Yhteiskuntaekologian politiikkaa, kappale 5:Valtio ja urbanisaatio

Valtio ja urbanisaatio

Huolimatta siitä kuinka läheinen valtio on modernille elämälle sen toiminnan ollessa tuttua jokaiselle koululaisellekin sekä sen roolin ollessa niin selkeä herruuttamisen väline, valtio on silti ilmiö, jonka koko poliittinen kenttä ymmärtää väärin. Niin liberaalit kuin konservatiivitkin ylistävät valtion yksinoikeutta valtaan järkeistäen, että se on välttämätön järjestäytyneille yhteiskuntasuhteille, koska ihmisluonto on heidän mielestään selvästi viallinen. Jotkut menevät vielä pitemmälle ja kehuvat valtiota hyväntekijäksi, sivistäväksi voimaksi, ja optimistisina hetkinä jopa huipentumaksi “historian loppuna.”

Vasemmistolaisilla sen sijaan ei ole illuusioita valtiosta muuna kuin herruuttamiseen käytettynä työkaluna. He kuitenkin erehtyvät kun he tulkitsevat sen yksittäisiä ominaisuuksia. Marxilaiset useimmiten ajattelevat, että valtio on vain luokkavallan seuraus ja samalla, että se on työkalu, jonka voi haltuunottaa ja jota voi käyttää työväenluokan hyväksi–joka on vaihto joka vain jatkaisi herruutta. Libertaariset vasemmistolaiset puolestaan oikeutetusti hylkäävät valtion kokonaan, mutta he usein käsittävät valtion epähistoriallisesti, ikäänkuin se olisi materialisoitunut maan päälle valmiiksi muotoutuneena monoliittina vailla edeltäjiä.

Kuitenkin kuten kaupungilla ja itse poliittisilla ja sosiaalisilla kentilläkin, valtiolla on historiallinen kehityksensä. Se on muodostunut vähitellen historian alkuaikojen hierarkisten suhteiden verkostosta, se on saanut monia muotoja ja käynyt läpi monia kehitysvaiheita yhteiskunnallisen evoluution aikana. “Valtio” on monoliitin sijaan pikemminkin kudos, joka kattaa valtion idut, osittain muodostuneet ja epävakaat kvasivaltiot, keisarikunnat, monarkiat, feodaalivaltiot, teokratiat, tasavallat, hyvinvointivaltiot, itsevaltiaat, diktatuurit ja totalitaariset valtiot. Kuten kaikilla muillakin hierarkian ja luokkaherruuden rakenteilla, valtioilla on monia muotoja, ja niiden kehitys on ollut vaihtelevaa ja oikukasta, monimuotoista ja monimutkaista.

Monet nykyajan valtioista ovat yhtenäisiä rakenteeltaan–toisin sanoen niiden käyttämä valta kulkee yksisuuntaisesti pääkaupungista alaspäin. Paikallisilla alueilla on vain vähän tai ei lainkaan omaa valtaa niiden toimiessa enimmäkseen keskuksen määräysten mukaisesti. Esimerkiksi Ranskan järjestelmä on poikkeuksellinen sen äärimmäisen keskittämisen ansiosta, jossa paikallishallinto pidetään tiukasti keskushallinnon nuorassa. Suora hallinnollinen yhteys kulkee Pariisista kaikkien osien ja arrondissementien halki jopa kaikkein pienimpiin maalaiskuntiin. Paikalliset viranomaiset ovat vastuullisia keskukselle ja heidän täytyy toteuttaa sen antamat määräykset. Jopa uuden koulun rakentaminen pienessä kunnassa vaatii hyväksynnän ministeriöltä Pariisissa. Tämä keskitetty järjestelmä asetettiin Ranskaan vuoden 1791 perustuslaissa; useimmat Eurooppalaiset valtiot, jotka Napoleon valtasi omaksuivat sen jossain muodossa, mistä se on levinnyt muihin maailman kolkkiin.

Englantilainen paikallishallinnon muoto on sen sijaan ollut perinteisesti paljon hajautetumpi huolimatta Henry II ja Henry VII:n aloittamasta vallan haalimisen prosessista. Kunnalliset yhteenliittymät normannien valtausta edeltävältä ajalta olivat itsenäisiä Lontoosta jo antiikin ajoista lähtien, ne käyttivät valtaa, joka oli määritelty perustuskirjoissa ja muissa valtakirjoissa. Maakunnat, sekä maalais– että kaupunkialueet (district), maaseudun ja kaupunkien seurakunnat (parish), kauppalat (borough), sekä maakunnan kauppalat — kaikki nämä paikalliset hallintoalueet olivat perinteisesti vapaita tiukasta keskushallinnosta. Kuitenkin aina 1800–luvun puolivälistä lähtien tämä paikallisen autonomian perinne on ollut hyökkäyksen kohteena, ja se on nyt nopeasti katoamassa.

Kansallisvaltion nousu

Riippumatta siitä kuinka yhtenäinen tai hajautettu valtio on, sen rinnakkaiselo paikallisen itsehallinnon — minkäänlaisista merkittävistä vapauksista nauttivien kaupunkien tai kuntien — kanssa tulee luultavasti olemaan vastentahtoista. Jopa Rooman valtakunnan aikoihin keisari Augustus ja hänen perijänsä tekivät kunnallisen itsehallinnon tukahduttamisesta keskeisen osan keisarikunnan hallitsemisesta. He sallivat kaupungeille juuri sen verran vapauksia, että ne kykenivät suorittamaan omat poliisitoimensa ja keräämään veroja väestöltään, mutta eivät sen enempää. Vuosisatoja myöhemmin eurooppalaiset prinssit ja monarkit omaksuivat pitkälti saman lähestymistavan rajoittaen kunnallisia vapauksia, millä kykenivät vahvistaakseen omaa valtaansa.

Kansallisvaltioiden nousulle oli itseasiassa välttämätöntä, että paikallista valtaa heikennettiin, ja että varsinkin suhteellisen autonomiset kaupungit alistettiin valtion byrokratialle sekä sen poliisi– ja sotilasvoimille. Keskushallinnon ensimmäinen tunkeutuminen paikallisalueille tapahtui perustamalla yhtenäinen laillinen järjestelmä alueille, jotka toimivat sitä ennen vaihtelevin tavoin. Esimerkiksi 1100–luvulla Englannissa “kuninkaan tuomarit”, jotka kulkivat kierroksilla pitkin maaseutua, levittivät yhteisen lain sirpaleisille feodaalisille oikeusalueille. Henry II:n kaudella tämä järjestelmä laajennettiin sisältämään sekä siviili– että rikosoikeus, yhtenäistetyt oikeudenkäyntien, rangaistusten ja valamiesten järjestelmät sekä kuninkaan tuomarien vakinaiset virat. Mantereella kuninkaat ja prinssit alistivat laajoja alueita roomalaiselle laille pyrkimyksenään raivata paikallisten laillisten käytäntöjen ryteikköjä, ja heikentää tällä tapaa paikallisten alueiden itsehallintoa.

Laillista yhtenäistämistä tuettiin väkivallalla, kun monarkiat valtasivat paikallisia alueita ja sulauttivat ne itseensä alistaen ne keskushallinnolle. Jopa kaikkein mitättömimmätkin hallitsijat varhaisella modernilla kaudella käyttivät sotilasvoimia laajentaakseen komentoaluettaan. Englannin ja Ranskan absoluuttiset yksinvaltiaat keräsivät suunnattoman vallan omiin käsiinsä muodostaen suurimittaisia valtioita vapaista kaupungeista, paikallisalueiden konfederaatioista sekä moninaisista feodaalialueista.

Keskusvallan yrittäessä rajoittaa paikallisten feodaaliherrojen valtaa he myös rajoittivat elinvoimaisten kuntien vapauksia, mikäli ne vaikeuttivat itsevaltiaan tahdon toteutumista. 1500-luvun Italiassa Machiavelli neuvoi kyynisesti valtiota rakentavaa “ruhtinasta”, herruuttamiseen pyrkivää hallitsijaa tai monarkkia, että on vaikeampaa vallata kaupunkeja, joilla on vapaa itsehallinnollinen historia kuin niitä, jotka ovat jo tottuneita herruuteen.

Totta puhuen ei ole muuta varmaa keinoa heidän hallitsemisekseen, kuin heidän tuhoamisensa. Kuka tahansa, joka tulee vapaan kaupungin hallitsijaksi eikä tuhoa sitä, voi odottaa, että se tulee tuhoamaan hänet. Kaupunki voi aina löytää syyn kapinointiin vapauden nimissä, ja sen muinaisten käytäntöjensä takia, joita ei unohdeta ajan kuluessa tai etuja saadessa.

Ranskan kuninkaat ja heidän ministerinsä jakoivat Machiavellin asenteen Ranskan valtion kasvaessa kunnallisen vapauden kustannuksella. Vuonna 1463 Louis XI vaati itselleen oikeuden muuttaa halutessaan mitä tahansa perustuslakia kaupungissa “ilman että kukaan tekee muuta kuin katsoo”, samalla kun Louis XIII ja Richelieulla oli pysyvänä toimintatapana “repiä kaupunkien muurit maan tasalle.” Ranskan vallankumouksen aikana Jakobiinien hallinto ei tehnyt muutosta keskittämiseen pyrkimisessä: vuoden 1791 perustuslaki muodosti departementit, korvaten monet arvokkaat paikalliset poliittiset muodot. Vuosina 1793-1794 puolestaan Robespierren julkisen turvallisuuden komitea murskasi vallankumouksellisen Pariisin, sekä yleisesti koko Ranskan kunnalliset instituutiot.

Kasvavat kuningaskunnat sekä myöhemmin tasavallat asettivat yhä enemmän paineita ja vaatimuksia eri kaupungeille, jotka olivat niiden hallintoalueen sisällä puuttuen niiden vapauksiin sekä riistäen niiden vallan. Valtioiden rakentaessa aina vain suurempia ja tehokkaampia hallintomuotoja ne omaksuivat itselleen toimintoja, jotka olivat olleet perinteisesti kaupunkien etuoikeuksia, tällaisia olivat laillisen tuomiovallan lisäksi myös taloudellinen säännöstely, raha, verotus, ja jopa diplomaattiset suhteet. Samanaikaisesti keskeytymättömiltä vaikuttavat sodat, joita kuninkaat kävivät toistensa kanssa täytyi kustantaa ja kaupungit, niiden taloudellisen rikkauksien ansiosta, tulivat rahankeruun ensisijaisiksi kohteiksi. Samalla kun monarkit puristivat rahaa kaupungeista he myös laajensivat valtaansa niihin prosessissa, joka asteittain tukahdutti julkisen vapauden. 1600-lukuun mennessä aiemmin vapaat kaupungit olivat lähestulkoon täysin monarkisten valtioiden nielemiä ja sulautettuja niiden keskitettyyn rakenteeseen.

Vastustus valtion laajentumiselle

Euroopan ulkopuolelta voimme löytää vain harvoja poliittisia käsitteitä, jotka yhdistävät kaupungin vapauteen vastakohtana valtion herruudelle, tai jotka mieltävät kaupungeille oman poliittisen elämänsä, valtiosta erilliset perinteet tai tottumukset. Esimerkiksi aasialaiset kaupungit olivat pääosin teokraattisten monarkioiden hallinnollisia keskuksia, joissa valtio ja kaupunki muodostivat jatkumon ja joista vain harvat kapinalliset yhteiskunnalliset halut kykenivät löytämään kodin. Sen sijaan Euroopan kaupunkien vapautta rakastavat keskustat loivat ainutlaatuisen käsitteen kaupungista yhteiskunnallisen vapauden keskipisteenä. Itseasiassa aina antiikin ajoista nykypäivään kaupunki on muodostanut merkittävän vastustajan valtion kasvulle ja vallan keskittämiselle.

Kuten olemme jo lukeneet, 1100–luvulla, pohjoisen Italian kommuunien konfederaatio, joka tunnetaan Ensimmäisenä Lombardian liigana, kapinoi Frederick I Barbarossan pyrkimyksiä vastaan, saada takaisin keisarilliset “oikeutensa” Po laakson kommuuneilta. Koska konfederoituneet kommuunit voittivat hänet taistelussa Milanossa, he saivat vuoden 1183 rauhansopimuksen, joka muodosti perustan heidän kunnallisille vapauksilleen. Samanaikaisesti Ranskassa Nimes, Avignon ja Marseille, niiden saatua vapautensa varhaisella 1200–luvulla, konfederoituivat ja rajoittivat prinssiensä valtaa. Etienne Marcel, suosittu kolmannen säädyn johtaja 1300–luvun Pariisissa, pyrki rakentamaan kaupunkien liittouman joka tulisi maalaisten tuella rajoittamaan tai mahdollisesti lopettamaan Ranskan monarkian vallan kokonaan.

Pohjois–Euroopassa lukuisat kaupungit ja kunnat konfederoituivat, eivät pelkästään edistääkseen kauppaa ja yhteistä hyvinvointiaan, vaan myös suojellakseen vapauksiaan. Kuudestakymmenestä kahdeksaankymmeneen pohjois–saksalaista kaupunkia, joista osa oli merkittäviä Itämeren satamia, liittoutui muodostaakseen Hansa–liigan, joka kontrolloi pohjoista merikaupankäyntiä useiden vuosisatojen ajan. Kaksi Rheeniläistä liigaa 1200–luvulla, alueella joka on nykyään osa Saksaa, olivat samalla tapaa sekä kaupallisia että puolustuksellisia. Vuoteen 1300 mennessä useimmat kunnat Saksan eteläosassa olevalla Swabian alueella olivat saavuttaneet vapaiden keisarillisten kaupunkien aseman. Toisin sanoen, ne olivat lähestulkoon vapaita Pyhän Rooman Keisarikunnan hallitsijan, Charles IV, tai muiden alueellisten herrojen vallasta, jotka tästä huolimatta väittivät hallitsevansa niitä. Swabian kunnat muodostivat uhmakkaasti vuonna 1384 ensimmäisen Swabian liigan (Schwäbische Städtebund), ilman keisarillista hyväksyntää. Alankomaissa 1300–luvulla Flaamilaiset kunnat yhdistivät voimansa kapinaan herrojaan vastaan. Kaksi vuosisataa myöhemmin Hollantilaiset kaupungit ja niiden Stadtholderit (kuvernööri) yhdistyivät kumotakseen Espanjalaisten vallan ja muodostaakseen perustan Alankomaiden konfederaatiolle.

Itseasiassa 1800-luvulla oli vielä epäselvää tulisiko kansallisvaltio vai konfederaatio määrittämään vallan muodon Euroopassa. Keski– ja eteläeuroopassa oli vielä lukuisia liittorakenteita. Viive Italian ja Saksan kansallisvaltioiden luomisessa johtui pitkälti kaupunkien ja niiden liittoumien asettamista esteistä ja vaikka paikallinen nurkkakuntaisuus muodosti osan esteistä, niin tekivät myös kunnallisen itsehallinnon ja vallan keskittämisen vastustamisen vahvat perinteet.

Tähän päivään saakka, vastustus valtiovaltaa kohtaan saa ravintonsa kylien, naapurustojen ja kaupunkien yhteisöverkostoista. 1960–luvulla Madridin Asukasliike, joka rakentui pitkälti naapurustoryhmille ja rakenteille, oli merkittävässä osassa Francon hallinnon heikentämisessä. 1980-luvun lopulla osa Neuvostoliiton romahduttaneista väristyksistä muodostui liikkeista, jotka pyrkivät alueelliseen ja paikalliseen autonomiaan. Kunnallisten liikkeiden noustessa kansallisvaltion epävakaus tulee näkyväksi.

Urbanisaatio

Nykyään kuntaa uhkaavat voimat, joiden valtaa menneiden vuosisatojen kapinalliset ja itsehallintoon pyrkineet eivät olisi voineet kuvitellakaan. Kapitalismin suunnaton ja muodoton vitsaus, urbanisaatio nielee määriteltävissä olleet inhimillisen kokoiset yksiköt, jotka olivat ennen kaupunkeja. Pienet yhteisöt sulautetaan suurempiin, kaupungit metropoleihin ja metropolit suunnattomiin miljoonakaupunkien ketjuihin, megalopoleihin. Lähiöt, maantiet, kasvottomat ostoskeskukset, parkkipaikat sekä teollisuusalueet leviävät aina vain syvemmälle maaseudulle. Tällainen urbanisaatio asettaa varjon kaupunkien vapauttavan potentiaalin ylle, puhumattakaan niiden säilymisestä suoran demokratian juuristona. Itseasiassa urbanisaatio on tullut lopettamaan sen työn jonka Rooman keisarit, absoluuttiset monarkit sekä “porvarilliset” tasavallat aloittivat kauan sitten: poliittisen kentän tuhoamisen.

Kuten olemme lukeneet, ihmiset nykypäivän Pohjois–Amerikassa sekä Euroopassa ovat jo unohtamassa kansalaisuuden merkitystä sekä politiikan demokraattisena kunnallisena itsehallintona; tämän lisäksi he saattavat olla unohtamassa itse kaupungin merkitystä. Itseasiassa kaupunkien hallinnointi on alkanut muistuttaa aina vain enemmän liikeyrityksen hallinnointia. Kaupunkia pidetään nykyään onnistuneena, mikäli se onnistuu tuottamaan taloudellista voittoa, sekä tarjoamaan sen fyysisen infrastruktuurin, jota tarvitaan suuryritysten kasvun edistämiselle. Sitä pidetään epäonnistuneena, mikäli sillä on kassavajauksia tai se muuten toimii tehottomasti kaupallisilla tai teollisilla asteikoilla mitattuna. Kannustaakseen ja edistääkseen “kasvua” kaupunkielämän eettinen sisältö korvautuu yrittäjyyden arvoilla, jotka korostavat “lopputulosta”. Toisin sanoen, pyrkii kiihdyttämään pääoman sisäänvirtaamista, näin laajentamaan paikallista veropohjaa ja yleisesti ottaen lisäten mieletöntä urbaania kasvua. Tästä seuraa että kansalaisdemokratian perusteet joutuvat mitä suurimman uhan kohteiksi.

Julkinen vastaisku

Yhdysvalloissa kommentaattorit kautta koko poliittisen skaalan vääntelevät tuskastuneena käsiään julkisen kentän rappeutumisesta. Niin liberaalit kuin konservatiivitkin luovat sen takia lämpimän, katuvan katseen aikaan kun Amerikkalaiset keskittyivät enemmän yhteisöihinsä, olivat poliittisesti aktiivisempi ja valistuneempia sekä kiinnostuneempia yhteisistä asioista. He katuvat että Tocquevillen vuonna 1832 kommentoima amerikkalaisten taipumus muodostaa asukas– ja naapurustoyhdistyksiä — toisin sanoen, luoda kansalaisryhmiä, naapurustojärjestöjä, kerhoja ja muita sellaisia — on kadonnut. Siinä missä liberaalit syyttävät suuryritysten rajoittamatonta valtaa tästä menetyksestä, konservatiivit syyttävät siitä keskitettyä valtiota.

Myös kommunalismi harmittelee että julkinen kenttä — paikallisesti poliittinen kenttä — on rappeutunut. Se ei kuitenkaan pidä yksistään kapitalismia tai kansallisvaltioita syyllisenä tähän; pikemminkin ne molemmat ovat vastuullisia, sillä ne ovat saman järjestelmän osasia. Valtio, kuten olemme lukeneet, on ollut heikentämässä kunnallisia vapauksia kauan ennen kuin kapitalismi nousi asemaansa ja se jatkaa sitä heikentämällä yhteisöjen elämää suosimalla byrokratiaa. Kuitenkin kapitalismi, syövyttäessään julkista toimintaa suosiakseen markkinoita ja luodessaan suunnattomia taloudellisia paineita tavallisille ihmisille, on kiihdyttänyt kunnallisten vapauksien tuhoamisen siihen pisteeseen saakka, että ne saattavat kadota kokonaan Euroopasta ja Pohjois–Amerikasta. Niiden synergistinen yhdistelmä on tuhonnut niin yhteisöjen elämän kuin yksilötkin, ja samalla on pakottanut ihmiset keskittymään selviytymiseensä laajempien yhteisön itsehallintoon liittyvien kysymysten sijasta.

Kommunalismi ei myöskään ole samaa mieltä niiden parannuskeinojen kanssa, joilla liberaalit tai konservatiivit uskovat elvyttävänsä julkisen kentän. Konservatiivit kannattavat “liittovaltion” — toisin sanoen kansallisvaltion — vallan supistamista “paikalliselle” — toisin sanoen liittovaltion tai provinssin — tasolle lopettaen tällä tavoin keskushallinnon byrokratian. He uskovat, että tälläinen vallan siirto tulisi poistamaan keskushallinnon kuolleen käden painon niin, että “vapaa markkinatalous” kykenisi liikuttamaan näkymätöntä kättään vapaasti ja palauttamaan yksilöiden luottamuksen itseensä sekä yrittäjyyden hengen. Tämä ratkaisu on selvästi riittämätön, koska kapitalistisen laajentumisen kehittäminen vain kiihdyttää poliittisen kentän tuhoutumista.

Liberaalit haluaisivat puolestaan palauttaa julkisen kentän rohkaisemalla kansalaisten osanottoa valtion prosesseihin. He haluaisivat että kansalaiset äänestäisivät, kirjoittaisivat laintekijöille käsiteltävistä aiheista, ottaisivat osaa elektronisiin “kaupungin kokouksiin”, ja että kansalaisaloitteiden ja kansanäänestyksen käyttöä laajennettaisiin ja otettaisiin käyttöön suhteellinen edustus. Tälläinen toiminta tulisi heidän mukaansa antamaan enemmän valtiovaltaa niille, jotka haluavat käyttää sitä kapitalismin hillitsemiseen. Kuitenkin myös liberaalien ratkaisu on ongelmallinen, koska se jättää sekä kapitalismin että kansallisvaltion sellaisekseen. Se on pelkästään sopeutuva tapa toimia kansallisvaltion rajojen sisällä ja jättää kapitalismin suhteellisen rauhaan, antaen sille mahdollisesti “inhimilliset kasvot.”

Toisin kuin edellä mainitut, kommunalismi on vallankumouksellinen poliittinen filosofia, joka pyrkii häätämään sekä kapitalismin että kansallisvaltiot ja korvaamaan ne inhimillisemmillä ja yhteistyölle perustuvilla yhteiskunnallisilla suhteilla. Se aloittaa paikallisen poliittisen kentän raunioilta, työskentelee elvyttääkseen sen ja rakentaakseen siitä vahvan voiman itsessään. Se työskentelee valtuuttaakseen kansan niin, että he kykenevät poistamaan nämä tuhoisat yhteiskunnalliset prosessit yhteiskunnastamme.

Onneksi kaupunki vastarinnan paikkana ei ole vielä täysin tuhoutunut. Huolimatta siitä, miten uppoutunut se on urbanisoituneeseen, kapitalismille alisteiseen kansallisvaltioon, on kaupunki vieläkin olemassa historiallisena muistona sen toimiessa perinteiden, arvojen ja halujen säilönä. Se säilyttää muistoja muinaisista vapauksista, menneestä itsehallinnosta ja kauan sitten kadonneista kansanvapauksista, joiden puolesta sorretut ovat kamppailleet vuosisatojen yhteiskunnallisen kehityksen aikana.

Se, että tälläisiä perinteitä ja muistoja on vielä olemassa muodostaa haasteen kansallisvaltiolle. Itseasiassa kunta tukahduttamattomana poliittisen itsehallinnon paikkana kummittelee valtiota. Riippumatta siitä, kuinka paljon valtio, urbanisaatio ja kapitalismi ovat syövyttäneet vapaita yhteisöjä ja suoraa demokratiaa, säilyy tiedostava kunnallinen poliittinen elämä piilevänä toiveena, hellittynä mahdollisuutena ja vielä täyttymättömänä päämääränä ihmiskunnan vapautumiselle.

Valitettavasti nykypäivänä oikeisto herättää useammin tällaisia muistoja kuin vasemmisto. 1980–luvun lopulla kiihkoisänmaallinen Lombardian liiga nousi pohjoisessa Italiassa kannattamalla ovelia vaatimuksia Italian valtion hajottamisesta ja paikallisen itsehallinnon suosimisesta. Liiga pyrki myös lopettamaan valtion ohjaaman rahan virtaamisen italian selvästi rikkaimmalta pohjoiselta alueelta. Liike muisteli keskiaikaista Pon laakson kaupunkien konfederaatiot, joka voitti keisari Barbarossan, vaikkakaan tällä kertaa oletettu vihollinen ei sijainnut alppien toisella puolella vaan Italian muissa osissa. (Tämä saattaa olla syy miksi Liiga päätti nopeasti vaihtaa nimensä Lombardian Liigasta Pohjoiseksi Liigaksi). On kuitenkin surullinen todistus libertaarisen vasemmiston tilasta, että oikeisto on kaapannut ja vääristänyt sen muinoin juhlitut kunnallisen kommunalismin ja konfederalismin käsitteet palvelemaan taantumuksellisia päämääriä.

Kommunalismi ei ole veronmaksajien kapina. Se ei ole keino, jolla rikkaat kaupungit ja kunnat voivat olla maksamatta köyhempiä kuntia ja kaupunkeja tukevia veroja. Päinvastoin, se pyrkii lopettamaan köyhien ja rikkaiden alueiden väliset erot.

Nykyään vihamielisyys keskushallintoa kohtaan muhii monissa länsimaisissa valtioissa. Tämä vihamielisyys saa monia eri muotoja pelkästä skeptisyydestä valtion tehokkuuteen ja vastustukseen sen kansalaisten vallan kaappamiseen, aina suoranaiseen vihaan sen tunkeutumiseen paikalliselle tasolle. Ennen kuin tuollaiset asenteet joutuvat jälleen oikeiston hyväksikäyttämiksi, ne tulee ohjata valistuneisiin päämääriin.

Mikäli emme hyväksy tämän hetkistä kilpailevaa, ahnehtivaa markkinayhteiskuntaa luonnollisena “historian loppuna”, meidän tulee elvyttää ja laajentaa poliittinen kenttä tietoiseksi liikkeeksi, joka pyrkii kunnalliseen suoraan demokratiaan. Kolmijako sosiaalisen ja poliittisen kentän sekä valtion välillä tulee nyt kiireelliseksi ohjelman muodossa. Meidän tulee elvyttää poliittinen kenttä, tai luoda se siellä, missä sitä ei enää ole. Meidän tulee laajentaa poliittisen kentän demokraattista sisältöä ylittääksemme menneisyyden rajoitukset, niin että siitä tulee elävä muutoksen, valistuksen ja valtuuttamisen kenttä sekä paikka yhteenotolle valtion ja kapitalismin kanssa. Poliittisellä kentällä, sen ollessa keskipiste kansalaisten itsehallinnolle ja suoralle julkiselle asukasdemokratialle, on potentiaali vastustaa kansallisvaltiota, urbanisaatiota sekä kapitalistista yhteiskuntaa ja niitä vitsauksia, joita ne aiheuttavat koko yhteiskunnalle.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s