Yhteiskuntaekologian politiikka, kappale 8: Vaalit

 

Vaalit

On hyvin epätodennäköistä, että olemassa oleva kunnallishallinto suostuisi kommunalistien vaatimukseen valtansa luovuttamisesta kansankokouksille. Kommunalistien tulee pyrkiä tämän takia itse paikallisiin äänestettyihin virkoihin niin, että lopulta he voivat muuttaa kunnan virallista rakennetta luodakseen täysin valtuutettuja kansankokouksia vieden valtiolta valtaa.

Ei myöskään ole kovin todennäköistä, että kommunalistiset ehdokkaat, jotka pyrkivät virkaan tälläisilla vaatimuksilla tulevat saavuttamaan välittömiä voittoja. Heidän vaalikampanjansa pyrkisivät aluksi valistamaan ja opettamaan asukkaille kommunalismin perusajatuksia. Kaikki ryhmän tuottama kirjallisuus voitaisiin tuoda mukaan tuollaiseen kampanjaan. Kuitenkin itse kampanjalle tarvitaan oma itsenäinen asiakirjansa: poliittinen ohjelma, joka esittelee tiiviissä muodossa ryhmän ajatukset.

Vaaliohjelman tulisi koostua joukosta vaatimuksia, jotka edustavat niitä päämääriä, joiden puolesta ryhmä kamppailee. Näistä tärkein on kunnallisen hallinnon radikaali demokratisointi kansankokousten luomisen kautta. Ei kuitenkaan riitä, että vaaditaan vain suoraa demokratiaa; ohjelman tulisi tarjota asteittaisia vaatimuksia, joiden kautta tuo päämäärä voidaan saavuttaa. Itseasiassa ohjelman tulisi tehdä joukko selkeästi määriteltyjä välittömiä vaatimuksia ja asettaa ne sen jälkeen radikaaliin kontekstiin sitomalla ne päämäärään yhteiskunnan perustavanlaatuisesta muuttamisesta. Sen takia, että kommunalistinen liike on vallankumouksellinen liike, eikä reformistinen liike, eikä se pyri muuttamaan olemassaolevaa järjestelmää, vaan korvaamaan sen vapauttavalla yhteiskuntajärjestelmällä.

Ohjelmallisellisessa käsitteistössä näitä välittömiä ja pitkän tähtäimen päämääriä voidaan kutsua minimi– ja maksimivaatimuksiksi. Minimivaatimukset ovat niitä, jotka ovat välittömästi saavutettavissa olemassa olevassa yhteiskunnassa; ne ovat selkeitä ja konkreettisia. Maksimivaatimukset sen sijaan ovat yleisempiä; ne sisältävät sen järkevän yhteiskunnan, jonka ryhmä toivoo lopulta saavuttavansa. Minimivaatimukset tulee muotoilla sillä tavalla, että ne johtavat maksimivaatimuksiin tai muodostavat vaiheen niistä. Kytkemällä ne tällä tapaa ohjelman tulisi myös sisältää siirtymäkauden vaatimuksia yhteiskunnallisten vaihtoehtojen luomiseksi ja laajentamiseksi. Tietyn minimivaatimuksen täyttyminen, ja sen jälkeen sen laajennetun siirtymäkauden muodon täyttymisen tulisi johtaa tällä tapaa yleisemmän maksimivaatimuksen täyttymiseen.

Esimerkiksi vaatimusta “kunnan perustuskirjaa tulee muuttaa siten, että perustettaisiin kansankokouksia” voi seurata ilmaus aikomuksesta laajentaa noita kokouksia, että saavutettaisiin “suoran demokratian” pitkän tähtäimen päämäärä tai maksimivaatimus. Toinen minimivaatimus, jonka ohjelma saattaisi sisältää voisi olla “supermarkettien ja ostoskeskusten invaasion lopettaminen” sillä alueella. Maksimivaatimus voisi olla markkinatalouden korvaaminen moraalisella taloudella, joka huolehtisi tarpeista eikä voitonsaannista. Välivaiheena ohjelma saattaisi vaatia, että kunta perustaisi yrityksiä, jotka se itse omistaisi ja jotka kykenisivät niiden laajentuessa korvaamaan markkinatalouden. Kolmas minimivaatimus saattaisi olla “rämeikön säilyttäminen”; siihen liittyvä maksimivaatimus saattaisi olla “ekologisen yhteiskunnan luominen”. Näiden lisäksi yksi välitön vaatimus saattaisi olla perustaa päiväkoteja lapsille ja turvakoteja pahoinpidellyille naisille; tämä vaatimus saattaisi olla osa pitkäaikaisempaa päämäärää saavuttaa kaikille “yhteiskunnallinen tasa-arvo” yhteiskunnassa.

Vaaliohjelman tulisi aina sisältää ryhmän nimi ja yhteystiedot niin, että kiinnostuneet ihmiset voivat ottaa yhteyden siihen. Ohjelmaa saatetaan käyttää valistustyöhön kaikkina aikoina niin vaalien välisenä aikana kuin myös itse vaalien aikana, ei ainoastaan silloin kun ryhmän ehdokkaat pyrkivät virkaan kunnassa.

Ryhmän jäsenille tulisi olla selvää, että kommunalismi ei pyri muodostamaan edistyksellistä tai ympäristöystävällisempää kunnallista hallintoa saamalla “valistuneita” ehdokkaita kunnan valtuustoon. Tämän kaltainen reformistinen suuntautuminen voisi neutralisoida liikkeen pyrkimyksen luoda ja laajentaa kansankokouksia — ja sen suuremman pyrkimyksen muuttaa yhteiskunta. Pikemminkin ehdokkaiden tulisi painottaa niin usein kuin mahdollista, että heidän liikkeensä lopullinen päämäärä on luoda suora demokratia kyseenomaisessa kunnassa ja muualla.

Kampanja kansansivistystyönä

Niiden jäsenten, jotka ryhmä valitsee ehdokkaiksi pyrkimään valtuustoon tulisi ihanteellisessa tapauksessa olla heitä, jotka ovat kykenevimpiä kommunalististen ajatusten ilmaisussa ja siihen kaikkein tottuneimpia. Tämä sen takia, että lyhyellä tähtäimellä katsoen kommunalistiset kampanjat tulevat olemaan osa jatkuvaa pyrkimystä kansansivistystyöhön, ja tilaisuuksia julkistaa ajatuksia ja herättää julkista keskustelua. Jokaisessa tilanteessa — haastatteluissa, väittelyissä ja puheissa — ehdokkaat vaatisivat kansankokousten perustamista ja edistäisivät suoran demokratian asiaa. Ehdokkaiden väliset väittelyt ovat erityisen suotuisia, samalla kun lentolehtisten levitys ovelta ovelle on korvaamaton tapa saada julkista huomiota ohjelmalle ja sen sisältämille ajatuksille.

Kommunalistisen ryhmän tulisi ymmärtää, että sen ehdokkaat eivät pyri virkaan yksittäisinä ihmisinä vaan puhemiehinä—naisina niille ajatuksille, jotka esitetään ryhmän ohjelmassa. Nämä ajatukset ovat se asia ehdokkaiden yksittäisten persoonien sijaan, jota kampanja esittää yleisölle saadakseen niille yleisen hyväksynnän tai paheksunnan. Mitä taas tulee itse ehdokkaisiin, he ovat aina vastuullisia ryhmälle poliittisesta käytöksestään, eivätkä omille henkilökohtaisille eduilleen.

Parhaat tilaisuudet kampanjalle ovat väittelyt, joissa asukkaat käyvät, ja joissa he nostavat esille huolenaiheitaan ja esittävät kysymyksiä. Tämän kaltaiset tilaisuudet ovat mahdollisuuksia luoda suoralle demokratialle välttämätön kasvokkainen poliittinen kenttä. Mediajulkisuus saattaa vaikuttaa tehokkaammalta kuin kasvokkaiset keskustelut, koska se saavuttaa useampia ihmisiä, mutta ryhmän tulisi suhtautua mediaan varoen. Ensinnäkin, se asettaa yhteisön poliittisen osanoton etäisyyden päähän — se ei ole enää suoraa — edistäen tavallisten ihmisten eristymistä julkisista asioista ja näin köyhdyttää sitä yleistä osanottoa, johon kommunalismi pyrkii. Se myös eristää ehdokkaat ja ajatukset siltä perinpohjaiselta kyselyltä ja haastamiselta minkä kasvottainen kontakti tekee mahdolliseksi.

Tämän lisäksi on myös hyvin tärkeää käsittää, että tavallinen kaupallinen televisiouutisten reportointi on jo määritelmän mukaisesti kallistunut suosimaan status quota ja on siten periaatteellisella tasolla kommunalistista liikettä vastaan. Vaikka jotkin reportterit saattavat olla sympaattisia liikettä kohtaan, paikalliset kaupalliset televisioasemat suosivat todennäköisesti mainostajiensa etuja. Heidän uutisointinsa, silloinkin kun se ei ole avoimen vihamielistä, saattaa muuttaa kommunalistiset ehdokkaat mediaesiintyjiksi ja alentaa poliittisen keskustelun viihteen tasolle tarjoten vain katkelmia lauseista ja tilaisuuksia valokuville perinpohjaisen reportaasin sijaan. Ryhmän paras tilaisuus median käyttöön todennäköisesti on paikallinen aluetelevisio, jossa on usein mahdollista lähettää täysimittaista, editoimatonta ja keskeytymätöntä lähetystä kokouksista tai väittelyistä.

Vaalitappio

Tämän hetkinen, suuressa osassa maailmaa vallitseva, poliittisen taantumuksen ilmapiiri tulee todennäköisesti estämään välittömät vaalivoitot kampanjalta jopa pienissä ja edistyksellisissä yhteisöissä. Lähitulevaisuudessa kommunalistiset ehdokkaat tulevat todennäköisesti häviämään kaikki vaalikamppailut mihin he osallistuvat. Kaikkein epätodennäköisintä on, että 1990-luvulla, vallankumouksellinen vähemmistö kykenisi saavuttamaan nopeaa ja laajalle levinnyttä yleistä tukea. Huomattavan kauan saattaa kulua, ennen kuin liike saavuttaa edes kohtuullisia vaalivoittoja.

Kuitenkaan nykyisen kaltaisissa taantumuksellisissa oloissa, niinkin paradoksaaliselta kuin se voikin vaikuttaa, vaalivoitot eivät ole jotain johon kommunalistisen liikkeen tulisi keskittyä. Vaikka liikkeen tulisi ehdottomasti ottaa osaa vaalikampanjoihin, vaalivoiton ei tulisi olla ratkaiseva asia. Liian usein radikaalit vaihtoehtoliikkeet ovat saavuttaneet suosiota vaaleissa ennen kuin niiden ajatukset ovat tulleet yleisesti käsitetyiksi mikä on koitunut tappioksi niiden perusperiaatteille. Ne ovat saavuttaneet ääniä vaikka kansalaiset eivät ole olleet samaa mieltä heidän maksimivaatimustensa kanssa, vaan pelkästään heidän minimi, usein reformististen vaatimusten kanssa; Järkevää yhteiskuntaa vaativien pitkän tähtäimen päämääriin liittyvä valistustyö on jäänyt näin tekemättä. Tästä on seurannut, suuri epätasapaino liikkeen ja kansalaisten poliittisen tason välille. Kuitenkin ehdokkaat, kun heidät oli valittu virkaan, olivat vastuullisia heitä äänestäneille kansalaisille, eivätkä liikkeen ohjelmalle, mikä väistämättä laimensi heidän ajatustensa radikaaliutta, kun tavoitteena oli ensisijaisesti “vaalivoitto”.

Esimerkki tästä radikaaliuden vesittymisestä ovat useissa eurooppalaisissa maissa, varsinkin Saksassa, 1970– ja 80–luvun vaihteessa ilmaantuneet vihreät liikkeet. Vihreät, jotka olivat alunperin vastakulttuurinen liike, olivat näennäisesti suuntautuneet yhteiskunnan uudelleenrakentamiseen ekologisten periaatteiden mukaisesti. 1980–luvun alkupuolella Vihreät ottivat osaa Saksan liittopäivien vaaleihin ja keräsivät riittävästi ääniä saadakseen reilut kaksikymmentä ehdokasta läpi.

Puolue järkeili, että nämä uudet Vihreät parlamentaarikot yllättäen julkisuuden valokeilassa käyttäisivät virkojaan valtiossa vain alustana valistustyölle. Pian kuitenkin nousi odotuksia, että parlamentaarikot kykenisivät ajamaan läpi progressiivisia, ekologisesti valistuneita lakeja — ja että heidän tulisi pyrkiä aktiivisesti tekemään niin. Kuitenkin tuollaisten lakien läpivienti oli mahdollista ainoastaan koska se ei häirinnyt olemassa olevaa yhteiskuntarakennetta; kun lait tulivat päämääräksi, puolue ei ollut enää radikaali. Yksi kerrallaan puolue hylkäsi radikaalit vaatimuksensa lisätäkseen äänimääräänsä, ja seurauksena puolue sulautettiin nopeasti valtion instituutioihin. 1990–luvun alussa, kun Vihreät antoivat julkilausuman kapitalismista, joka sisälsi kantoja jotka olivat huomattavasti Vatikaanista oikealle, puolueen periaatteellinen vasemmistosiipi viimein jätti puolueen kuvotuksen vallassa. Tällä hetkellä jäljellä olevat vihreät työskentelevät täysin olemassa olevan järjestelmän sisällä — itseasiassa, he vaikuttavat olevan innokkaita työskentelemään tavanomaisten puolueiden kanssa, muun muassa Kristillisdemokraattien, riippumatta siitä mitä se aiheuttaa heidän periaatteilleen. Samankaltainen kehitys tapahtui Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Italiassa, sekä Yhdysvalloissa, vaikkakin pienemmissä mittasuhteissa.

Tämän kaltaisen “käänteisen kasvatuksen” välttämiseksi kommunalistisen liikkeen täytyy olettaa kasvavansa hitaasti ja orgaanisesti, ja sen täytyy kärsivällisesti selittää liikkeen ajatuksia tavallisille ihmisille, valistaen heitä aina tilaisuuden tullen, ilman että he taipuvat väistämättömien taantumien edessä. Sen tulee aina muistaa, että sen päämäärä ei ole saada lisää jäseniä paikalliseen hallintoeliittiin. Pikemminkin sen järkkymättömänä päämääränä tulee olla sellaisen poliittisen kentän uudelleenluonti, joka mahdollistaa laajimman mahdollisen suoran demokratian. Jotta se voi luoda tämän kentän, liikkeen täytyy opettaa kansaa ja kieltäytyä kesyyntymästä valtion edessä.

Vihreiden tarina saattaa johtaa jotkin kommunalistit kieltäytymään ottamasta osaa mihinkään vaaleihin, edes paikallisiin. Kuitenkin paikalliset kampanjat ovat ensiluokkainen tilaisuus valistustyölle. Huolimatta vaalien vaihteluista ja kampanjan häviämisen mahdollisesta lannistavasta vaikutuksesta, vaaleihin osanoton tulisi olla johdonmukainen ja jatkuva osa kommunalistista käytäntöä. Niin kauan kuin liike pitäytyy päämäärissään ja periaatteissaan, se jatkaa työtä rakentaakseen vaihtoehtoa nykyiselle yhteiskunnalle: kunnallista suoraa demokratiaa.

Se mitä kommunalistien ei tulisi tehdä, niinkin vaikeaa kuin se saattaa olla, on ohjata toimintaansa tietyissä vaaleissa saamansa äänimäärän mukaan, tai käyttää pitkiä iltoja miettien ja analysoiden eri kilpailijoiden saamia äänimääriä. Tämän kaltaiset huolet johtavat väistämättä yhteen kahdesta lopputuloksesta: joko epätoivoon tai haluun saavuttaa vaalivoitto hinnalla millä hyvänsä, kuten Vihreät tekivät. Sen sijaan että vain pyrittäisiin saamaan aina vain enemmän ääniä yhteisön jäseniltä, ryhmän tulisi painottaa laatua määrän sijaan; sen tulisi olla tyytyväinen pienen ja hitaasti kasvavan hyvin tietoisen jäsen ja tukijajoukon kanssa sen sijaan, että se pyrkisi saamaan suuren äänestäjämäärän, joka on vain heikosti perehtynyt kommunalistisiin ajatuksiin, toisin sanoen “äänestäjäkunnan”.

Vain yhteisössä, jossa liike on saanut nostettua poliittista ja demokraattista tietoisuutta, olisi toivottavaa että kommunalistiset ehdokkaat todella voittaisivat vaaleissa. Kuitenkin, jos ja kun, kansalaiset valitsevat kommunalistisen ehdokkaan koska he ovat samaa mieltä ryhmän ohjelman kanssa, ehdokkaan tulisi säilyä vastuullisena sekä ohjelmalle että asukkaille, ja aloittaa heti työ kansankokousten perustamiseksi ja kunnallishallinnon demokratisoimiseksi. Hänen tulisi aggressiivisesti luoda muutoksia kunnan lakeihin kansankokousten luomiseksi tai missä niitä jo on, antaakseen niille laajemmat valtuudet, mukaanlukien laillisen vallan tehdä koko kuntaa koskevia päätöksiä.

Libertaarinen vaalien vastustaminen

Useat individualistiset anarkistit esittävät vastalauseen, että vihreiden kaltaiset kokemukset ovat tyypillisiä kaikille liikkeille, jotka ottavat osaa vaaleihin. He hylkäävät kommunalistisen lähestymistavan nimenomaan sen takia että siihen kuuluu osanotto vaaleihin, jopa kunnallisiin vaaleihin jotka rakentuvat suoran demokratian ympärille. Kunnalliset vaalit, heidän väitteensä kuuluu, ovat osa valtiota ja alueellisia ja kansallisia vaaleja eivätkä kunnalliset viranhaltijat ole laadullisesti yhtään erilaisia kuin ne, joilla on virka kansallisvaltiossa. Oletettavasti kaikkien, jotka vastustavat johdonmukaisesti valtiota täytyy hylätä paikalliset vaalit ja kunnallinen politiikka.

Valtion vastustus on hyvin tarpeellista, mutta valtiojohtoisuus ei ole sama asia kuin vaalitoiminta. Osanotto kunnallisiin vaaleihin ja kunnanvaltuustoihin ei suinkaan ole sama asia kuin valtiotaito, varsinkaan kun libertaarinen liike tietoisesti ohjaa tätä osanottoa valtiota vastaan (kts. Kappale 12). Kaupungit ja valtiot pohjautuvat kahteen täysin erilliseen perinteeseen, jotka ovat käyneet toistuvaa sotaa vallasta keskenään — jopa Ranskassa, jossa on pahamaineisen keskitetty valtiojärjestelmä. Kunnallisiin vaaleihin mukaan meneminen — aikomuksena kunnan demokratisointi ja sen asettaminen Valtiota vastaan — tarkoittaa Valtion vastustajien puolelle astumista tässä jatkuvassa kamppailussa.

Tulee huomata, että nämä anarkistit eivät jaa yhteiskuntaa kolmeen osaan, sosiaaliseen ja poliittiseen kenttään sekä valtioon. Tarkemmin sanoen, he jättävät huomiotta poliittisen kentän sekoittamalla sen valtioon, eli hyväksymällä politiikan ja valtiotaidon vaihdettavuuden tavanomaisessa kielenkäytössä — tämä sekaannus pelaa suoraan vastapuolen pussiin. Valtiota vastaan kamppailemisen tulee heidän mielestään tapahtua sosiaalisella kentällä — toisin sanoen, vaihtoehtoisissa sosiaalisissa ryhmissä kuten osuuskunnissa — eikä poliittisella kentällä, jonka olemassaolon he kieltävät.

Kuitenkin anarkismissa itsessään on aina ollut kommunalistinen suuntaus, sen individualististen ja kulttuuristen haarojen vierellä. Kommunalismi uskoo hajautettujen, valtiottomien, ja yhteisesti hallinnoitujen “kommuunien” tai yhteisöjen ihanteeseen — eli liittoutuneisiin kuntiin. Tämän kommunalistisen suuntauksen painotus on pitkän aikaa ollut kunnallinen, kuten voidaan nähdä sekä Bakuninin että Kropotkinin kirjoituksista. Bakunin uskoi esimerkiksi, että kunnalliset valtuustot ovat perustavia ihmisten poliittiselle elämälle. Ihmisillä, hän kirjoitti, “on terveellinen, käytännöllinen perusjärki kun on kyse kunnallisista asioista. He ovat kohtuullisen hyvin perillä asioista, ja tietävät kuinka voivat valita keskuudestaan kykenivimmät viranhaltijat. Tämän takia kunnalliset vaalit kuvastavat aina parhaiten kansan todellisia asenteita ja haluja.”1

Tämän kommunalistisen suuntauksen poliittista ydintä ei ole kuitenkaan ilmaistu tarpeeksi selvästi yhteiskunta–anarkistisissa kirjoituksissa. Kommunalismi pyrkii täyttämään juuri tämän aukon.

Lain ulkopuoliset kansankokoukset

Monissa paikoin kommunalistinen ryhmä tulee huomaamaan, että kunnalla ei ole perustuskirjaa, tai että kunnan valtuusto tai joku toinen kunnallinen elin estää johdonmukaisesti sen pyrkimykset muuttaa perustuskirjaa, että se voisi valtuuttaa kansankokoukset. Kommunalistinen kunnanvaltuutettu saattaa hyvinkin huomata, että on mahdotonta suostutella loppua valtuustosta laillistamaan kansankokouksia, tai ehkä yhteisö ei ole vielä edes saavuttanut vaihetta, jossa kommunalistisia kunnanvaltuutettuja voidaan edes valita.

Tälläisissa tilanteissa ryhmä voi aloittaa omasta aloitteestaan kansankokouksia joilla ei ole virallista laillista asemaa ja kutsua niitä koolle vedoten yhteisön kaikkiin asukkaisiin, jotta he tulisivat ja ottaisivat osaa niihin. Nämä kansankokoukset voisivat tavata vakituisesti ja keskustella paikallisista, alueellisista, kansallisista ja jopa kansainvälisistä asioista, mikäli he sitä haluaisivat, julkaisten julkilausumia ja päätöksiä omien näkemystensä ilmaisuna. Antaakseen näille kokouksille rakenteen, osanottajien tulisi omaksua muodollinen säännöstö, joiden mukaan he hoitaisivat asiansa ja sitten virallistaa ne ohjesääntönä. Tämän lisäksi he saattaisivat määritellä ne poliittiset vallat, jotka he lopulta vaatisivat itselleen.

Jopa kokoukset, joilla ei ole laillista valtaa, voivat käyttää suunnatonta moraalista voimaa. Yhä useampien kansalaisten nähdessä niiden merkityksen ja käydessä niiden kokoontumisissa, olemassaolevat kunnalliset rakenteet voisivat hyvinkin olla lopulta pakotettuja antamaan niille jonkinasteista laillista, rakenteellista valtaa.

Kun tämä vähimmäisaskel on otettu, voitaisiin ryhtyä toteuttamaan siirtymäkauden ohjelmaa, jossa laajennettaisiin kansankokousten valtaa. Kansandemokratian varttuessa — kokousten osanottajien lisääntyessä, ja kun kansalaiset omaksuisivat nämä instituutiot omikseen — kokoukset tulisivat saamaan aina vain enemmän valtaa käytännössä. Lopulta kunnan perustuskirjaa täytyisi muuttaa tunnustamaan tämä uusi kansanvalta, ja vahvistamaan kansankokousten ylin valta yhteisössä. Tämän jälkeen kokoukset tulisivat työskentelemään saavuttaakseen kommunalistisen politiikan maksimivaatimukset: kunnallisten kansankokousten konfederaation ja järkevän yhteiskunnan luomisen.

Kuinka nopeasti itsehallinnollinen julkinen kenttä institutionalisoidaan näihin kansankokouksiin tulee tietenkin riippumaan ihmisten tietoisuuden asteesta. Täytyy korostaa, että kommunalistiselta ryhmältä tullaan tarvitsemaan paljon kärsivällisyyttä, mutta (siitä huolimatta) sen poliittisella projektilla on potentiaalisesti kauaskantoiset mahdollisuudet poliittisen elämän laajalle muuttamiselle.

1Sam Dolgoff, ed. Bakunin on Anarchy (New york: Alfred A. Knopf, 1972; Montreal: Black Rose Books, 1980 uudelleen julkaisu, nimellä Bakunin on Anarchism), s. 223.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s