemaa niin, että kunnan rakenne muutettaisiin tunnustamaan kansankokoukset ja sekä samalla määritettäisiin niiden valta.

Osana kansansivistystyötä ryhmä voisi pitää luentosarjan julkisissa tiloissa tai esimerkiksi paikallisessa kahvilassa. He voisivat joko luennoida itse tai kutsua ulkopuolisia puhujia puhumaan esimerkiksi suorasta demokratiasta teoriassa ja käytännössä, radikaalin toiminnan historiasta tai yhteisölle ajankohtaisista aiheista. Jos kutsuttu luennoitsija ei ota puheessaan esille kommunalistista näkökulmaa aiheeseen, tulisi ryhmän moderoijan tehdä se, tai ryhmän jäsenten nostaa kommunalismi esille jälkeenpäin käytävässä yleisökeskustelussa. Heidän tulisi aina painottaa julkisten kokousten luomisen tarvetta.

Järjestäessään ajankohtaisiin kysymyksiin liittyvää toimintaa heidän tulisi aina sitoa ne vaatimukseen kansankokouksista, jotta kansalaiset voisivat itse päättää asiasta. He voisivat järjestää mielenosoituksen protestoidakseen yhteisön torjumaa rakennussuunnitelmaa tai aiottua ostoskeskusta vastaan, ja nostaa esille suunnitelmien takana vaikuttavat valtarakenteet ja hyötyjät. Kun kysymykset tulevat kunnanvaltuuston tai lautakunnan käsiteltäviksi, heidän tulisi käyttää puheenvuoro jokaisessa aiheesta käytävässä keskustelussa ja vaatia suoraa demokratiaa pitkän tähtäimen ratkaisuna. Tämä antaisi heille kokemusta osallistumisesta ja levittäisi samalla tietoisuutta kommunalistisista ajatuksista.

Ryhmän jäsenet tulevat hyvin todennäköisesti tutustumaan tai ovat jo osallisina paikallisissa yhteistyölle perustuvissa projekteissa; osuuskuntana toimivissa ruokakaupoissa ja kahviloissa, kommuuneissa ja tuotantokollektiiveissa ym. Nämä projektit ovat arvokkaita, sillä ne kehittävät yhteistyön henkeä, jota tarvitaan yhteisöllisen solidaarisuuden kehittämiseksi, jolle suora demokratia perustuu. Ne eivät kuitenkaan sellaisinaan ole kommunalistisia instituutioita, koska ne ovat osa sosiaalista (ks. kappale 2), eivätkä poliittista kenttää. Niiden yhteistyölle perustuvaan henkeen ei myöskään voi luottaa, ottaen huomioon kapitalistisen järjestelmän, johon ne kiinteästi kuuluvat (kappale 12). Kommunalistien, jotka ovat osallisina näissä yrityksissä, tulisi olla tietoisia yhteisöllisten projektien voimasta ja heikkouksista, ja samalla kun antavat osuuskunnille niiden tarvitseman panostuksen, keskittäisivät he kuitenkin enimmän osan voimistaan kansankokousten vaatimiseen ja elävän poliittisen kulttuurin edistämiseen. Ennenkaikkea kommunalistisen ryhmän jäsenten tulee puhua mahdollisimman monien ihmisten kanssa ja, selittää kärsivällisesti, miksi kansankokoukset ovat tarpeellisia, toistaen samat selitykset aina tarpeen vaatiessa ja vastaten kysymyksiin ja kritiikkiin kykyjensä mukaan.

Ryhmän saadessa huomiota näkemyksilleen ja tullessa vaikuttajaksi yhteisössä sen tulee alkaa kerätä uusia jäseniä. Ennen kuin kyselyitä on liikaa, tulisi ryhmän määritellä toiminnalleen säännöt. Nämä säännöt tulisivat määrittelemään ryhmän rakenteen, sen päätöksentekotavat, jäsenmaksujen keräämisen yms. Heidän tulisi myös sopia jäsenyyden reunaehdoista — esimerkiksi 1/2 vuoden koeaika voisi olla toivottava, jotta uudet jäsenet voivat totuttautua ryhmään ja varmistua näkemystensä vastaavan kommunalistien päämääriä. Alkuperäinen ryhmä saattaa haluta pitää uusien jäsenten opettamiseen erillisiä kokouksia. Sen tulisi kuitenkin ehdottomasti varata osa jokaisesta ryhmän tapaamisesta opinnoille ja keskustelulle mm. ryhmän tavoitteille ja toiminnalle merkittävistä kirjoituksista.

Esikaupungit

Esikaupunkialueella toimiva ryhmä tulee kohtaamaan haasteita, joita kaupungissa asuvat eivät joudu pohtimaan. Esikaupungeissa esimerkiksi julkisia tiloja ei juuri ole 1: toisin kuin kaupungeissa, esikaupungissa asuva ei välttämättä astu julkiseen tilaan lainkaan jättäessään kotinsa. Sen sijaan he nousevat yksityisautoonsa ja ajelevat sillä seuraavaan yksityiseen tilaan — kauppaan, bensa–asemalle, ostoskeskukseen tai työpaikalle. He saattavat viettää päiviä tai viikkoja saapumatta muihin kuin yksityisiin tiloihin. Jalkakäytäviä tai muita julkisia paikkoja tuskin onkaan esikaupungeissa, samalla kun yhteisöelämä on joutunut väistymään lähes kokonaan eristyneiden kotien tieltä, tehden sattumanvaraisen kohtaamisen toisen ihmisen kanssa hyvin epätodennäköiseksi.

Ihmisyhteisön sisäiseen kanssakäymiseen pohjautuvana kommunalistista politiikkaa on helpompi rakentaa paikassa, jossa ihmiset tapaavat toisiaan säännöllisesti. Siitä huolimatta että yhteisöllisyys on paljon vähäisempää esikaupungissa kuin kaupungissa, on myös esikaupunkilaisilla naapureidensa kanssa yhteisiä huolenaiheita, jotka vaativat yhteisiä ponnistuksia. Tällaisia ovat muun muassa ympäristö, lastenhoito, liikenne ja paikallinen talous. Esikaupunkilaiset elävätkin tällä hetkellä keskellä ongelmia, joita saastuminen, riittämättömät julkiset palvelut ja suuryritysten joukkoirtisanomiset aiheuttavat. Käytännön ongelmat niin esikaupungissa kuin kaupungissakin vaativat asukkaiden kohtaamista. Sattumaan luottamisen sijaan heidän täytyy kuitenkin alkaa järjestää tapaamisia tietoisesti.

Näillä alueilla kommunalistinen liike voi pyrkiä järjestämään julkisia tapaamisia ilmoittamalla ruokakaupoissa, julkisilla ilmoitustauluilla, paikallisissa lehdissä, jne. He voivat myös auttaa kokousten järjestämisessä ja ohjaamisessa, mikäli yhteisö niin haluaa.

Suurkaupungit

Suuret metropolit asettavat suoran demokratian luomiselle toisenlaisia ongelmia. Laajentuvat kaupunkivyöhykkeet, kuten New York tai Los Angeles, ovat keskitetysti hallinnoituja alueita, joiden miljoonat asukkaat pysyvät täysin vieraina jopa naapureilleen. Tämän kaltaiset asukasmäärät saattavat vaikuttaa mahdottomalta esteeltä julkisten kokousten järjestämiselle: jopa yksittäisessä naapurustossa asukkaiden määrä olisi liian suuri kokoontumaan yhdessä kokoustilassa. Mikäli kaikki Lontoon tai New Yorkin asukkaat yrittäisivät kokoontua yhteen ekklesiaan, logistiset ongelmat olisivat ylitsepääsemättömät. Aristoteleen mukaan poliksen tulisikin olla tarpeeksi pieni, että asukkaat olisivat suhteellisen tuttuja toisilleen.

Suurkaupunkien ainoana ongelmana ei ole niiden koko, vaan myös niiden hallinnon voi päätellä olevan niin etäistä ja persoonatonta, että ne ovat ennemminkin valtioita valtion sisällä kuin kaupunkeja. Niiden kaupungintaloja kansoittavat eliitit – pienemmät eliitit, mutta eliitit joka tapauksessa – joiden rakennetta ja toimintaa on tavallisen kansalaisen mahdotonta hahmottaa. Kunnallispolitiikan eliittien vaalikampanjat ovat yhtä kyynisiä, korruptoituneita ja manipuloivia, kuin mikä tahansa kansallinen vaalikampanja. Tultuaan kerran valituiksi virkaan pormestarit ja valtuuston jäsenet hallinnoivat suunnattomia byrokratioita, joiden hajauttaminenkaan ei tuottaisi tarkoituksenmukaista järjestelmää. Liikenne, puhtaanapito ja kaupallinen toiminta vaativat nykymuodossaan päivittäistä, pitkälle vietyä koordinointia.

Epäilemättä näiden urbanisoituneiden alueiden laajuus nostaa esiin useita kysymyksiä. Urbanisoituneen megalopoliksen eteneminen ei kuitenkaan vielä ole kyennyt täysin tukahduttamaan kansalaisaktivismin perinteitä.

Ensinnäkin suuret kaupunkiyksiköt eroavat valtiosta olennaisilta osin: kaupunkien ja valtioiden historialliset taustat eivät ole ainoastaan radikaalisti erilaiset, vaan kaupunkien hallintojärjestelmät sisältävät joitakin orastavia poliittisen elämän muotoja, jotka puuttuvat kansallisvaltioista. Hyvin usein kaupungin asukkaat jopa New Yorkin kaltaisessa megalopolissa voivat puuttua yhteisiin asioihin tavalla, jolla he eivät voi osallistua kansallisesti päätettäviin asioihin. Kunnalliset kaupungintalot ovat jopa suurkaupungeissa usein huomattavasti helpommin tavallisten kansalaisten lähestyttävissä kuin valtiolliset tai liittovaltiolliset lainsäädäntöelimet. Naapurustokeskukset ovat helposti luotavissa laajoissa kaupungeissa, koulujen vanhempainlautakuntien ja –iltojen sekä muiden alueen yhteisten aktiviteettien mahdollistaessa saman naapuruston asukkaiden tapaamisen ja yhteisistä ongelmista keskustelemisen.

Toiseksi hajauttaminen voi tuntua vaikealta vain, jos ryhmän jäsenet ajattelevat sitä yksinomaan fyysiseltä eli alueen ja logistiikan kannalta. Tällainen fyysinen hajauttaminen saattaa vaatia paljonkin aikaa tullakseen saatetuksi täydellisesti päätökseensä. Se saatta kuitenkin tapahtua nopeammin kuin kykenemme ennakoimaan. Tätä puoltavat saksalaisten ja japanilaisten kaupunkien nopea uudelleenrakentaminen toisen maailmansodan jälkeen. Institutionaalinen hajauttaminen voidaan kuitenkin aloittaa milloin vain, missä kaupungissa tahansa kokoon katsomatta, ja se voisi saavuttaa tuloksia melko nopeasti. Kansankokouksia voidaan järjestää missä tahansa, vaikkapa korttelitasolla riippumatta kaupungin koosta.

Kun kokoukset on saatu perustettua yhdessä tai useammassa suurkaupungin naapurustossa, ne voivat toimia esimerkkeinä toisille naapurustoille näiden muodostaessa naapurustokokouksiaan. Demokratisoidut naapurustot voivat lopulta liittoutua keskenään ja muodostaa konfederaatioita, jotka pyrkivät koordinoimaan liikennettä, puhtaanapitoa ja muita palveluita. Institutionaalisen hajauttamisen vaiheessa olevat naapurustot voisivat toimia poliittisina suunnannäyttäjinä koko kaupungissa, ja johtaa lopulta laajalle ulottuviin muutoksiin myös logistiikassa ja rakenteessa.

Institutionaalisen ja fyysisen hajaannuttamisen yhdistäminen voi ensialkuun saada tehtävän näyttämään liian vaikealta. Kuitenkin jopa suurimmat urbanisoituneet vyöhykkeet pitävät sisällään erilaisia kulttuurisia perinteitä ja eroavaisuuksia. Suurin osa suurkaupungeista sisältää pienempiä kaupunkeja ja kaupankäynnin keskuksia itsessään; tästä lienee Lontoo tunnetuin esimerkki. Viiden pienemmän kaupungin muodostama New York oli vielä vuonna 1874 pelkkä Manhattanin pikkukaupunki. Vain hiukan yli satavuotias ei vielä ole varmaankaan muuttunut ikuiseksi, toisin kuin jotkut kommunalismin kriitikot haluaisivat meidän uskovan.

Jotkut suuret amerikkalaiset kaupungit ovat jo käyneet läpi jonkinlaista institutionaalista hajauttamista. Vuonna 1975 New York muutti perustussäännöstään tavalla, joka vahvisti sen 59 osa-alueen ja näiden omien lautakuntien päätösvaltaa; Los Angelesilla on ollut haarakaupungintaloja jo jonkin aikaa; Detroit, Pittsburgh ja Honolulu säätivät jonkinasteisen naapurustohallinnon 1970-luvulla; Anchorage Alaskassa omaksui yhteisöneuvostojen rakenteen, Daytonin Ohiossa perustettiin kuusi osallistumiselle perustuvaa avointa suunnittelualuetta.

1980-luvulla Ranska silloinen pääministeri François Mitterrand koetti saada aikaan Pariisin hajauttamisen perustamalla paikallisia kaupungintaloja. Kenties dramaattisin esimerkki hajauttamisesta ovat Pariisin kaupunginosat (sectionnaires) suuren vallankumouksen aikana. Pariisin väkiluku oli tuohon aikaan suuri, noin puoli miljoonaa, mikä teki siitä megalopolin 1700-luvun mittapuulla. Lisäksi kaupungin logistiset ongelmat olivat suunnattomat aikana, jona mikään ei liikkunut hevosta nopeammin. Kuitenkin sektiot toimivat huomattavan menestyksekkäästi osaksi Kommuunille lähettämiensä delegaattien koordinoimina, osaksi konfederoitumalla oma-aloitteisesti. Suoran demokratian järjestelmässään sektiot eivät ainoastaan hoitaneet omia poliittisia toimintojaan, vaan myös huomattavan osan kaupungin muonittamisesta ja estivät yksityisiä henkilöitä varastoimasta ruokaa tukahduttamalla keinottelun, valvomalla hintoja ja hoitamalla monia muita monimutkaisia hallinnollisia tehtäviä, lisäksi sektiot ylläpitivät miliisiä, joka oli merkittävin asevoima Ranskan pääkaupungissa.

Jos oli mahdollista toteuttaa institutionaalinen hajauttaminen Pariisissa vuonna 1973, ei voi olla mahdotonta aloittaa sitä nykyaikaisissa kaupungeissa. Meillä ei ole ainoastaan kehittyneen liikenteen ja viestinnän luomaa etua, vaan myös kehittynyt ymmärtämys demokratian prosesseista, joita 1700-luvun pariisilaisilla ei ollut.

Useat nykyajan suurkaupungit kärsivät jo merkittävistä rakenteellisista ongelmista, joita väestönkasvu ja keskittäminen jatkuvasti pahentavat. Mielipidetutkimusten mukaan enemmistö amerikkalaisista asuisi mieluummin pienemmässä kaupungissa kuin laajenevassa megalopolissa. Suurkaupunkien yhä ilmeisemmiksi käyvät ongelmat tulevat muokkaamaan ilmapiiriä vastaanottavaiseksi kommunalistisen liikkeen tarjoamalle vaihtoehdolle.

1suom.huom. ongelmaa ei oikeastaan ole Suomessa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s